Pekka Ervast: VUORISAARNA

Ensimmäinen käsky (sivut 79 -90)

Vuorisaarnan ensimmäinen käsky nostaa oppilaan mieleen kysymyksen, tekeekö Jeesus näin mitättömäksi Mooseksen antamaa tappamisen kieltoa, mutta ymmärtää pian, että tappamattomuus on luonnollista sille, joka noudattaa käskyä: älä suutu. Käsky on hänestä kiintoisa, mutta laittaa miettimään, onko sitä mahdollista joka päivä noudattaa?

Opettaja lähtee siitä, että vaikka Jeesuksen käskyt on annettu vapaaehtoisina kehoituksina, niin jos halusi Jeesuksen jäljessä kulkea, oli ohjetta pidettävä aina mielessä, ja sitä kykynsä mukaan elämässään toteutettava.  Keskustelu etenee, sivuten myös historiaa ja sen ilmiöitä, kuten ”pyhää vihaa”, jota on kristikunnassa pidetty oikeutettuna. Opettajan mielestä syy on siinä, ettei olla riittävästi tunnettu Jeesuksen opetuksia; on eletty ”vanhassa liitossa”, jonka käskytkin ovat käyneet ylivoimaiseksi toteuttaa.

Mutta mitä Jeesus tarkoitti luettelemillaan rangaistuksilla, joita suuttunut ja vihastunut oli ansainnut? Ja pitikö ihmisiä haastaa oikeuteen suuttumistensa takia, vaikkeivät muuta pahaa olisi tehneet? Tietenkään ei, sillä kuten Tolstoikin oli sanonut, kysymys oli vertailusta.  Jeesus puhui suuttumisen asteista: suuttumisesta sydämessään, suuttumukselle vallan antamisesta sanoissaan sekä raivostumisesta.  Viittaaminen vanhatestamentin hengen mukaisiin kriteereihin ja rangaistuksiin oli luonteeltaan rinnastavaa ja samalla symbolista, tarkoituksena avata kulttuurillisten tapojen ja totunnaisuuksien kautta silmiä siihen, kuinka hyödytöntä, haitallista, epäeettistä ja vahingollista jo suuttuminen ja vihan pito oli, ajateltuna vapaasti Ervastin ajatuksenkulun mukaan.  Jeesus ei siis neuvonut vetämään ketään oikeuteen, vaan kehotti ihmisiä aina sopimaan nopeasti riitapuolensa kanssa. Ehkä jo senkin vuoksi, ettei hän aivan järkähtämättömästi maalliseen oikeuteen luottanut, huomauttaa Ervast.

Oppilasta kiinnostaa, miksi Jeesus tässä yhteydessä puhuu alttarista ja uhrilahjoista. Opettajan tietona on, että vanhimmat tekstit ovat säilyttäneet oikean ajatuksen – etenkin lauseessa ”tuot esille lahjasi”.  Tällä Jeesus ilmeisesti tarkoitti, että sovinto toisen ihmisen kanssa oli todellinen uhri, koska sopiessaan ihminen uhrasi Jumalalle oman riitaisen ja kylmän sydämensä. - Niin, ja joskus varmaan myös  loukatun, pahan mielensä  

Luku jatkuu tuomittuna ja vangittuna olemisesta kertovien kohtien käsittelyllä.  Ensin tavallisten, maallisten olosuhteiden kannalta, ja sitten metafyysisemmin, ihmisen joutumisesta ristiriitaan korkeamman itsensä kanssa ja samalla omaan vankilaansa.  Oikeudentuntonsa vuoksi vainotuista, joista oli ollut puhe aiemmin, todetaan nytkin, että sellaisessa tilassa ja asemassa oleva ihminen oli  ”autuas”,  ja sisäisesti vapaa. Mutta riidasta tai ajattelemattomuudesta johtuvasta oikeuteen tai vankilaan joutumista Ervast on sitä mieltä, ettei sellainen ainakaan edistänyt opetuslapsen, totuuden etsijän työtä taivasten valtakunnan puolesta, vaan oli omiaan haittaamaan ja hidastamaan sitä.  Ja vaikka ottaisikin huomioon, että ihmiset ovat heikkoja ja epätäydellisiä taivasten valtakuntaan pyrkiessään, niin Jeesus tuskin tarkoitti tässä yhteydessä lähimpiä opetuslapsiaan, sillä kaiken jättäneenä he eivät olleet enää alttiita lankeamaan mammonan kiusauksiin ja joutumaan riitaan vaikkapa veloista tai omistusoikeuksista maailman ihmisten kanssa.  Joten Mestari puhuikin ehkä tulevista ajoista ja vastaisista seuraajistaan, Ervast kertoo.
Toiseen merkitykseen liittyen sukeutuu opettajan ja oppilaan välille kiintoisa keskustelu erityisesti  Jeesuksen sanoista: ”… niin kauan kuin vielä olet tiellä kanssaan…”  ”Ihmisen omatunto, usein voimme sanoa - hänen valistunut järkensä ja hänen inhimmillinen sydämensä, on se korkeampi itse, jonka ääntä hän ei aina kuuntele ja jonka kanssa hän siten joutuu ristiriitaan”.

Ja millä tavoin me ihmiset joudumme ristiriitaan omantuntomme kanssa? opettaja kysyy, ja siihen  tähän tapaan vastaa: Suhteessa toisiin ihmisiin,  kylmyytenä, kovuutena, ylpeytenä, ynseytenä, kadehtimisena, iloitsemisena toisen vahingosta, vääryydentekona, velvollisuuksien laiminlyöntinä, valehtelemisena, pettämisenä… Omatunto vaatisi mielenmuutokseen, anteeksipyyntöihin, elämäntapojen uudistamiseen, mutta monesti ihminen on mieluummin riidassa omantuntonsa kanssa kuin nöyrtyisi ihmisten ja itsensä edessä. 

Omantuntonsa kanssa olisi hyvä pyrkiä sopimaan kuitenkin nopeasti, juuri elämän aikana, sillä kuoleman jälkeen jokapäiväinen persoonallinen minä erotetaan korkeammasta, ellei hän ole eläissään tehnyt sitä niin omakseen, että se on tullut häneksi itsekseen. Korkeamman minän tehtävänä on ihmisen kuoltua arvioida hänen elämäänsä ja huolehtia hänen puhdistumisestaan.   ”Katolinen kirkko on säilyttänyt purgatorio-dogmissaan paremman muiston alkuperäisistä kristillistä opeista kuin protestanttinen kirkko, sillä evankeliumitkin selvästi opettavat hadeksesta, shoelista eli tuonelasta. Ja minä näen tuossa Jeesuksen lauseessa vielä muutakin. Näen viittauksen jälleensyntymiseen”, Ervast kirjoittaa.  Ja mitä vankilaan vielä tulee, niin hän jatkaa, että pahat teot ja laiminlyönnit kirjoitetaan elämänkirjaan vastaista sovitusta varten, joka tapahtuu näkyväisessä elämässä, missä on rikottukin. Ruumiillinen elämä, niin ihmeellistä, kaunista ja lumoavaa kuin se toisaalta onkin, tai ehkäpä juuri siksi, on siis se vankila, johon ihminen heitetään aina uudelleen niin kauan kuin viimeinenkin velka on maksettu.

Kirjassa oppilas on kiinnostunut jälleensyntymisopista, pitäen sitä valaisevana ja luonnollisena ajatellessaan elämää kouluna, jossa ihminen käy oppimassa. Hänen mieleensä nousee lisää kysymyksiä - miten sovittaminen käy ja on mahdollista, jos ei muista aiemmin eläneensä, ja onko sanottu, että ihmiset jotka ovat toisilleen ”velkaa” syntyvät samalla kertaa jälleen?  Ervast selvittää, ettei sovitusta ole syytä ajatella orjamaisesti tai kirjaimellisesti. Ihminen syntyy eri aikoina ja eri paikoissa kohtalonsa mukaisesti, vain jotkut ovat niin voimakkailla rakkauden tai vihan siteillä kiinni toisissaan, että kulkevat ns. käsi kädessä, sovittaen - tai tehden uutta karmaa, mutta elämänlain mukaisesti perusta on siinä, että niin paljon kuin olemme saaneet ihmiskunnassa aikaan kärsimystä, niin paljon iloa ja onnea meidän tulee ihmiskuntaan luoda.

Miksi kirkko ei opeta jälleensyntymistä?  Ervast vastaa, nojatuen historiallisiin tosiseikkoihin. Jälleensyntymisoppi, joka oli ollut ensimmäisinä vuosisatoina useiden kristillisten lahjojen tunnustama oppi poistettiin Raamatusta vuonna 553 Konstantinopolin kirkolliskokouksessa, yksinkertaisella äänten enemmistöllä.  Kirkossa oli vähitellen vahvistunut usko ulkonaiseen vapahtajaan, lunastajaan, sovittajaan, johtuen kenties siitä, että vaikka evankeliumit puhuivat selvästi pojasta, jonka Isä rakkaudesta lähetti maailmaan ja johon uskominen oli ihmisen pelastus, epistolat ym. Uuden Testamentin kirjat puhuivat selvästi ”ristiinnaulitusta vapahtajasta”. Ja koska kirkossa oli monenlaisia lahkoja, joista emäkirkkokin oli yksi, täytyi vallassa olevan kirkon askel askeleelta määritellä ja vahvistaa oma maailmankatsomuksensa ja perimätietonsa.

Luku päättyy opettajan toteamukseen, ettei ole välttämätöntä uskoa erikoisiin teologisiin oppeihin vuorisaarnan eettisen elämänymmärryksen omaksumiseksi.