Pekka Ervast: VUORISAARNA

Toinen käsky (sivut 91 – 102)

 Toisessa käskyssä, kuten ensimmäisessäkin, Jeesus on tahtonut teroittaa jotain uutta elämänohjetta, joka kokonaan poikkesi vanhasta. Kun Mooseksen käskyssä sanottiin, ”älä tee aviorikosta”, Jeesus meni syvemmälle, asian ytimeen,  siveettömyyden tai nykykielellä ilmaistuna epäeettisyyden, vastuuttomuuden, epämoraalisuuden ilmentymään,  josta aviorikoskin on seurausta. Keskustelussa oppilaan kanssa Ervast lähtee avaamaan ja purkamaan tuota ilmentymää, ja kysyy, missä siveettömyys asuu?  Hän kääntää huomion ihmisen ajatuksiin ja sydämeen. Oppilaan kysymyksestä, miksi opettaja käytti suomennoksessaan ”häpäistä"- sanaa ”huorintekemisen” sijasta seuraa valaiseva keskustelu, jossa Ervast käskyn sisältöä esille tuoden, eritellen ja vertaillen auttaa havaitsemaan, kuinka evankeliumin alkuperäisestä tekstistä on  pääteltävissä, ettei Jeesus puhunut sukupuolisesta siveettömyydestä ainoastaan ”aviorikoksena”.  Esimerkkinä tästä kreikankielinen sana gynee, joka merkitsee yhtä hyvin naimisissa olevaa kuin naimatonta naista. Sama yleinen merkitys on latinalaisella sanalla mulier, jota versio Vulgata tässä kohden käyttää. Jos Jeesus olisi tarkoittanut vain aviovaimoja, hän ei olisi silloin käyttänyt yleisesti sanaa ”nainen”.  

Se mitä Jeesuksesta tiedetään, tukee vahvasti käsitystä, että hän oli luonnollinen ihminen, joka ei torjunut tai väheksynyt ketään eikä kieltänyt elämän moninaisuutta. Suvaitsevaisuuden ja elämän eri puolien tuntemuksen ei tarvitse kuitenkaan sulkea pois asioiden erottamiskykyä, varovaisuutta ja viisautta. Mitäpä muuta yhtä tärkeää voisi ajatella Jeesuksen, kuin myös Pekka Ervastinkin Vorisaarna-kirjassaan halunneen toisen käskyn kautta opettaa, kuin että sukupuolivoimatkin olivat jumalallisia, ihmisen kasvuksi ja kehitykseksi tarkoitettu ja että niiden väärinkäyttöä tuli välttää.  Niinpä toisessa käskyssä puhutaan enemmän kuin rivien välistä, myös noiden voimien väärinkäytön kauaskantoisista ja huonoa karmaa tuottavista seurauksista. Samalla kun muistutetaan suorin sanoin niin parisuhteessa eläviä kuin parisuhteeseen aikoviakin siitä, miten vastuullisesta asiasta sukupuolisessa sitoutumisessa onkaan kysymys.

 ”Älä ole ajatuksissasi epäpuhdas, sillä jos katselet naista himoiten, häpäiset häntä jo sydämessäsi”, Ervast tuo esiin käskyn suomennoksessaan. Ja lisää, että asianomaisilla muutoksilla tämä tietysti koski naisia yhtä paljon kuin miehiä.  Ja koska ei siis ollut kysymys vain aviorikoksesta, sana ”häpäistä” oli oikea ja asiallinen, sopien sanottavaksi sekä naineista että naimattomista, vastaten kreikankielisessä alkutekstissä ilmaistua tarkoitusta.

Se, miten vuorisaarna jatkuu tästä eteenpäin tuntuu kirjan oppilaasta raskaalta, eritoten säkeet, jotka ovat antaneet aihetta ruumiin silpomiseen. Ja hänen on vaikea uskoa, että Jeesus olisi niin tarkoittanut. Ja sekin häntä mietityttää, tuomitsivatko nuo säkeet synniksi kaiken aistillisen elämän, kaiken taiteen, kaiken kauneuden, niin kuin puritaanit, pietistit ja monet muut uskossaan kiihkoilevat tahot olivat tehneet. Vastauksessaan opettaja tähdentää, että vaikka ne todella löytyvät alkuperäisissä muistiinpanoissa, neuvot on otettava vertauskuvallisesti, ja ne koskevat ensi kädessä sielullisia eikä ruumiillisia asioita. Tärkeää oli myös muistaa, että niitä saattoi ymmärtää vain taivasten valtakunnan valossa, ja siis olivatkin annetut Mestarin seuraajille, niille, jotka tahtoivat pyrkiä taivasten valtakuntaan. Ja hän kysyy oppilaalta, osaako hän sanoa, mikä taivasten valtakunnan perussävel on? Mutta oppilas kokee vieläkin jonkinlaista hämmennystä. Niinpä opettaja ehdottaa, että he jättäisivät säkeet rauhaan ja pyytää oppilasta kanssaan muistelemaan, mitä muuta Jeesus on opettanut taivasten valtakunnasta.  Päädytään toteamaan, että Jeesuksen seuraaja on täynnä lapsellista iloa ja viattomuutta, enkelimäistä riemua ja omantunnon rauhaa. Lapset ja enkelit kun tunnetaan mm. siitä, että heidän aistinsa tuottavat heille yhtä mittaa iloa. Kaikesta kauniista ja jalosta he iloitsevat, maailma on heille täynnä aavistamattomia ihanuuksia, elämä täynnä iloisia yllätyksiä. Mutta heidän ilonpitonsa on puhdasta, viatonta, pyhää. Ja tähän samaan elämään pyrkii opetuslapsi, taivasten valtakunnan tavoittelija.

Oppilas empii, onko se mahdollista ihmisen saavuttaa. Opettajan vastaus Jeesuksen sanoin - ”ihmiselle se on mahdotonta, mutta Jumalalle kaikki on mahdollista” saa toisen edelleen vähän ihmeisiinsä; noinko opettaja pyörtää aiemmat sanansa siitä, ettei ulkopuolista vapahtajaa tarvita, koska lunastaja on hänessä itsessään. Siihen opettaja sanoo, ettei ole mitään ristiriitaa , sillä hän oli toistanut Jeesuksen sanoja. Jeesus puhui Jumalasta ”henkenä”, joka hallitsee näkymättömässä, taivasten valtakunnassa. Ja tuo valtakunta on ihmisessä, ihmisen sisimmässä, hänen hengessään, ja siis Jumalakin on hänessä. Mutta ihminen ei voi tuntea häntä muutoin kuin elämällä hänessä. Opettajan mielestä valaisevin ja ratkaisevin määritelmä Jumalasta kuuluu: Jumala on rakkaus.

Oppilas on tarkennusta vailla, sillä lause on paljon käytetty, jonkinlainen sanonta. Myös opettaja pitää johdonmukaisuutta tärkeänä, niinpä hän jatkaa, vastauksina oppilaan uusiinkin kysymyksiin, tähän tapaan:  Koska Jumala asuu henkemme taivaissa ollen rakkaus, on siis siellä piilevä vapahtaja se Rakkaus, joka on ihmisen suurin, korkein, sisin ja syvin siveellinen voima. Se tekee meidät lapsiksi ja enkelten kaltaisiksi. Mutta rakkaus on kykenemätön toimimaan ilman uskoa. Kun uskoo rakkauteen, niin rakkaus meissä voittaa. Silmänräpäyksessä emme voi olla täydellisiä, ja elämä on tie, jota on kuljettava. Rakkaus ei ole sokea voima kuten maallinen lempi, vaan itse viisauden olemus. Rakkaus on aurinko ja sielumme on kukka, joka avaa lehtensä elämälle ja valolle.

Keskustelussa palataan taas Jeesuksen ”pahennusta herättäneisiin neuvoihin”, silmän ja käden poistoineen, jotka Ervastin ymmärrykselle kuvautuvat pikemminkin selityksinä ja anteeksipyyntöinä toisten puolesta. Eläytyen Jeesuksen sanoihin hän kuvailee henkisen tien kulkijan elämää ja mahdollisia käytännön ratkaisuja. Joten - vaikka se onkin vielä melko harvinaista -  jos opetuslapsi on sellainen, jonka sydän on tulvillaan rakkautta, hän on oikeutettu heittämään päältään arvon tai aseman, jonkin kyvyn, lahjan, työn tai projektin, jos se on muodostunut kiusaksi - ei kiusaajaksi. Ihmiselle, joka tahtoo olla nöyrä ja yksinkertainen, palvella välittömästi, mennä ihmisten luo ollakseen yksinomaan veli kaikkien kanssa.  Tällä tavoin Jeesuksen sanat olivatkin kuin niiden puolustusta, joiden oli pakko rikkoa jotakin itsessään. Ja näkemyksensä ikään kuin täydentyy toisessa kohtaa, ajatuksissa jotka koskevat ihmisenä vastuullisuutta: "Ihmisen ei pidä paeta elämää, eikä kaivaa leiviskäänsä maahan...Kiusaukset ovat meidän kouluamme, kasvattavat meitä, ja antavat voimaa kun ne voitamme."

Viimeiseen säkeeseen ja sen sanamuotoihin liittyen on oppilaalla selvästi ollut myös pohdittavaa. Sanat ”muun tähden kuin huoruuden” on muutettuina sanoiksi ”sen lisäksi, että itse on syypää haureuteen”. Mietintänsä kilpistyykin kysymykseen: Kieltääkö Jeesus kokonaan avioeron, joka Mooseksen lain mukaan oli luvallinen?  Opettaja vastaa myöntävästi, mikäli on kysymys ihmisistä, jotka pyrkivät taivasten valtakuntaan. Mutta Ervastin ajatteluun sisältyy aina myös tietty lempeys, suhteellisuudentaju ja luonnollisuus. Niinpä hän jatkaa, oppilaan toiseen kysymykseen vastaten, että asia saa tietysti käänteen, jos toinen osapuoli on onneton ja haluaa erota.  ”Mutta opetuslapselle itselleen ei ole olemassa aviollista onnettomuutta. Elämäntoverinsa on annettu hänelle koulukumppaniksi, jonka kanssa hänen on ennen muita opittava elämään sovussa ja rakkaudessa. Hän ei siis kaipaa avioeroa. Jos hän taas aktiivisena toimijana eroaisi aviopuolisostaan, tekisi kaksinkertaisen synnin: ensiksikin hänen eroamisensa todistaisi, että hän itse on kääntänyt silmänsä toiseen, ja toiseksi hänen eroamisensa saattaisi puolison mahdollisesti kaipaamaan uutta puolisoa eli toisin sanoen tekemään aviorikoksen.” Ervast ei myöskään unohda mainita, että kaikissa tapauksissa ratkaisu on kuitenkin aina enemmän tai vähemmän kunkin omantunnon varassa, sillä opetuslapsi on omantunnon ihminen. 

Vaikka Ervastin ja hänen toverinsa välinen keskustelu parisuhteen eettismoraalisista kysymyksistä heijasteleekin  oman aikansa arvo-, normi- ja viestikulttuuritaustaa, samat kysymykset  puhuttavat yhä,  hakien ja löytäen vuorisaarnan hengen mukaisia vastauksia, yksityisten ihmisten kesken ja monenlaisilla  foorumeilla.