Pekka Ervast: VUORISAARNA

Kolmas käsky (sivut 103 – 107)

Kolmas käsky, älä vanno, kuvautuu oppilaalle alkuunsa hieman outona tai ainakin vieraana elämänohjeena, ainakaan hän ei ole vannomisen suhteen asiaa niin päin ajatellut.  Ovathan yhteiskunnat ja kulttuurit pitkälti aina rakentuneet valoille ja vannomisille.   Opettaja tuo esiin, ettei Jeesus puhukaan ”koko yhteiskunnasta”, vaan kohdistaa sanansa niille, jotka pyrkivät henkeen ja haluavat häntä seurata.  Ja hän ottaa asiaa valaistakseen esille kysymyksen, minkä tähden ensimmäisiä kristittyjä vainottiin Rooman valtakunnassa, vaikka siellä vallitsi uskonvapaus? Heitä vainottiin ja ahdistettiin valtakunnan turvallisuudelle vaarallisina, koska kieltäytyivät tekemästä valaa Rooman lipuille, eli kieltäytyivät sotapalveluksesta ja uskollisuusvalasta keisarille. Heidän uusi uskonsahan oli sellainen, että järkyttäisi maailman järjestystä perustuksia myöten. Oppilas huomaa saaneensa uuden ja kiintoisan kuvan ensimmäisistä kristityistä, ja uskoo heistä tulevan mitä mielenkiintoisimman ilmiön historiassa. Mutta silti hän tuo myös esiin, ettei siltikään periaatteellisesti kolmannesta käskystä ymmärrä, mitä Jeesuksella oli vastaan valantekoa, joka hänen mielestään oli vain muodollinen asia. Opettaja ei pidä valantekoa muodollisena seikkana. Niinpä kun ihminen sitoutui virkatoimissaan noudattamaan määrättyjä sääntöjä ja ohjeita, hän ei voinut olla pintapuolinen valansa suhteen.  Kuta rehellisempi, tunnollisempi hän oli ihmisenä, sitä merkittävämpi oli hänelle hänen valansa. Oppilas myöntää tämän, mutta toteaa valan koskevan asioita, joita tuo ihminen muutoinkin noudattaisi. Harvoin se johtikaan ristiriitaan, opettajan mielestä, mutta niinkin oli mahdollista tapahtua. Hän kertoo esimerkin papista, joka oli kadottanut uskonsa helvettiin, ikuiseen kadotukseen ja joihinkin muihin kirkon dogmeihin, mutta omaksunut sen sijaan jälleensyntymisen, ollen löytämästään valosta haltioissaan ja olisi puhunut siitä mielellään tehtävissään. Sitä hän ei kuitenkaan uskaltanut, koska olisi menettänyt virkansa, eikä olisi voinut enää elättää perhettään, koska ei ollut muuta työtä eikä ammattia.

Oppilas kysyy, tahtoiko Jeesus siis pelastaa seuraajiaan tuollaisilta ristiriidoilta.”Kyllä niinkin, vaikka käskyllä itsessään on toinen lähtökohta”, opettaja vastaa. Se lähtökohta perustui hänen mukaansa siihen, että henkiolentona ihminen oli itsenäinen ja vapaa; hänen ei pitänyt sitoa itseään toisen orjaksi tulevaisuuteen nähden, vaan aina säilyttää omatuntonsa vapaana ja puhtaana, kuten Jeesus oli opetuslapsilleen neuvonut.

Oppilaan mieleen nousee, eikö ihminen voi luvata mitään, edes itselleen. Opettajan mielestä vapaaehtoinen, iloinen lupaus, kun muistaa ottaa huomioon, että aina voi tulla todellisia esteitä, on aivan luonnollinen ihmisten kesken. Sellainen lupaus ei ole vala, sillä siinä ihminen ei luovu vapaudestaan luovuttamalla vallan itsensä yli toiselle. Ja mitä tuli lupauksiin itselleen, niin se oli jokaisen omantunnon ratkaistavissa. Ja lupaus oli syytä tehdä aina korkeammalle itselle, joka ei koskaan vaatinut mitään omatunnon vastaista. Tärkeää oli myös oppia noudattamaan tuollaisia päätöksiään ja olemaan samalla ”uskollinen pienessä”. Vähitellen elämä voi uskoa hänelle  suurempiakin tehtäviä. Kun ihminen alkaa seurata Jeesusta, ja seurata vuorisaarnaa, elämä muuttuu ihmiselle kouluksi, jossa hän oppii pitämään sanattomat sanansa itselleen, omia lujia päätöksiään ja lupauksiaan, Ervast selkiyttää.

Kolmas käsky on kaikessa yksinkertaisuudessaan samalla hienosyinen, moneen suuntaan ja tasoon avautuva. Se tuo mieleen myös vanhoja sanontoja ja arjen viisauksia, kuten ”vannomatta paras”, ”parempi katsoa kuin katua”… Kirjassa keskustelijat huomaavat olevansa yksimielisiä siitä, ettei käsky tarkoita pelkästään valantekoa, vaan siinä piilee neuvoja myös puhumisen suhteen. Ei pitänyt käyttää kieltään väärin, puhua pahaa ja turhia. Turhista sanoista sai vastata, Jeesuksenkin mukaan, olihan puhekyky sitä varten, että hän ”totuuden tunnustaisi”. Joka ei osannut vaieta oikealla ajalla, ei osannut puhua tottakaan aikanaan. Totuuden puhujalle oli siis tunnusomaista myös oikea vaikeneminen. Loppuriveillä Ervast vielä toteaa, että toden puhujat, esimerkiksi suuret runoilijat, ovat harvasanaisia jokapäiväisessä elämässään.