Pekka Ervast: VUORISAARNA

Neljäs käsky (sivut 108 – 112)

Ervast on sanonut useissa kirjoituksissaan, että pahan vastustamattomuus on Kristuksen opin kulmakivi. Ajatus ei mielestäni himmene siitä, että Jeesuksen sanoja: ”jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin” on kummasteltu, vähätelty, kielletty, tulkittu merkityksettömiksi, runolliseksi fraasiksi kristillisyydestä, käytetty puolileikillisenä varoituksena, tai viisastelevana ohjeena siitä, miten ei ainakaan tulisi toimia elämässä.  Samansuuntaisesti on suhtauduttu myös jakeeseen, jossa kehotetaan antamaan ihokasta pyytävälle viittakin. Ja vaikka kysymys onkin kuvakielestä ja vertauksista, on niiden takaisten tilanteiden ja todellisuuksien sekä oman suhtautumistavan muutoksen tarpeellisuuden näkeminen etenkin hankalissa tilanteissa ilmeisesti sen verran vaativaa, että mieluummin jäisimme kiinni lauseiden ulkoiseen muotoon pitäen jotain muuta kuin entistä, totuttua asennetta ja toimintatapaa liian vaikeana ellei mahdottomana toteuttaa. Niin kuin on kirjan oppilaskin vähän epäilevällä mielellä kysyessään opettajaltaan, onko edessä todellinen ja positiivinen Jeesuksen antama käsky.

Opettajan vastaus on mutkaton, kysymyksessä on evankeliumin selvä oppi, ja hän muistuttaa, että kaikki Jeesuksen viisi käskyä ovat helposti löydettävissä, koska käskyn edellä käyvät aina sanat: ”te olette kuulleet sanotuksi (vanhan ajan ihmisille) niin ja niin, mutta minä sanon teille”.  Oppilas toivoo kuitenkin selvennystä neljännen käskyn ”mieleen” ja sisältöön, koska teeskentely ja ulkokullattu nöyryys ei ole koskaan miellyttänyt häntä. Rehellisesti hän sanoo ajattelevansa, että Jumalakin rakastaa enemmän kunnon miestä, joka antaa takaisin, kuin että alamaisesti kumartaen ja vaieten pitää esimerkiksi solvaukset hyvänään.  

Opettaja ei sivuuta eikä mitätöi oppilaan kokemusta, vaan ymmärtää tarvettamme noudattaa niitä eettisiä ja moraalisia mittapuita, jotka järjessämme ja sydämessämme tunnemme oikeiksi. Ja hän vertaa toisiinsa entisajan ritaria, joka oli aina valmis paljastamaan miekkansa omansa ja toisen kunnian puolustamiseksi sekä nöyryyttä ja jumalisuutta teeskentelevää munkkia tai jesuiittaa. Moraalinen vaistomme pitää edellistä etevämpänä ja tarjoaa hyväksyntäämme mieluummin hänelle. Mutta Ervast myös tähdentää, että Jeesuksen käskyt olivat ja ovat edelleen niitä varten, jotka ovat kyllästyneitä, ehkä myös väsyneitä maailman teihin, ja totuudenetsijöinä pyrkivät omaksumaan taivasten valtakunnan elämää. Heille Jeesuksen käskyt eivät ole luonnottomia tai luonnon vastaisia, vaan paljastuvat ja puhuttelevat innoittavasti oman sisäisen, korkeamman luontonsa kautta. Jos taas yrittää teeskennellen pitää kiinni käskyn kirjaimesta, sen voima ja sanoma voi kääntyä pyrkijää vastaan.  Ja tässä kohden palataan kysymykseen, mikä on tämä neljäs käsky? Sen ytimeen pääsi eroja tarkastelemalla.

 Kun Mooseksen laissa hallitsi koston ajatus, ”silmä silmästä, hammas hampaasta”, niin Jeesuksen mukaan ei pitänyt lainkaan kostaa, ei yksityisesti eikä yhteisesti, eikä olla toisten tuomareina, sillä tuomita voi vain se, joka itse oli synnitön. Oppilaan mieleen nousee, mahtoiko Jeesus olla kaikkea oikeuslaitosta vastaan, ja mihin jouduttaisiin jos ei oikeuslaitosta olisi. ”Kuka semmoista puhuu?”, opettaja kysyy ja jatkaa: ”…sellainen tilanne edellyttäisi yhteiskunnan jäsenten kulkemista Mestarin jäljessä.”  Oppilas kysyy vielä samaa, edellyttäen että yhteiskunta olisi jo kristitty. ”Silloin olisi syytä koettaa kaikin puolin kasvattaa itseään, ja oppia kiskomaan pienestä pitäen malkaa omasta silmästään, ennen kuin panisi merkille rikan veljensä silmästä", opettaja vastaa. 

Entä miten silloin suhtauduttaisiin ihmisiin, joilla oli rikollisia taipumuksia, oppilas haluaa tietää. Opettajan vastaus perustuu hänen kokemukseensa ja tietoonsa Jeesuksen alullepanemasta uudesta ajasta ja elämänymmärryksestä, johon mm. sisältyi uusi tapa suhtautua pahaan. Siinä elämänymmärryksessä ei hallinnut kostonhalu,  vaan myötätunto, lempeys, anteeksianto, myös itseensä katsominen ja asioiden oikea suhteuttaminen. Kun siis aiemmin korkein moraalinen käsite, johon ihmiset kohosivat oli kylmä ja raudankova oikeus, niin Jeesus paljasti seuraajilleen korkeimman moraalin, jonka lakina oli rakkaus.  Rakkaus vaikutti pahaa tehneeseenkin puhdistavasti, hyvä esimerkki kasvattavasti ja oikea järjellinen tieto elämästä ja sen tarkoituksesta oli omiaan toimimaan rikollisia taipumuksia ehkäisevästi. Tyytyväisenä oppilas toteaa tähän suuntaan jo paljon edetynkin yhteiskunnassa. Opettajankin mielestä se oli kiitoksella mainittavaa.

Luku etenee loppua kohti melko toiveikkaissa merkeissä. Ihanne pahan vastustamattomuudesta ei tunnukaan enää olevan arjen ulottumattomissa, liian kaukana yksilöiden ja yhteisöjen elämästä. Ervastin näkemyksenä on, että uudet aatteet ovat jo hapattaneet maailmaa, ja vaikka yhteiskunnissa vallitsee vielä vanha järjestys, on yleinen mielipide monessa suhteessa muuttunut. Persoonallista kostoa ei suvaita ja myös usko yhteiskunnallisen koston oikeutukseen on alkanut horjua. (Ervastin sanoista on jo lähemmäs sata vuotta) ”Silti emme saata odottaa mitään pysyviä muutoksia yhteiskuntajärjestyksessämme, ennen kuin yksilöt ovat heränneet, muuttuneet ja ´kristianisoituneet´. Vallankumoukset, väkivaltaiset muutokset ja väkinäiset uudistukset ovat, kuten Jeesus sanoisi, valheen isästä kotoisin.”

”Kristikunnan uudestisyntyminen on mahdollinen ainoastaan siten, että yhä useammat yksilöt siellä täällä pitkin maailmaa alkavat seurata Jeesus Kristusta ja levittää hänen oppiansa”.