Sivun näyttöjä yhteensä

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Pekka Ervast: TULEVAISUUDEN USKONTO

Pekka Ervast:
Tulevaisuuden uskonto (kirjasta Ihmisyyden Uskonto ss. 9 - 22 )
Esittelyä
Vaikka Pekka Ervast suhtautuukin hienokseltaan kriittisesti lausuttuun ajatukseen, että aikamme on ylpeä sivistyksestään, hän ei halua kieltää, etteikö ylpeyden kohteena oleva aineellinen sivistys olisi välillisesti tuonut elämään henkisyydenkin kannalta merkittävästi uutta. Jopa niin, että sen kautta on mahdollista ennakoida tulevaisuudenkin suhteen sellaista, mitä ei kenties ole vielä ollut. Vaikka tuosta huomiosta on kulunut jo yli sata vuotta sen paikkansapitävyys ei ole vanhentunut, vaan itse asiassa kertautunut päivä päivältä. Sillä tämä on lopulta lyhyt aika. Ja vaikka lukijana joutuukin ”nykyajasta” puhuttaessa ehkä hieman suhteuttamaan ja muuntamaan, se ei koske suuria sisältöjä, vaan lähinnä kieltä ja joitain ulkoisesti vaihtuvia elämän käytäntöjä. Tässä kirjoitelmassa en lähde sen enempää kieltä kuin asiayhteyksiäkään muuttelemaan enkä nykyaikaistamaan.
Kolmea seikkaa Ervast tähdentää nykyisen ajan kulttuurin pohjarakenteissa. Kansat ovat lähentyneet toisiaan, niin että toisilleen etäisetkin kulttuurit ovat päässeet kohtaamaan. Toiseksi aineellisen sivistyksen kasvusta on hyötynyt tieteellinen tutkimus, tuoden siihen varmuutta, tarkkuutta ja laatua, samalla kun se on alkanut lähestyä myös näkymätöntä maailmaa. Kolmanneksi aikamme on merkittävä teosofisen liikkeen ja teosofisen sanoman nopean leviämisen vuoksi. Jos mikä erottaa ihmisiä toisistaan niin heidän uskonsa, maailmankatsomuksensa ja käsityksensä elämästä, P.E. toteaa. Teosofinen liike näyttää, kuinka kaikki uskonnot ovat yhtä, oksia samasta puusta. Kaikissa on ilmoitettu sama ikuinen totuus. Yksi ainoa elämä, yksi uskonnollinen elämä, yksi Jumala, yksi vapahtaja, joka pelastaa hengen ja sielun silloin kun ihminen totuutta etsii. Näihin kolmeen seikkaan kätkeytyy Ervastin mielestä tulevaisuuden lupaus, samalla kun tulevaisuus on niissä ennustettu. Näillä edellytyksillä hän lähtee tulevaisuutta tarkastelemaan.
Maailmassa vallitsee ahdistus, jo ties miten pitkään, joka näyttäytyy usein sekä maailmanlopun pelkona että toiveena, tai muulla tavoin tunteena lopun ajan lähestymisestä, samalla kun odotetaan Jumalan Poikaa, uutta suurta vapahtajaa. Ervastin mielestä noissa näkymissä, tunnoissa ja odotuksissa ei olla erehdytty , mutta se ei tarkoita, että maailma häviäisi, vaan maailman loppu merkitsee perusteellista muutosta ihmisten henkisessä todellisuudessa ja elämän ymmärryksessä. Ja hän puhuu aika painokkaastikin siitä, kuinka Jumala on taas esiintyvä maan päällä, ”ilmoittava itsensä erityisen suuren ja ihmeellisen Pojan ja sanansaattajan kautta”, mahdollisesti jo meidän aikanamme.
On luonnollista, että tämä kohta on puhututtanut totuuden etsijöitä. Mitä, kuka, missä ja milloin on tuo suuri opettaja, tai opettajuus jonka vapahtajaksikin voisi tunnistaa. Miten tahansa nähdään ja tulkitaankin, uskoisin sillä olevan arvokkaan merkityksen. Emme elä yksiulotteisessa maailmassa, eikä maailmankaikkeus anna suuria kysymyksiä turhaan.
Uskontoa ei Ervastin mukaan perusteta enää yhdelle kansalle, joka levittäisi sitä eteenpäin, vaan koko maapalloa varten. Se ei merkitse sitä, etteikö tarvittaisi vanhoja uskontoja, vaan päinvastoin uusi henkinen elämän ymmärrys kokoaa kaikki kansat ja kulttuurit siipiensä alle. Että sellainen muutos olisi alkanut tai vähintäänkin jo alkamassa, käy hyvin ilmi Ervastin ajatuksesta, että juuri teosofinen liike ennustaa ja näyttää, minkälainen on oleva uusi uskonto. Sen uskonnon ytimeen, ”jumaluusoppiin”, sen aatteellisena, henkisenä sisältönä kuuluu ikuinen totuus, että ihminen voi päästä Jumalan tuntoon, totuuden tietoon, jolloin ihminen on olemassa sitä varten, että sulkisi syliinsä Jumalan. Kysymyksessä ei olisi ulkoa päin tuleva uusi ilmoitus, joka määräisi miten pitää uskoa tai ajatella, vaan sellainen, joka perustuu ja viittaa tosiasioihin, jotka ennen pitkää tulevat olemaa kaikkien ihmisten tiedossa. Noita tosiasioita ovat ensiksi se, että ihminen ei ole vain tämä fyysinen ruumis, vaan henkiolento, ja toiseksi, yhtenä kulmakivenä uudessa uskonnossa on se, että kokeakseen, viisastuakseen, kehittyäkseen, ihminen syntyy monta kertaa maailmaan. Tämä asia, jälleensyntyminen, jonka niin monet ihmiset myöntävät jo todeksi kokemustensa perusteella, tulee Ervastin mukaan ennen pitkää todistetuksi myös tieteellisen tutkimuksen kautta. Silloin se ei tunnu enää yliluonnolliselta, vaan aivan luonnolliselta. Lisäksi tuleva ihmiskunnan opettaja odottaa, että sivistysmaissa ymmärretään uskontojen olevan sisaruksia, jotka puhuvat samasta Jumalasta, samasta totuudesta. Silloin ihmiset eri uskontokunnista tunnustavat myös toisensa veljikseen.
Entä millainen on sitten uuden uskonnon siveysoppi? Esoteerisesti, sisäisesti siinä on Ervastin mukaan kysymys siitä täydellisyyteen vievästä tiestä, jota on vaikea kulkea, mutta jota pitkin ihminen voi pyrkiä. Kaikissa uskonnoissa se tunnetaan. Uuden uskonnon siveysopilla tarkoitetaan sitä elämää, sitä hyvän ja pahan käsitettä, joka aivan vaistomaisesti hiipii ja ilmestyy uuden uskonnon tunnustajien sieluun ja sydämeen. Siihen voidaan lukea kuuluvaksi neljä ominaispiirrettä. Ensimmäinen on usko, luottamus, nöyryys. Kuten kaikissa uskonnoissa ihmiseltä edellytetään jotakin uskoa, niin tässä uudessakin. Uskoa ja luottamusta siihen, että on olemassa olentoja, jotka tietävät. Ei mitään tyhjää kieltämistä, ettei muka ole mitään viisautta, ei Jumalaa, ei sitä eikä tätä. Sellainen olisikin itse asiassa vain tyhjää ylpeyttä. Sen sijaan vallitsevana tulee olemaan iloinen luottamus siihen, että vaikka tavallisina ihmisinä ollaankin tiedossa veljiä, on keskellämme ja myös näkymättömässä todellisuudessa niitä, jotka tietävät enemmän kuin me, ja että joskus päästään vielä samaan tietoon. Uuden uskonnon nimeksi asettuu Ervastin mielestä kuin luonnostaan Ihmisyyden Uskonto. Siinä ei kysytä, mitä uskonsuuntaa tai kirkkokuntaa ihminen edustaa, vaan siinä kysytään - ”oletko ihminen?”
Toinen piirre on suvaitsevaisuus. Ei ainoastaan älyllisenä ominaisuutena, kuten oman tietonsa vähäisyyden tunnustamisena toiseen verrattuna, muuten toisen oikeassa olemisen myöntämisenä, tai kaikenlaisen pakottamisen ja hallitsemisen välttämisenä, jotka sinänsä kertovat kasvusta ihmisenä, vaan syvänä käsityksenä siitä, että pahan olemassaolo kuuluu elämän lakisiteisyyteen, ja on sillä tavoin ”välttämätön”, ja että meidän suhteemme pahaan on oleva se, että meidän on se voitettava, Ervast valaisee. Millähän tavoin voitettava? Yksinomaan rakkaudella, sillä pahaa ei voiteta pahalla. Eikä siinä kaikki. Vapaasti Ervastin ajatuksina: - Siinä missä meidän on näin voitettava paha, tai pahaa tarkoittava, tahtova tai tekevä ihminen, olisi samalla periaatteella, ei taistellen vaan voittaen pyrittävä kohtaamaan oma pimeä puolemme, oma itsekkyytemme ja muut piirteemme, jotka nousevat ns. alemman luontomme puolelta. - Siis kun ihminen voittaa itseään, niin ikään lempeydessä ja rakkaudessa, silloin hän Ervastin sanoin ”rakastaa sitä pahaa muissa, sillä ihminen voi voittaa ainoastaan sen, jota hän rakastaa”. Ja hän korostaa, että yksilön ja kansojen elämässä suurimpia salaisuuksia on juuri tämä, että vasta silloin kun opitaan rakastamaan tuota mustaa, pimeää puolta Jumalan luonnossa, vasta silloin se voitetaan.
Kolmas puoli uuden uskonnon siveysopissa on ilmaistu niin, että joka tahtoo kutsua itseään ihmiseksi, olkoon omintakeinen, s.o. rehellinen itselleen ja muille, sekä vapaa ja pelkäämätön. Elävästi ja tiiviisti Ervast tätä kohtaa vielä avaa. Kirjoittavana lukijana huomaa valinnan vaikeuden - kaikkea ei voi toistaa, mutta jonkin kohdan mukaan otto ei saata tehdä oikeutta toisen poisjättämiselle. Kokonaisuuskaan ei saisi kärsiä. Mutta palaan alleviivauksiini. ”Tulla itsenäiseksi, omintakeiseksi, vapaaksi ei tarkoita tyhmää ylpeyttä eikä ylpeää tyhmyyttä, van vapautta vilpittömässä rehellisyydessä”. ” Älköön turmelko sitä, mikä on itsessään hyvää, vaan antakoon sen kasvaa”. Se miten kauniisti Ervast puhuu itsestään Jumalalle, olisi todettava kirjasta itse. Siitä kuitenkin viimeinen lause: ”Sinä tiedät, että meidän täytyy olla sitä mitä me olemme ja kulkea siitä eteenpäin sinua kohti, Jumalaa kohti.” Ja vielä se, miten elämän tahto vastaa ihmisille, jotka pyrkivät näännyksiin asti olemaan ”Jumalalle otollisia”: ”Olkaa ennen kaikkea sitä, mitä olette sisimmässä itsessänne, sitten voitte oppia minua tuntemaan. Sillä kuinka voisitte minua tuntea, jos turmelette sen, minkä avulla oppisitte minua tuntemaan?”
Ja sitten P.E. kertoo neljännen puolen uudessa siveysopissa. Se on rakkaus. Suuressa ihmiskunnan uskonnossa, tulevaisuuden uskonnossa kysytään ihmiseltä, osaatko rakastaa? Lukijana ja miettijänä aina toteaa, kuinka tämä on se vaikein kohta. Sen vaikeuden ottaakin opettaja lukuun kirjoituksessaan. Ihmisen tulee näet oppia rakastamaan. Mestarin sydänkin on kasvanut juuri siten, vähitellen, hänen alettuaan siitä, että on rakastanut ensin jotain ihmistä. Rakkaus on pyhä silloin kun se on epäitsekästä, jolloin siinä vaikuttaa eniten tahto tehdä toinen onnelliseksi. Totuuden etsijänä kokee, että tämäkin Ervastin ajatus on varsin syvä, vaikka sen käsittääkin tavanomaista psykologiaa soveltaen. Mutta sekin lukijalle valkenee, että Mestarin rakkauteen, siihen että tahtoo elää ihmiskunnan onnen puolesta, on vielä matkaa.
Käytyään näin läpi tulevaisuuden uskonnon siveysoppia eri kohdittain, Ervast toteaa, että selvemmin kuin mitä on tapahtunut ennen, uusi uskonto näyttää, minkälainen on ihminen. Ja jatkaa sitten vielä uuden uskonnon jumalanpalvelukseen. ”Ehkei sitä kuvata auringonpalvelukseksi – eihän sitä kaikissa muissakaan uskonnoissa sillä nimellä mainita – mutta juuri sen merkillisen olennon eteen kumarretaan, sitä palvellaan, joka meille on elämän antanut." Ja mutta mikä olisikaan parempi symbooli Isästämme taivaissa kuin aurinko, "joka ei mitään pyydä, joka antaa valon, elämän voiman ja lämmön itsestään, heijastaen sen koko aurinkokuntaansa..." Ja hän avaa vielä Elämän Isän, Logoksen, hyväksemme suorittamaa työtä tuoden tajuttavaksi aurinkokunnan Kristuksen olemusta,
Ervast päättää esitelmänsä kauniisti ja kohottavasti tähdentäen sitä, että Tulevaisuuden uskonto on oleva ennen kaikkea ilon, onnen ja vapauden uskonto, Ihmisyyden uskonto, jossa ilo kumpuaa siitä, että ihminen kaiken voittaa. ”Ihminen voittaa kaiken kun hän voittaa itsensä”. ”Ilo ja autuus on olemassaolon perussävel”, hän myös toteaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti