Pekka Ervast: JUMALA JA MAAILMA Teosofia uskontona (loppuosa)

Pekka Ervast: JUMALA JA MAAILMA
Teosofia uskontona (loppuosa)

Perustuu esitelmän "Jumala ja maailma"  loppuosaan, joka käsittelee ihmisen suhdetta Jumalaan.

Tutkittuaan teosofian käsitystä siitä, mitä nimitetään Jumalaksi eli alkusyyksi P.E. siirtyy sitten toiseen kysymykseen - mikä on ihmisen suhde tähän Jumalaan ja millä tavoin hänen tulee palvella häntä? Ihmisen oman olemuksen laadusta hän sanoo nousevan sen, minkälaisen yhdyssiteen hän Jumalaan muodostaa ja millä tavalla pyrkii palvelemaan häntä. Sen vuoksi ei voisi sivuuttaa kysymystä: Kuka on ihminen?

Teosofisesti nähtynä jokaisessa maailmankaikkeudessa ihminen, tai häntä vastaava olento, on luomisen ihmeellisin saavutus Ervast selvittää. Ja tuo myös esiin, että on kysymyksessä se muoto, jossa Logoksen uhrautuminen on saavuttanut päämääränsä. Ja koska ihminen on pienoisheijastus siitä maailmasta, jonka lapsi hän on, hän omaa myös sen erilaiset tajuamisasteet ja voimalaadut. Siksi häntä on myös nimitetty mikrokosmokseksi, joka sana sisältää sekä eroavuuden että yhdenkaltaisuuden hänen ja ympäröivän ulkopuolisen maailman, makrokosmoksen välillä. Ja vielä Ervast havainnollistaa, että vaikka absoluutin, Yhden ja Ainoan ilmennyksen mahdollisuuksia on kaikkialla, pienimmässä pölyhiukkasessakin, niin erityisesti ihmisen katsotaan kuvaavan pienoismaailmaa siksi, että hän on niin pitkälle kehittynyt monadi, että ne tajunnan tilat, ja ne voimat, jotka yleensä ovat piilevinä mahdollisuuksina hänen luonnossaan, tai vain osittain aineellistuneina siinä, saavuttavat hänessä samanaikaisen ja täyden ilmennyksen. Jolloin on hyvä myös muistaa, että ihmisen ruumiissa vaikuttavat samat aineet ja voimat, jotka vaikuttavat näkyvässä maailmassa, ja hänen sisäisessä ihmisessään järjellinen henki, luova Logos.

”Taivaallisen ihmisen kuva” ei luonnollisestikaan tarkoita joka päiväisessä elämässä esiintyvää persoonallisuutta, joka on ohimenevä ilmiö, oikean minän varjo, vaan sitä, jota teosofia nimittää yksilöllisyydeksi, hengeksi, ihmisen korkeammaksi minäksi, joka on Logoksen kuva. Näin siis usein kohdin koottuna, Ervastin sanoin. Ja edelleen tiivistäen: Persoonallisuus, aineellinen olemuspuolemme, joka esittäytyy olevansa se ja se, asuvansa tietyssä paikassa, kuuluvansa tiettyyn kansaan, sukuun, perheeseen jne. ja uskovansa itsellään olevan onnen ollessa suopea tietyt menestymisen mahdollisuudet. Hän rakastaa sitä, joka on hänestä miellyttävää ja tahtoo sitä mitä rakastaa. Korkeamman minän äänilaji on toinen: ”Minä olen. Minä uskon totuuteen, toivon sen ilmenevän. Siihen pyrkiminen on minulle rakasta. Näen tämän tehtäväni ja siksi tahdon sitä, mitä minun tulee tahtoa.”

Mielenkiintoisesti Ervast osoittaa korkeamman minän heijastusta ruumiiseen myös kiinnittämällä huomion tajunnan omaavaan inhimmilliseen muotoon, jolla ei ole korkeampaa minää näyttämön takana, jollaisia ovat eläimet. Hän päättelee, ettei itsetietoisuutta, eli tietoisuutta siitä, että itse on tajuava, voi koskaan selittää ilman yksilöllisen minän (hengen) apua. Tuohon itsetietoisuuteen hän toteaa tarvittavan ainakin kaksi tekijää: ”vaistomainen, eläimellinen, itsekäs meissä, sanalla sanoen alempi, on tajuava, mutta vasta sitten, kun toinen tajunta on tullut alemman kanssa kosketukseen, muodostuu kaksinkertainen tajunta, tietoisuus siitä, että itse on tajuava, itsetietoinen persoonallisuus, joka järjestelmällisesti osuu keskelle ylempää ja alempaa.”

Palaten Logoksen teosofiseen selitykseen, siihen, että kysymyksessä on hyvää lakia palvelemaan ja luomaan antautuva järjellinen henki, Ervast kääntää katseen luonteenomaisiin ominaisuuksiimme, jotka ovat ”vapaan, hyvälle pyhitetyn tahdon pakottama rakkaus ja työ ”, ja kuinka noita samoja ominaisuuksia tapaamme korkeammassa itsessämme, omassatunnossamme, ominaisuuksien ollessa siellä todellisuuksina omalla tasollaan, suurimmaksi osaksi piilevinä mahdollisuuksina, ilmeten vain osittain päivätajunnassamme.

Elämänmukaiselta ja todelliselta tuntuu myös kuvaus siitä, ”kuinka korkeampi ihmisissä pyrkii tunkeutumaan esiin alemman lävitse”. jatkuen, sisällöllisesti, että ihmisessä minuus etsii kaiken aikaa itseään kaivaten tietoa omasta tehtävästään, joka sen tulee täyttää. Niinpä kun etsitään totuutta, tietoa itsestämme, etsitään sitä ulkoa päin ja se tarkoittaa usein tieteellistä tutkimusta. Se on pohjimmiltaan sen rakkauden etsimistä, joka on kätkeytyneenä sen olemuksessa. Samoin myös etsimme rakkautta kun palvomme jumaliamme, itsemme ulkopuolelta. Niin voi ajatella tapahtuvaksi kun etsimme kauneutta, luonnosta ja taiteista - ulkoa. P.E.n sanoista ei välity, etteikö tämä olisi luonnollista ja elämän kokonaiskehityksellisyyden taustalta oikein. Kuitenkin hän haluaa pitää silmiemme edessä asioita todellisen itsemme, päämäärämme, ja yleensä ihmisyyden ihanteen kannalta. Mikä tuleekin esiin seuraavassa: ”Se tuntee itsensä ja tehtävänsä oman tajuntansa tasolla, kuten on kokenut tuntevansa jokainen, joka on pystynyt nostamaan tajuntansa sinne korkealle, - mutta unohtaa ruumiiseensa sidottuna, aineen sokaisemana, kaiken – ja katso: siinä ihmiselämän totuuden hapuilemisen syy, sen totuuden, joka on löydettävissä ainoastaan meistä itsestämme.”

Tämä ihmisen ja Jumalan välistä suhdetta käsittelevä jakso, ja samalla koko esitelmänsä Jumalasta ja luomisesta päättyy mietinnällä, miksi tämä ainainen korkeamman ja alemman välinen taistelu, eikö luomisen päämäärää olisi voitu asettaa toisin?

Vastaaminen tähän alkaa kysymyksellä, mikä on luomisen tarkoitus? Ja hän palaa vähän taaksepäin, siihen mitä oli puhunut suuresta uhrauksesta ja sen kohokohdasta Logoksen yhteydessä. Siihen, kuinka Herra oli antanut persoonallisuutensa ja samalla alkusyyn miljoonille kutsuessaan eloon olentoja, joilla oli mahdollisuus ja päämäärä tulla hänen kaltaisekseen, pojikseen, joissa hän voi ilmentyä isänä, ja jotka voivat osallistua hänen jumalaisen työnsä autuuteen.