Sivun näyttöjä yhteensä

tiistai 8. marraskuuta 2016

3.7.2016
Pekka Ervast: KRISTUS
Teosofisessa matineassa 26.12.1916 (syntymäpäivänään) pitämässään pitkähkössä esitelmässä Ervast puhuu aiheesta ”Kristus” tiiviillä, tietoisuutta avaavalla ja jäsentävällä tavalla. Huomioiden alkuun, ettei Kristus ole teosofeille vieras käsite, vaikka heidän elämänymmärrystään on moitittukin siitä, ettei se tunnusta Kristusta, eikä usko hänen kauttaan tapahtuneeseen ihmiskunnan suureen lunastustyöhön. Näin ei hänen mielestään ole, ja niistä asioista, jotka perinteisessä uskonnollisuudessakin Kristukseen liitetään, puhuvat myös teosofiset kirjoitukset ja aikain viisaus.
Teosofisisessa katsomuksessa ”Kristus” ei kuitenkaan ole henkilönimi tarkoittaen yhtä nimenomaista ihmistä tai olentoa, joka on elänyt tiettynä aikana, vaan laatusana, joka voi tarkoittaa erilaisia asioita. Hän antaa myös ymmärtää, että kun sana ”kristus” on kreikankielen verbistä johdettuna ”voideltu”, ja samoin merkitsee voideltua hebreankielen mashiah, messias, voi nähdä kristus-käsitteen viittaavan asiaan ja ilmiöön, joka on ”yleensä jotakin jumalaista, jotakin sellaista, mikä on tavallisen ihmiskunnan yläpuolella, jotakin, joka on paljon lähempänä Jumalaa kuin yksikään tavallinen persoonallinen ihminen, jotakin sellaista, joka on aivan yhtä Jumalan kanssa”. Ja jatkaa tähän tapaan: Koska Kristus on nimenä jollekin jumalaiselle, näkymättömälle elämälle, voimalle ja viisaudelle, sanalla Kristus tarkoitetaan itse Jumalaa. Se on silloin myös mystinen käsite, periaate, nimitys, joka voidaan antaa eri olennoille, eri ihmisille. Ja kun teosofisessa kirjallisuudessa tapaa lauseen: »Jeesus Kristus ja muut Kristukset», sillä tarkoitetaan silloin kaikkia niitä henkilöitä, jotka samalla tavoin kuin Jeesus ovat erikoisessa suhteessa Jumalaan ja jotka ovat jumalaisen tahdon ja rakkauden täyttämiä. Kristus-nimitystä ei kuitenkaan käytetä yksinomaan tässä yleisessä merkityksessä, vaan - itse asiassa, niin kuin kirkkokin opettaa - Jeesus Nasaretilainen oli Kristus.
Mutta ei ainoastaan Kristus yleisessä merkityksessä, jumalaisena elämänä ja viisautena vaikuttanut hänen kauttaan, vaan hän toimi kehossaan ja elämässään välittäjänä tai väylänä korkeammalle olennolle. Kysymyksessä oli nykyisen juurirodun, nykyisen ihmiskunnan kehitystä valvova ja sen kasvattajana toimiva korkea mestariolento, joka loi perustuksen kristinuskolle, mutta joka on samalla rakkaudella kaikkien uskontojen takana. Häntä kutsutaan yleisessä teosofisessa kirjallisuudessa Kristukseksi.
Tätäkin syvemmälle katsoo ja suuntaa aikain viisaus Kristus-nimitykseen, tavoittaen yhä korkeampia olentoja. P.E kertoo, kuinka planeetallamme elää rakastava ja voimallinen olento, lähtöisin muualta, aurinkokuntamme toisella tähdeltä, tehneenä aikoinaan päätöksen tulla auttamaan, opettamaan ja kasvattamaan sieluja tällä tietämättömyydessä ja pimeydessä elävällä ”surujen tähdellä”. Olennot hänen omalla tähdellään olivat paljon planeettamme ihmiskuntaa kehittyneempiä, pitkälle saavuttaneita, viisaita ja rakastavia olentoja. Ja kun tuo ”Mestarien Mestari” kysyi ketkä haluaisivat lähteä hänen mukaansa, löytyi heti joukko uskollisia ystäviä ja auttajia, jotka halusivat seurata häntä läpi avaruuden ja asettua planeetallemme. He saapuivat ja perustivat ns. Salaisen Valkoisen Veljeskunnan, johon nyt kuuluu paljon tämän ihmiskunnan jäseniä. Useimmat alkuperäisistä auttajista ovat lähteneet täältä pois työnsä päätyttyä, mutta tuo kaikkein korkein, jota Madame Blavatsky Salaisessa Opissaan kutsuu Pyhäksi Banianpuuksi eli Hiljaiseksi, Äänettömäksi Vartijaksi, on ihmiskunnan aamuhämärästä saakka ollut läsnä kunnes ihmiskunta on kauttaaltaan pelastunut. Hän on jättänyt ihmiskunnan välittömän ohjauksen korkeiden enkeliolentojen huostaan, olentojen, jotka elävät tämän maan päällä. Häntä kutsutaan myös Melkisedekiksi. Hän on se ”suuri, iankaikkinen uhri”, joka on myös Kristus.
Portaittain vie Ervast kuulijaa eteen päin ja syvemmä aikain viisauden tarjoamaan kristus-tietoisuuteen. Nimi Kristus omistetaan teosofisissa kirjoituksissa vielä "merkillisemmälle" olennolle, sanalle, joka oli Jumalan tykönä. Tuo sana on Logos, ja Logosta kutsutaan teosofiassa myös Kristukseksi. ”Kaikki, jotka ovat tutustuneet teosofiseen elämänymmärrykseen, tietävät, että Logos on meidän maailmamme, meidän aurinkokuntamme Jumala, sen Isä, Luoja ja Jumala. Kaiken takana, kaikkein syvimmällä on kyllä suuri Jumaluus, Absoluutti, jonka arvoitusta kukaan ei voi ratkaista, mutta samalla tavoin kuin meillä tässä näkyvässä elämässäkin on olentoja, joissa ilmenee tajuntaa eri asteissa, samoin on myös näkymättömässä maailmassa eri asteisia olentoja, joissa ilmenee sielun tajuntaelämä eri mahtavuusasteissa. ”
Logos oli keskeisen myös näissä omissa Ervast- tarkasteluissani Blavatsky-teeman yhteydessä, ja vaikka nytkin tuntuu, ettei malttaisi olla tuomatta mukaan joitain otteita Logoksesta tästä Ervastin jo kielellisesti niin viehättävästä esitelmästä, on luonnollisesti rajoituttava aivan ydinkohtien nostoon sekä pieniin katkelmiin kohtuumittaisen kokonaisuuden säilyttämiseksi, ja muistutteva lukijaa siitä, että esitelmä Kristus, niin kuin muutkin tarkastelun kohteena olleet kannattaa lukea alkuperäisinä ja kokonaan. Niinpä vain näin toteamalla Ervastin mukaan, että aikain viisaudessa Logosta kutsutaan myös Kristukseksi, koska Hän on se jumalainen elämä, joka täyttää auroinkokunnan ollen sen tajunta, ylläpitäjä, Isä ja Luoja. Järkemme, tunteemme ja tahtomme olemme saaneet häneltä. Hän on lähempänä meitä kuin kuin kätemme, vaikka olemmekin ”vain heikko osa Hänestä, heikko kuva Hänen tajunnastaan”. Logos elää meissä ja on meidän Vapahtajamme. Tämä tajunta, tämä Sana, Logos, on varsinaisessa merkityksessä Mystinen Kristus.
Selkeä ja kiintoisa on P.E:n vastaus asiaan, jota lukijakin on jo saattanut pohtia - onko mahdollisesti ristiriitaa eri kristuskäsitteiden välillä - näin edeten: ”Siinä että nimi Kristus annetaan monille, ei ole ristiriitaa sentähden, että kaikki ne olennot, korkeat, eri asteiset olennot, ihmiset, joissa mystinen Kristus on elävä, joissa jumalainen elämä on pulpahtanut esiin ja joissa jumalainen tajunta vaikuttaa, kaikki ne ovat lähtöisin yhdestä Jumalasta”. Ja edelleen, kohti asian ydintä, kuten ajattelisin, eli sitä, kuka tai mikä on elämässämme todellinen vapahtaja. Ja viitaten jälleen teosofiseen kirjallisuuteen P.E. selventää, että jos kiinnitämme vapahtajan etsimismielessä katseemme ja odotuksemme johonkin olentoon, joka on elänyt tiettynä aikana, kuinka korkeaan tahansa, niin erehdymme. Oikein on hänen mielestään sanoa samaa, mistä Jeesus ja kaikki korkeat opettajat ovat puhuneet, että vapahtajamme on Mystinen Kristus, sillä ei muuta vapahtajaa ei ole. Tässä kohden nousevatkin mieleeni Jeesuksen sanat, Matteuksen evankeliumissa - ”Älkää antako kutsua itseänne mestareiksi, sillä yksi on teidän mestarinne, Kristus.” Eihän ole edes loogisesti ajatellen mieltä siinä, että hän olisi sillä viitannut persoonalliseen itseensä.
Lukijana ja totuudenetsijänä mieltä kiinnittävä seikka esitelmässä on juuri se, että kaikki ne olennot, jotka ovat meille puhuneet ja opettaneet Kristuksesta, historian kuluessa ja näinäkin aikoina, ovat tahtoneet ilmaista, etteivät he itse ole se, ettei mestaruus ole heissä, heidän persoonassaan, mutta opettaneet Mystisestä Kristuksesta elämän ilmiönä, tai periaatteena, joka on myös muissa. Samalla kun ovat tahtoneet vain kuin kulkea edellä avatakseen muille tietä. Järkeenkäypänä ja todellisena kokee lukija myös sen, kun Ervast sanoo, ettei Mystinen Kristus ole esiintynyt maan päällä, koska on aina maanpäällä, Logoksena, tajuntana sanan syvimmässä merkityksessä, eläen ihmiskunnassa, koko luonnossa ja luomakunnassa.
Niin myös toivoisi menevän eteen päin Ervastin ajatuksen, että kaikki eripuraisuus ja ristiriita eri uskontojen ja kirkkojen välissä loppuu silloin, kun ihmisille selviää, että on kysymys vain nimistä, ei itse tosiasioista. Ja että meidän vapahtajamme on se Jumala, joka asuu ihmisessä. Kuten senkin, että tämä Vapahtaja, Logos, Mystinen Kristus ilmenee eri ihmisissä eri tavoin ja eri voimalla, samalla kun olemme usein tietämättämme toistemme opettajia ja auttajia.
Esitelmä tiivistyy yhä syvennyttäessä käsitteeseen mystinen Kristus, ja millä tavoin, millä perustein on olemassa vain yksi vapahtaja. ”Ydinkohtien” valinta ei ollut aivan helppoa, ja oli katsottava, ettei liiankin omatoimisesti tule yhdistäneeksi sanoja tai lauseita omassa kerronnassaan. Toisaalta omien tuntojensa huomioiminen ja kuuntelu lukiessa on osa tarkastelujensa rakentumista.
”Kun ihminen, jonka sielu on levoton ja joka kulkee harhaillen maailmassa, erilaisia tuskia kokien, löytääkin lopuksi rauhan Kristuksessa.. ”, Ervast kuvaa, ja luo kysymyksen, miksiköhän näin usein tapahtuu? Siksi, hänen mielestään, että on olemassa yksi vapahtaja, Jumala meissä, jota kutsutaan Kristukseksi. Ja koska tämä kristuselämä kaikkialla maailmassa on niin läpitunkenut ihmiskunnan, siis että Hän todella on kuollut meidän syntiemme tähden, ja että Hänen verensä lunastaa meidät kaikesta synnistä.
Ja hän jatkaa, että kysymyksessä onkin hyvin vanha vertaus, joka esitettiin silloin, kun ihmiskunta vielä vaelsi lapsenkengissä, ja sitä opetettiin kunnioittamaan ja palvelemaan korkeita olentoja. Sitten se kadottanut siitä kaiken todellisen hengen tulkitessaan tämän vanhan mysteeripuheen siten, että se tarkoittaa voin jotakin tiettyä historiallista henkilöä, jonka veri on vuotanut tiettynä aikana. Todellisuudessa "Kristuksen veri" puhdistaa meidät synnistä siinä merkityksessä, että Kristuksen, Logos-tajunnan elämä on se, joka todella on vuodatettu kaikkien elävien olentojen, ihmiskunnan ja koko luonnon hyväksi. Eikä vain kerran, vaan tuo tajunta, ”Kristuksen veri”, eli hänen oma voimansa ja elämänsä vuotaa ja tekee työtä hyväksemme puhdistavasti ja nostavasti kaiken aikaa. Jos vain halutaan ottaa se vastaan. Näin opettaa Ervast, tässä poimien ja tiivistäen.
Ja eteneminen syvyyssuunnassa jatkuu. Tullaan karitsaan, Jumalan Poikaan ja Suureen Uhriin. Logos on se Jumalan Poika, se Jumalan karitsa, joka luomisen alussa antoi itsensä, että Hän omalla tajunnallaan nostaisi meidät Jumalan luo. hän valaisee. Ja jatkaa, että ihmisten ja ihmiskunnan elämässä tuo veri , joka jatkuvasti vuotaa Logoksesta, ilmenee suruna ja tuskana kunnes se otetaan vastaan puhdistava voimana yhtymällä hänen tajuntaansa. ”Ja silloin se ihminen tuntee ja sanoo, että Jumala, Logos, joka on tapettu, ristiinnaulittu kaikissa ihmisissä, se Jumala on noussut ylös, ja silloin sen ihmisen suru ja tuska on muuttunut ylösnousemuksen riemuksi ja autuuden juhlaksi.”
Tuota lukiessa nousivat tarkastelevaan mieleeni sanonnat ja nimitykset koskien joitain ihmisen sielullisia tiloja, sellaisia kuten synnintunto, eksistentiaalinen ahdistus ja maailmantuska, ei kuitenkaan niin, että kuuluisivat välttämättä yhteen. Enemmän mietin sitä mahtavatkohan ne liittyä edellä kuvattuun henkiseen ilmiöön jollakin tavalla?
Ehkä liittyvätkin, kun kuuntelee mitä P.E puhuu Mystisen Kristuksen vaikutuksista, millä tavoin se vaikuttaa eri tavoin ihmisen älyyn, tunteeseen ja toimintaan, kun ihminen ottaa sen vastaan. Teosofisissa kirjoituksissa, joita Ervast pitää tässä esitelmässä silmämääränään, sanotaan, että Mystinen Kristus, Logos, Jumalan Poika on se maailman valo, joka kaikkia valaisee ja muuttaa älyn viisaudeksi. Ja hän muistuttaa, että tuosta valosta ja siinä vaeltamisesta puhutaan myös evankeliumissa.
Niin Ervast saapuu esitelmässään siihen, että emme voi löytää totuutta ulkopuolelta itseämme, vaan kun nostamme Ihmisen Pojan (ihmisyyden) kunniasijalle, on kuin sytyttäisimme palamaan kynttilän, joka muuttuu auringon valoksi. Näin Mystinen Kristus vaikuttaa älyymme. Mutta Mystinen Kristus vaikuttaa myös meidän tunteisiimme, sillä jumalainen elämä on rakkautta, hän sanoo, tätäkin vielä eri puolilta selventäen, tavanomaista elämäntuntemusta syvempää tietoa esiin tuoden ja myös evankeliumeitten suunnalta valottaen. ”Rakkaus täyttää meidän sydämemme. Rakkaus täyttää meidän tahtomme, sillä rakkaus ei ole vain tunnetta, vaan rakkaus on voimaa, rakkaus on, rakkaus asuu omassatunnossa, ja se, joka puhuu omassatunnossamme, on Kristus, Vapahtaja. ” Ervastin sanoissa on syvältä koettua ja koeteltua voimaa, vaikka hän tuokin esiin myös sitä realiteettia, että emme osaa vielä lähestulkoonkaan Kristuksen lailla rakastaa.
Vapahtajan, mystisen Kristuksen vastaanottamisesta Ervast ilmaisee, että niissä asioissa kosketellaan syvintä mystiikkaa. Vaikka hän lähteekin siitä, että emme vielä suuressä määrin ole ottaneet vastaan Kristuksen elämää, hän ei tahdo sivuuttaa myöskään henkisiin voimiin ja ilmiöihin liittyvää kokemuksellisuutta, sitä kuinka hengellä voi olla valta aineen yli, myöskin pahan yli, silloin kun ihminen omaksuu Mystisen Kristuksen hengen. Sekä sitä, että hän voi, jos ei nyt niin ainakin joskus tulevaisuudessa, vain tahdollaan toista auttaa. ”Kun ihminen ottaa vastaan Kristuksen voiman, Logoksen jumalaisen voiman, hänen tahtonsa tulee niin salaperäiseksi, että se tahto sellaisenaan puhdistaa, parantaa ja nostaa. Jos ihmisen tahto on täyttynyt Kristuksen voimalla, silloin ei tarvitse muuta, kuin että hän tahtoo toisen ihmisen olevan terve, ja tuo toinen ihminen heti. Ei tarvita muuta, kuin että hän ei tällä tahdon alalla tee enää syntiä, niin tuo toinen puhdistuu."
Tuo kuvauksensa on kiintoisa, ja jo vähäinenkin tavoittamisen tuntu, tai sen toive, jättää miettimään. Myös esitelmässä mainitut pyhien kirjojen ja kirjoitusten yhteneväiset sisällöt erityisesti puhuttelevat. Vahvimpana niissä heijastuu Kristus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti