Sivun näyttöjä yhteensä

tiistai 8. marraskuuta 2016

Pekka Ervast: KRISTUS MEISSÄ
1.Luku
(tarkastelun keskiosa)
Hän jatkaa Kristuksesta meissä, jota teosofiassa myös mystiseksi ja kosmiseksi Kristukseksi kutsutaan, ja josta puhutaan myös Paavalin kirjeessä ja Johanneksen evankeliumissa. Lukijana tavoitetun mukaan nyt näin: Kysymys on meissä olevasta Jumalan Pojasta, näkymättömän Jumalan, Isän, täydellisyyskuvasta ihmisen tajunnassa. Tuon kuvan merkitys on suuri, sillä se on "piilevä ihanne ja olemassaolon tarkoitus". Tätä kosmista mysteeriä, joka koskee myös ihmistä ja hänen jokapäiväistä elämäänsä, voidaan teosofisen tiedon ja aikain viisauden valossa katsella myös laajempaa, avaruudesta käsin, aurinkokuntamme, mutta myös koko maailmankaikkeuden tasolta.
Ervast opastaa, että Jumalan Poika, joka aikojen aamussa vähitellen meitä lähestyi, on täydellinen ihmisihanne, ihannekuva aurinkokuntamme takana olevasta Taivaallisesta Ihmisestä ollen myös näkymättömän Isän täydellinen ihannekuva. Kysymyksessä on kuitenkin rajoitus, Jumalan Pojan ulkopiirteet, koska ihmisen tajunta ei jaksa mennä ulkopuolelle aurinkokuntaa. Todellisuudessa Jumalan kuva eli täydellinen tarkoitus on maailmankaikkeuden takana. Yritettäessä nähdä tätä tarkemmin se häviää ja haihtuu, mutta aurinkokunnan ja sen sisäisen todellisuuden, Jumalan Pojan silmien läpi voidaan tuota Logokseksi tai logosvoimiksikin kutsuttua Taivaallista Ihmistä katsella. Itsekin nuo voimat sitä katsovat ja sen näkevät. Spekulointi Jumalan Pojasta suhteessa koko maailmankaikkeuteen on siis turhaa.
Mutta Taivaallinen Ihminen, "jonka kautta kaikki on tehty, mikä on tehty ja luotu", Raamatunkin mukaan, on se, johon totuuden etsijän pohdinta kohdistuu. Paria seikkaa Ervast haluaa korostaa. Ensiksikin, ettei Jumalan Poika, täydellisyysihanne, joka lähestyi meitä jostain kaukaa (josta aiheesta P.E:llä esitelmäsarjakin) tarkoita niin missään paikallisessa merkityksessä, vaan lähestymistä vähitellen tajuntaamme ja tietoisuuttamme. Ei voida myöskään sanoa sen olevan paikallisesti erotettuna mistään, ei kivestä, ei kasvista, ei eläimestä kuin ihmisestäkään, vaan on se juuri se luova sana ja kaikki voima aurinkokunnassamme, luomakunnassamme ja kaikissa eri luonnon valtakunnissa, joka työntää kehitystä eteenpäin. - Järjestelmällinen kokonaisuus, lakisiteisyys ja inhimillinen täydellisyys tulee näkyviin luonnossa joka paikassa. Puhuttelevia ovat mielestäni myös P.E:n esimerkkikuvaukset eläinkunnasta, ja siellä ilmenevistä hyveistä, joita ei aina näe ihmisissäkään. Ja muut elämän ilmiöt, joista kuvastuvat kehittävät kristusvoimat. Virtaava, aina kehityksen suuntaan ja ylös päin johtava elämä! Itselle nousee nyt vertauksellisesti sanat: jatkuva lähihoito, kädentaidot, kylvötyö ja alati täyttyvä laari. Kuinka tosiaan kaukainen, taivaallinen tornissa istuva ja katseleva olento (Ervastin ilmaus tekstissä) voisi sillä tavoin huoltaa, kasvattaa ja aina uutta siementä kylvää..
Kristus on Ervastin mukaan paitsi totuus tajunnassa, tiedossa, myöskin totuus tunteessa ilmeten itsensä uhraavana rakkautena. Se ei ainoastaan halua suojella rakastettua, vaan ottaa hänen kärsimyksensäkin päällensä. Tästä on esimerkkinään äidin rakkaus. Kauniisti hän mm.sanoo, että äiti haluaa luonnostaan "lunastaa lastaan", ja niinkin, että äiti toivoo lapsellaan olevan "paratiisin". Rakkaus on Ervastin mielestä yleensäkin sitä, että toinen, rakastettu, elää meissä; ei sitä, että me elämme toisessa, mutta tämä ei varmaankaan tarkoita etteikö meillä saisi olla kasvussamme mukana kaikkia inhimmillisä tunteita. Kuitenkin pelkästä oman onnen hakuisuudesta täytyisi hänen mielestään herätä, mutta hän ei tahdo sivuuttaa siihen liittyviä kompastuskivia ja vaikeusasteita. Näistä kertovat kysymyksensä ja vastauksensa ovat elämänläheisiä ja todellisia. Mm. kysymys onko mahdollista, että saisimme elää omana itsenämme toisessa? "Se on kysymysmerkki, sillä semmoista ei tapahdu maailmassa kuin hetkeksi, vieden siihen, että ihminen uskoo toisen olevan hänen onnensa." Todellinen rakkaus on hänen mielestään sitä, että toinen elää meissä ja tahdomme toisen onnea ja kaikkea mikä on hänelle hyvää. "Rakkaudesta aina uhraamme itseämme, emme etsi itseämme, vaan toista. Se on rakkaus, ja se on jumalallinen rakkaus, se on rakkaus, joka on Jumalan Pojassa, se on rakkaus, joka asuu meidän sisässämme".
Sanotaan, että totuus on tekevä vapaaksi, ja siinä on syvä viisaus. Sanotaan myös, että tieto voi lisätä myös tuskaa, eikä sitäkään sovi totuudenetsijän vähätellä tai sivuuttaa. Ervastin ajatus kulkenee myös tätä rataa: "Ihminen tulee katkeraksi huomatessaan ikään kuin elämän todellisuuden, ettei mitään onnea ole. Todellisuus on kuitenkin se, ettei mitään itsekästä onnea ole." Sillä: "Jos jotain maailmalta odottaa, sitä ei saa" .... Ja vähän myöhemmin, tässä tiivistäen: - Mutta jos tahtoo antaa maailmalle, rakastaen yhtä ihmistä ensin, sitten useita, epäitsekkäillä motiiveilla, ilman että sillä perusteella odottaisi saati vaatisi omaa onnea, silloin ikään kuin sattumalta, jonkun elämänlain kautta saamme onnen, jopa autuuden. Kaiken takana on silloin kosminen Kristus, Jumalan Poika.
"Niin siis ihmiset, yhtä hyvin kuin eläin- ja koko luomakunta, jossain tapauksessa voivat päästä Kristus-voimista osallisiksi, vaikka ei oltaisi tietoisia Jumalan Pojasta". Mutta hän myös tähdentää, että ihmisen tehtävänä on tulla tästä tietoiseksi, oppia järjessään tuntemaan ja ymmärtämään Jumalan Poikaa, osatakseen arvostella itseään ja omaa rakkauttaan. "Sen tähden hänen täytyy kokea. Sen tähden on minuus."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti