Pekka Ervast: kirja KRISTUS MEISSÄ 1.Luku (tarkastelun loppuosa)

Pekka Ervast: kirja KRISTUS MEISSÄ 1.Luku
(tarkastelun loppuosa)

Hän kääntää huomiomme taas aurinkokuntamme takaiseen Kristukseen, Isän Jumalan täydellisyysajatuksen, ja miten se on rakennettu. Lähtien siitä, että meillä kullakin on oma monadimme, jumalkipinämme, ja ne kaikki yhdessä muodostavat elävän kokonaisuuden, Jumalan Pojan. Ja vielä niin, että olemme tähtinä tuossa täydellisessä Jumalan Pojan ruumiissa, mutta ei erillisinä ja kuin yhdistävään lankaan sidottuina, vaan yhtenä suurena tähtenä. Tuossa Isän Jumalan täydellisyysajatuksessa ovat kaikki yhtä ja kuitenkin ainutkertaisia, tullakseen yksilöllisiksi - voidakseen nähdä, tietää, tuntea ja kokea olevansa kaikki yhtä ja olevansa tuota Jumalan Poikaa. Se tapahtuu pitkän kehityksen myötä, ja vasta ihmisasteen saavutettuaan alkaa tietoisuus tästä yhteydestä. Se mikä alkaa herätä on ihmisen korkeampi minä, aatma-buddhi-manas, vaan ei kuitenkaan yhdellä kertaa. Tätä ei pidä myöskään ajatella paikallisesti, Ervast huomauttaa, vaan käsittäen monadin olevan pisaran siinä meressä, jossa se alkaa herätä.

Eläimen monadi on luonteeltaan monta yhdessä sijaiten jossain kaukana, eläinryhmän takana. (P.E. puhuu muussa esitelmässään myös eläinten joukkosielusta). Jos jossain eläimessä syntyy ihminen se tarkoittaa, että hänessä syntyy järjen, tai minuuden kipinä, manas, sekä samalla sitä, että yksi eläinryhmän monadeista erkanee tuota syntynyttä eläinihmistä suojelemaan. Ulkonaisesti eläin ei ole tullut vielä silloin ihmiseksi. Se syntyy uudelleen eläimenä kunnes tulee kohtaan, ettei esimerksiksi koiran muoto voi enää tarjoa sille kehityksen mahdollisuutta. Ihmismuotoihin se ei voi vielä syntyä, koska ovat järkensä puolesta liian kehittyneitä, mutta moraalinsa puolesta taas kehittymättömiä. "Emme voisi tarjota mitään kunnollista asuntoa, vaan tarjoaisimme kaikkia intohimoja, paheita ja alhaisia asioita, että se tulisi hulluksi. Eläin on liian pyhä syntyäkseen vielä ihmisruumiiseen. Sen ihmiskipinän on jäätävä vielä taivaalliseen tilaan odottamaan." (Näitä asioita valaisevat seikkaperäisesti P.E:n esitelmät: "Teosofian sanoma eläimille 1 ja 2")

Ja edelleen ydinkohdittain, tähän tapaan: Samoin kuin eläimessä on aatma-buddhi-manaksesta vain kipinä, joka joskus ehkä syntyy, niin ihmisessä tuo ensimmäinen, manas on syntymässä ja syntynytkin, mutta ei vielä atmaa ja buddhia, muuten kuin uinuvassa tilassa. Korkeinta ihmisessä on siis vielä manas, hänen järkensä, ajatuksensa, arvostelukykynsä. Sen kautta tullaan ihmisiksi, mutta edessä on pitkä kehitys ennen kuin tullaan Jumalan Pojiksi. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö ihmisessä olisi paljonkin hyvää ja etteikö olisi ns. hyviä ihmisiä, ajatuksenani nyt tähän lisään. Ymmärtäen myös, että tässä yhteydessä hyvästä puhutaan persoonallista tasoa metafyysisemmin ja syvien kehitysvirtojen kannalta. H.P.B:nkin näkemyksenä P.E. toteaa, että mikä meissä on hyvää on vanhoilta ajoilta ja kehityksen tulosta, mutta kylläkin Kristus-voimista lähtenyttä. Se on kuitenkin itsetiedotonta eikä siis vielä ole aatma-buddhia.

Seuraa esimerkki jokapäiväisestä elämästä, jonka tässä nyt hiukan omin sanoin toistan. - Käytännöllinen ihminen on hämmentynyt ja melkein loukkaantunut itseensä, jos hän huomaa sydämensä käskevän lahjoittamaan tai antamaan liian paljon rahaa. Miten hänelle sellainen yleensä tuli mieleen? Antaa nyt pois lähes kaikki mitä on ja itselle jäisi vain mitätön summa elämiseen. Onpas hän houkka...Niinpä, Ervast sanoo tai sanoisi, todeten, ettei vastahakoisella lahjoittamisella, jota joutuisi vielä katumaan ja harmittelemaan, ole mitään merkitystä. Se ei ole silloin Kristusteko. Kristusteko, siis sellainen, jonka laittaa tekemään Kristus, tehdään hänen mielestään aivan toisinlaisin ajatuksin ja tuntein, lähinnä itsetietoisella riemulla. Mutta vaikka ihmisessä olisikin tuollaista hyvyyttä, se ei tarkoita, että on kuin Kristus, Jumalan Poika. (Nousevat mieleen Jeesuksen sanat Markuksen evankeliumuissa: "Miksi sanot minua hyväksi, Isä yksin on hyvä.) "Joka tapauksessa tehtävämme on tulla tietoisiksi siitä, että Kristus on meissä, Jumala on meissä, ja silloin on kysymys siitä, miten voimme tulla siitä tietoisiksi, miten voimme alkaa kasvattaa ja kehittää itsessämme atma-buddhia", P.E. kiteyttää.

Ja palaten taas manakseen, hän toteaa sen olevan kuin ottamaisillaan ensimäisiä askeleita järjen tiellä. Ja selvittää, että suuret ja lopulliset askelet ovat mahdollisia vasta sitten kun se ottaa vastaan Kristuksen itseensä. Jos pelkkä manaspuoli kehittyy niin se on silloin puhtaasti älyllistä laatua, matemaattista älyä kauneimmillaan. Ja vaikka ihminen voi siinä sekä filosofisessa älyssään mennä äärettömän pitkälle , niin jos hän vain kehittää tuota manasta, ilman että hänessä on kehittynyt aatma-buddhi, silloin hän ei kuitenkaan saavuta mitään lopullista, ei edes tietoa siitä, mitä manas on. "Hänen pitää päästä tietoiseksi Jumalan Pojasta. Tässä on ero meidän inhimillisen korkeamman minämme eli manaksen ja Kristuksen välillä."

Tutulta tuntuukin kysymys, mikä on ero Kristuksen ja korkeamman minämme välillä? Muistelee sen äärelle vuosien varrella yksin kuin yhdessäkin pysähtyneensä. Joskus käy myös mielessä, kun kuulostelee monia henkisiä liikkeitä ja lähestymistapoja, en sano tätä arvostellakseni, sillä kunnioitan kaikkea auttamista ja henkistä työtä, että korkeammasta minästä saatetaan jutella kovinkin keppoisasti. Muutaman kerran on tullut mielikuva jostain apuvälineestä, joka vain otettaisiin tarpeen tullen kaapista käyttöön. Mutta ehkä se on vain eräänlaista pitkän tielinjan teosofin tutkantarkkuutta.

Ja nyt Ervastin esittämään kysymykseen: "Eikö se korkeampi minä ole Kristus?" Ja vastaukseen: "Se ei ole Kristus, ennenkuin me otamme Kristuksen siihen vastaan. Korkeampi minämme voi kehittyä manaksena, mutta ei kehity ilman Kristusta lopulliseen päämääräänsä. Korkeampi minä on ikäänkuin Kristuksen yksi ilmennyspuoli, meidän Jumalan Poikamme yksi ilmennyspuoli. Mutta se ei ole läheskään täydellinen, ennen kuin siihen tulee aatma-buddhi eli monadin toisetkin olemuspuolet."

Viimeistään tässä kohtaa on syytä mainita, että kirjan ensimmäisen luvun, Kristus meissä loppupuolen teksti on niin selkeää ja vahvaa ilmaisua, että lyhentäminen tuntuu välillä miltei mahdottomalta. Tämän huomion joutuu varmasti tekemään jatkossakin, muiden kappaleiden kohdalla. On kuitenkin ilo kertoa ja jakaa sitä mistä Ervast on puhunut, tavalla tai toisella, välillä vähän vapaammin ja sitten taas sanatarkemmin, tilanteen ja harkintansa mukaan. Kannustimena ajatus, että joku saattaa löytää näistä viriä ja kosketuspintaa omiin pohdintoihinsa, mutta myös siksi, että maassamme on työskennellyt ja vaikuttanut Ervastin kaltainen maailmanluokan tietäjä, jonka laajamittaisesta kirjallisesta tuotannosta voi kuka tahansa löytää totuudenetsintäänsä kerta kerralta uutta valoa ja vahvistusta.

Ja millä tavalla me voimme sitten ottaa vastaan Kristuksen siihen korkeampaan minäämme, joka nyt on parhaasta päästä vain älyä ja järkeä? Ervast kysyy ja vastaa, tuotuna esiin tähän tapaan. - Sellainen olisi ollut mahdollista vasta joskus äärettömän kokemuksen jälkeen, ellei tänne maan päälle aikojen aamulla olisi tullut auttajia toisista tähdistä tässä aurinkokunnassamme, auttajia, jotka muodostivat niinsanotun Valkoisen Veljeskunnan. Siitä saakka ja pitkin matkaa ovat he ihmiskuntakokemuksineen auttaneet meitä täällä. P.E. selvittää myös, että ennen Jeesus Kristusta tämä auttaminen oli vaikeampaa ihmisten heikomman vastaanottokyvyn tähden, mutta Jeesuksen jälkeen helpompaa, sillä hänen ansiostaan Kristuksen vastaanottaminen korkeampaan minään eli järkeen, älyyn, on ollut mahdollista. Tämä johtuu taas siitä, että Jeesus oli ihminen, joka oli tietoinen Kristuksesta, ts. että Kristus oli hänessä täysin elävä. Sen vuoksi hän voi meitä auttaa, olemalla sitä mitä on.

Ja jotta tämä mysteeri edelleen avautuisi, hän luo mielikuvaa ja muistoa ajasta ennen Kristusta, jolloin ihmisten keskelle ilmaantuu suuri opettaja, joka kertoo näkymättömästä maailmasta ja teroittaa pyrkimistä eteen päin, kauneuteen, ylös päin, ts. jotain moraalia. Sellaista, jolla ei tarkoiteta vain pelkkää ulkoisten lakipykälien noudattamista, vaan universaalia ja korkeampaa, inhimmillistä moraalia. Sitä, että sisäisesti tahtoo hyvää, eikä esimerkiksi rangaistuksen pelosta, vallan halusta tai hyötymisen toivosta, mitä ne sitten kunakin aikana merkitsevätkään. Näin hän, ollen itse persoonassaan moraalinen olento, esimerkkinä toisille ja voimapatterina toisten kesken, herätti joidenkin moraalisen minän niin, että he ryhtyivät hänen opetuslapsikseen, toivoen tulevansa tuon opettajan kaltaiseksi. Niinpä he hänen vaikutuspiirissään alkoivat omassa järjessään nähdä myös aatmaa, henkeä, jota tahtoivat myös toteuttaa joka- päiväisessä elämässään. Siten he alkoivat muodostaa buddhia.

Mutta kun ihminen ei voinut nähdä Taivaallista Ihmistä ja täydellisyysihannetta tässä fyysisessä maailmassa, hänen täytyi päästä ulos ruumiistaan voidakseen vastaanottaa Kristusta. Sillä päivätajuntaansa hän ei voinut sitä ottaa; mikään vanhemmilta perintönä saatu ruumis ei ollut vielä niin puhdas, että Kristus olisi voinut sitä kokonaan läpäistä ja siihen täysin asettua. Ainoastaan Buddha onnistui siinä mahdollisimman suuressa määrin, saavuttaen niin korkean täydellisyyden kuin oli tuolloin mahdollista. Ervastin arvostusta Buddhaa ja työtään kohtaan viestii hänen peittelemätön toteamuksensa: "Hän sai aikaan niin paljon, niin paljon.." Mutta mainitsee myös, ettei edes hänen verensä ollut syntymästään täysin puhdas, vaan hän itse pudisti sitä.

Ja niin tullaan kohti kirjan ja tämän kappaleen ydinasiaa, Kristusta meissä. Ervast tähdentää, että vasta Jeesus Kristukselle oli mahdollista tuoda tuo Jumalan Poika, Kristus, joka atomiin, joka soluun omassa ruumiissaan, mikä aiheutti sen, että ihmiskunnan suhde Jumalan Poikaan muuttui. Alettiin päivätajuisesti nähdä, ensin vähän epätäydellisesti ja aavistaen, sitten selvemmin ja selvemmin inhimillinen ihanne, Jumalan Poika, semmoisena kuin hän on meidän Taivaallisen Isämme tajunnassa. Sentähden ihmisen on nyt mahdollista päivätajunnassaan pyrkiä kulkemaan ihannetta kohti, aivan uudella tavalla. "Me voimme nähdä - ja se on tärkein kohta - mitä rakkaus on, ja voimme kasvattaa itseämme sen mukaan, kehittää itseämme rakastamaan", hän sanoo.