Pekka Ervast:kirja KRISTUS MEISSÄ 1.Luku (tarkastelun keskiosa)

Pekka Ervast: kirja KRISTUS MEISSÄ
1. luku  (tarkastelun alkuosa)

Jatkan teosofisen elämänymmärryksen keskiössä olevaa Kristus -teemaa tarkastelemalla Pekka Ervastin kirjaa ”Kristus meissä”. Tämä teos kuten muutkin hänet kuolemansa jälkeen julkaistut uudet kirjat koostuvat hänen pitämistään esitelmistä. Ruusu-Ristin kirjaesittelyluettelon mukaan ”Kristus meissä” puhuu Kristuksen vaikutuksesta ihmiselämään sen eri kehitysvaiheissa, jolloin Jeesuksen elämää tarkastellaan esimerkkinä kristusvoimien ilmenemisestä totuudenetsijän elämässä; tätä kuvataan symbolisena näytelmänä, joka toistuu erilaisine kokemuksineen totuudenetsijän elämänvaiheissa.

Ensimmäinen luku, myös nimeltään ”Kristus meissä” on itsessään puhutteleva esitelmä (Kristus meissä ja Kristus meidän puolestamme, pidetty 19.3.1933), mutta tässä kirjassa, esitelmäsarjassa, on se samalla lähtökohta ja perusta koko sisällölle. Ehkä myös eräänlainen läpileikkaus, ainakin ajatuksellisesti, sillä muiden kappalaiden (esitelmien) annit ja löydot sulautuvat ja heijastuvat siihen, ja myös toisin päin. Kirjoitukset asettuvat lomittain ja sisäkkäin toisiinsa nähden, ollen kaikki kuin samanaikaisesti läsnä lukijan silmissä ja mielessä, vaikka edellinen kappale kutsuukin katsomaan, mitä jatkossa seuraa. Omakin mieli näköjään työstää ja elää. En muista mistään kuulleeni, mutta nyt nousisi näin: ei ole toista ilman ensimmäistä, eikä ensimmäistä ilman kaikkia muita. Joka tapauksessa tuosta kirjasta, ja nyt sen ensimmäisestä luvusta, kaikenlainen ulkokohtaisuus puuttuu, vaikka asioita tarkastellaankin välillä ylhäältä alas päin, deduktiivisesti. Sen sijaan opetus pohjaa kokemuksellisuuteen, siihen mitä nousee sisältä, Kristuksesta meissä. Näkemyserot kuin yhtymäkohdatkin kristikunnassa vallinneisiin käsityksiin ja ajatusmalleihin tuodaan esiin suoraan ja inhimmillisesti. Olennaisin eroavuus suhteessa teosofiseen totuudenetsintään koskee sitä, mitä merkitsee Kristus meidän puolestamme. Vaikka asiasta on kirjassa myös oma lukunsa, niin P.E:n sanoin tässä, ettei mitään todellista tietoa siitä, mitä Kristus meidän puolestamme on ja merkitsee ihminen voi saavuttaa, ellei hän ensin ole päässyt tuntumaan Kristuksesta meissä. Lempeää ja armollista. Mennä kammioonsa ja sulkea ovensa, miettiä ja kuulostella ylempää, ilman että tarvitsee uskoa ainakaan suoralta kädeltä muita. Ja P.E:n tuntumaa, kenties esitelmäsarjaakin silmällä pitäen: ”Mieleni tekee hieman tarkastaa näitä asioita, hieman osoittaa, millä tavalla tuo todellisuudessa toteutuu, millä tavalla tulemme tietoisiksi siitä, mitä Kristus puolestamme on, ja millä tavalla me ensin siis tulemme tietoisiksi siitä, mitä Kristus meissä on.” Vaikka hän toteaakin, työtovereilleen ja oppilailleen, että esillä ovat taas heidän vanhat ja alituiseen puheena olevat kysymyksensä, pitää hän tärkeänä, että aina silloin tällöin muistutetaan mieliin, mitä nämä asiat merkitsevät jokapäiväisessä elämässämme.

Hän lähtee siitä, että uskonopissamme Kristus meissä on melkein vieras käsite. Ja vaikka kouluopetus tunsi kyllä sanayhdistelmän mystinen Kristus, koska Paavali viittaa häneen kirjeissäään, samoin kuin puhuu Kristuksesta meissä, ja vaikka Roomalais-katolisessa kirkossa puhutaan Kristus in nobiksesta, niihin ei olla kouluopetuksessa eikä muuallakaan protestanttisuuden kentillä kiinnitetty sen kummempaa huomiota. Sen sijaan on puhuttu ennen kaikkea siitä Kristuksesta, joka kuoli syntiemme puolesta. Ja vielä vähän lisää, ajatuksistaan poimien, että kun Kristus kuolemallaan lunasti ihmiskunnan perkeleen vallasta, hän sovitti myös ihmiskunnan synnit ja auttoi ihmiskunnan pyrkimään ja pääsemään uudelleen syntiinlankeemuksessa kadotettuun yhteyteen Jumalan kanssa. Tuon yhteyden saavuttaminen ja ns. pelastuminen riippuu kuitenkin uskosta, eli uskosta tuohon sovitukseen, Jumalan armoon Pojassaan.

Teosofiassa ja kaikessa mystiikassa pääpaino asetetaan Kristukselle joka on meissä, ja siitä toisesta Kristuksesta, joka kuoli meidän puolestamme puhutaan vähemmän, johtuen siitä, että se tulee vasta myöhemmin. Ts. vasta kun ihmisessä on Kristus, hän voi tietää, mitä Kristus meidän puolestamme on.

Viisaana opettajana ja tietäjänä P.E. ei vähättele totunnaista uskoa Kristuksen sovintokuolemaan, Kristukseen puolestamme. Hän myös myöntää, että uskona se voi auttaa ihmistä hänen kamppailussaan omaa syntisyyttään vastaan. Näin usko auttaa hyvään pyrkivää ihmistä myös saavuttamaan selvyyden siitä, mitä on Kristus meissä. Mietin, oliko se alunperin Ervast, joka on sanonut, että kirkko sisällyttää opetuksiinsa kalliin helmen, ja muistan myös, kuinka Martta siitä myös mainitsi jossain Ihmisyyden tunnustajien kokoontumisessa. Se tuntuu hyvin oikeaan osuvalta. Ajattelenkin mielelläni, että kaikki ihmiset ovat sisimmässään samoja totuudenetsijöitä, ja joskus erilaisia ajattelu- , uskomis -ja lähestymistapoja peittää ja eroittaa toisistaan vain tottumusten tai symboliikan painokuviollinen verho.

Mutta sallikaamme Ervastin jatkaa. ”... kokemus, todellinen syvälle menevä ja korkealle nouseva inhimillinen kokemus osoittaa, ettei mitään todellista tietoa siitä, mitä Kristus meidän puolestamme merkitsee ja on, sitä ei ihminen voi saavuttaa, ellei hän ensin ole saavuttanut Kristusta meissä. Siten, että se on tullut hänelle kokemukseksi ”.

Pysähdyin kuulostamaan tuntuvatko Ervastin sanat liian ankarilta. Kenties, jollekin. Koska hän puhuu ihmisen sisäisestä vastuunalaisuudesta. Mutta vielä on myös paljon tietämättömyyttä, epävarmuutta, ennakkoluuloja. Joku saattaa kokea loukkauksena jo ilmaan heitetyn ajatuksen, joka menee muunlaiseen kuin omaan totuttuun suuntaan, hengen elämän aluilla. Taikka huolestuu, toisen, toisella tavalla näkevän ja kokevan, tai hänen sielunsa puolesta. Se kaikki voi olla varsin aitoa ja kaunistakin. Toinen ihminen haluaisi levittää toisenkin ylle sen, minkä kokenut itseään lämmittävän. Mutta sellaistakin tapaa tai kuulee, että jonkinlaiseen pelkoon, jos ei nyt ihan atavistiseen, niin pelkoon kumminkin perustuu, että henkisen elämän tutkijat, näkijät ja kokijat koetaan, jos ei nyt ihan vaarallisiksi , niin ainakin jollain lailla arveluttaviksi. Ei kuitenkaan enää samassa määrin kuin ennen, noitavainojen, tai vaikkapa vielä tuolloin, Ervastin aikaan, ja onhan kehityksen virta tuonut sen, että ajattelutapa myös henkistä elämää koskevissa tai sivuavissa asioissa on käynyt suvaitsevaisemmaksi ja laajentunut. Mutta avoimesti ja kannustavasti Ervast tuo esiin, oppilailleen tai kenelle hyvänsä, ettei ole mitään todellista Jumalan etsintää tai Jumalan etsintä koskaan tule miksikään todellisuudeksi, eikä muutu Jumalan tiedoksi ja tuntemukseksi, ellei se ole elämää meissä.

Ja vielä hän puhuu melko paljon myös siitä puolesta, mikä koskee filosofiaa ja spekulointia totuuden tiedon saavuttamiseksi, todeten, tässä nyt vähän poimien ja tiivistäen, etteivät nekään pelkästään vie totuuden tietoon, vaikka kylläkin voivat valistaa järjeä ja maailmankuvaa, ja sitä kautta viedä lähelle totuuden ymmärtämistä. Spekulaatioiden on muututtava tiedoksi, mutta ei vain älylliseksi, sillä se on ainoastaan järkemme selitystapa, kuva, jonka luomme ja toisiltamme saamme.

Lopuksi lainaus, jota en käy pilkkomaan: ”Sitävastoin, jos tahdomme realisoida omaa inhimillisyyttämme, olla ihmisiä todellisesti, ei ole ollenkaan yhdentekevää, pysähdymmekö älylliseen ymmärrykseen, vai koetammeko mennä eteenpäin, kunnes saavutamme itse kokemusta. Se on välttämätön seikka, jos tahdomme olla todellisia ihmisiä ja elää henkistä elämää. Silloin emme saa tyytyä älylliseen ajatteluun ja näkemykseen, vaan silloin meidän täytyy pyrkiä sillä tavalla eteenpäin, että tuo älyllinen kuva muuttuu meille todellisuudeksi, että saamme itse kokea, millä tavalla asiat ovat. Silloin itse saamme kokea, että onko viisaammilta saatu kuva oikea, vai onko sitä korjattava, onko se jossakin kohdin väärä. Silloin sekin meille selviää ja saamme siitä tietoa, kun kerran kuva muuttuu todellisuudeksi, toisin sanoen, kun kerran itse olemme tilaisuudessa kokemaan ja näkemään, miten asiat ovat. Nyt on huomattava, että sana näkeminen on aivan yhteydessä järjen kanssa. Sentähden se näkeminen voi olla myöhempi aste itse tiedossa eli kokemuksessa. Meidän täytyy ensin kokea jotain henkisessä elämässä, sitten myöhemmin voimme ehkä nähdä, miten asiat ovat. Ehkä emme voi alkaa näkemisestä, vaikka olimme näkevinämme silloin, kun meillä oli järjellinen kuva sielumme silmien edessä. Mutta sitten, kun tuo kuva muuttuu todellisuudeksi, saattaa tapahtua ja usein tapahtuukin, että todellisuus on ensin muunlaista kokemusta, sitten vasta se tulee näkemiseksi. Sentähden on henkinen elämä tekemisissä koko meidän olemuksemme kanssa.”