Sivun näyttöjä yhteensä

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Pekka Ervast: kirja KRISTUS MEISSÄ 2. Luku: Kristus meidän puolestamme (tarkastelua kahdessa osassa – jälkimmäinen puoli)

Pekka Ervast: kirja KRISTUS MEISSÄ
2. Luku: Kristus meidän puolestamme
(tarkastelua kahdessa osassa – jälkimmäinen puoli)

Niin hän suuntaa huomion totunnaisiin ajatus- ja opetusmalleihin uskonnon alueella. Kysymyksiksi tässä käännettyinä näin: Onko vain yksi uskonto, juutalaisten, Jumalalta tullut ja muut ihmisten tekoa? Ainoastaan senkö kansan profeetat puhuivat Jumalan sanaa? Ja toisekseen, oliko niin, että Jumala vain antoi ensin ihmisten ”koettaa parastaan” ennen kuin lähetti poikansa?
Uskonto on Ervastin mukaan vienyt siihen, että on jäänyt "ottamatta vaarin" siitä Kristuksesta, joka ilmeni Jeesuksen kautta, ts. hänen opistaan. Eikä kristikunta ole myös juurikaan noudattanut vanhaa juutalaista uskonnonopetusta, kuten Mooseksen käskyjä. Ja toisessa kohtaa, ettei historiallinen kehitys ei ole vielä vienyt siihen, että suurenkaan lainlaatijan ilmoituksia otettaisiin kyllin vakavasti. Niinpä jo pienestä pitäen sekoitetaan moraalisia asioita. ”Miksi emme sano suoraan: meidän, ihmiskunnan, elämä on aivan toista vielä kuin mitä suuret profeetat ovat opettaneet. Silloin voisimme lisätä, niin kuin totuus on: mutta yksilöillehän profeetat ovat tämän kehityksen luoneet”.
Myös Buddhalla oli tappamattomuuden käsky, hän jatkaa, samoin ovat muutkin viisaat sen antaneet. Mutta suurina joukkoina sitä ei ole voitu noudattaa. ”Mutta pitäisi lisätä: jos joku teistä nuorukaisista on niin jalo, että hän osaa kulkea Mooseksen jäljessä, tai Buddhan - tai Kristuksen, niin kuin voimme sanoa kristikunnassa - silloin me tahdomme kunnioittaa häntä. Vaikka me tapamme toisia, sodassa esimerkiksi, me kunnioitamme semmoista ihmistä, joka voi kieltäytyä murhaamasta, joka tahtoo noudattaa mestarin käskyä.” Alhaalla olemme kaikkiaan Ervastin mielestä vielä täällä kristikunnassa. Sillä jos joku ihminen sanoo: minä en voi mennä sotaan Kristuksen nimessä, niin mitä hänelle tehdään, laitetaan vankeuteen. Ja hän tuo tässä vielä esiin, miten maailmansodan aikana tuhansia ihmisiä virui vankiloissa sen tähden, että he uskalsivat tunnustaa tahtovansa seurata jotain korkeampaa todellista moraalia.
P.E. toteaa, että ennen Kristusta oli korkein moraali ja uljuus sodassa, mutta Kristuksen jälkeen ei niin enää ole. Mestarin seuraaja ymmärtää myös sen, että jollekin toiselle, jolla ei ole tuota ihannetta ja vakaumusta, on korkeinta moraalia mennä sotaan isänmaan edestä. ”Niitä nuoria miehiä täytyy pitää miehinä, jotka osaavat kieltäytyä personallisista nautinnoista, mennäkseen vuodattamaan vertaan isänmaan puolesta. Jokainen Kristuksen seuraaja tunnustaa sen. Se on kunnian tie, joka antaa sotamiehille rohkeutta.” Hänen ajattelunsa jatkuu siitä sitten näin, että kun sotamies menee ensikerran sotaan, hän pelkää paljon, ja häntä rohkaistaan ryypyillä, jos se on mahdollista, tai uskonnollisella hartaudella sekä soitolla. Siten menee kaikki kuin sumuun. Ja sillä hetkellä, kun pitää rynnätä, hän ei tiedä mistään... Erään Saksan puolella Ranskan rintamalla olleen ruotsalaisen upseerin hänelle kertomana: ”Se on kauheata, kun täytyi virua juoksuhaudoissa, ja tuo väijyminen ja ampuminen siellä. Se on ihmiselle kauheata. Kuinka moni tuli siellä hulluksi. Kukaan siviili-ihmisistä ei aavista, mitä helvettiä se on.
Ervast puhuu sotimattomuusasiasta laajasti ja syvällisesti. Tarkasteluni sisältää vain pääkohtia, ja nekin luettavuuden vuoksi paikoin hieman eri järjestyksessä. Yritän kuitenkin olla pudottamatta lankaa. Voi myös sanoa P.E. :n ojentavan lukijalle, kuulijalle tässä melko tuhtia evästä. Mutta hän ei tee sitä ulkokohtaisesti tai itseään ylentäen, vaan itsekin läsnä ja osallisena ollen, elämänmyötäisellä tavalla. Tunnusmerkillistä henkiselle opettajalle onkin tuomitsemattomuus ja nöyryys. Onhan hän aina myös joukkokarmojen kantaja, muuntaja ja syvemmän totuudellisuuden esiin tuoja.
Tätä kohtaa huomasin todella puntaroivani: ”Kyllä mestarikin tietää ja katselee koko lailla vakavasti niitä ihmisiä, jotka sotaan lähtevät. Se on heidän karmansa, heidän koulunsa vielä, ja väärinhän olisi vedota minkäänlaiseen pelkoon tai kurjuuteen ja epämiehekkyyteen. Se olisi hirmuisen väärin. Päinvastoin, ihmisen täytyy olla miehekäs, hyvin miehekäs ennen kuin hän voi miehekkyydestä kieltäytyä, nousta rohkeutensa yläpuolelle ja kohdistaa miehekkyytensä ja rohkeutensa siihen, että tahtoo kulkea mestarinsa jäljessä.” Myös aikoinaan Martan kanssa käydyt keskustelut elävöityivät. Koskien sitä, miten paljon meillä tällä pallolla onkaan sotien muodossa ns. joukkokarmaa, juontuen jo kauan sitten alkaneesta Kristuksen opin sivuuttamisesta. Sekä omat ja yhteiset pohdinnat, mitä kaikkea sotimattomuus merkitsee arkitasolla, yksilöiden elämässä.
Kristusta, kosmillista Kristusta ja samalla Vapahtajaa Jeesus Kristusta voidaankin Ervastin mukaan lähestyä sillä tavalla, että ihminen noudattaa hänen käskyjään, sillä kosmillisen Kristuksen ymmärtäminen ja näkeminen ja Jeesus Kristuksen tapaaminen ei hänen mielestään tapahdu minkäänlaisessa tunnehuumauksessa, hysteriassa, minkäänlaisessa uskonpuuskassa, ts. ei minkäänlaisessa yhtäkkisessä heräämisessä. Edelleen hän opettaa, että Jeesuksen käskyjen seuraaminen ja noudattaminen ja hänen hengessään eläminen merkitsee, että ihminen täyttyy sillä Pyhällä Hengellä, joka Kristuksesta lähtee. Ja jatkaa vielä, epäilemättä itse kokeneena, tähän tapaan: Kun Pyhä Henki on aikansa vaikuttanut ihmisessä, puhdistanut hänet, niin hän lähestyy sitä aikaa, hetkeä ei voi määritellä milloin, jolloin hän näkee kosmillisen Kristuksen ja siinä Jeesus Kristuksen.
Niin P.E. tahtoo kuulijoiden ja lukijoiden huomaavan toisen kysymyksen, toisen puolen, ja se on - Kristus meidän puolestamme, Kristus pro nobis , ”sillä kuinka kieltää sellaista, mistä Paavali puhuu myös kirjeissään - Jeesus on kuollut puolestamme.” Ja kohta myös: ”Ettei siis puhuta ainoastaan, että hänet tapettiin, että me olimme pahoja, että emme osanneet ottaa vastaan Jumalan Poikaa, vaan myöskin siitä, kuinka Jeesus Kristus lunasti meidät kuolemallaan jostain pahan vallasta”.
Mitenkä on siis ymmärrettävä nuo Paavalin opetukset ja sanat, koskien sitä, että Jeesus on kuollut puolestamme? Ervast kysyy ja vielä näin: ”Voiko se olla vain jotain keksintöä? Onko Paavali noilla sanoillaan tarkoittanut vain aivan jotain muuta, kuin mitä hän on sanonut, vai onko hänen sanoissaan jotain todellista perää?” Vastaukseensa: "Sama kysymys on puhutellut ihmiskuntaa 1700 (nyk. 1800) vuotta. Ja että nyt huomaamme jotakin, mutta ei sitäkään ilman kokemusta, ”sillä meidän täytyy aina kokea jotakin”. Hän viittaa kahteen asiaan, jotka ilmaisevat ihmisille mitä on tarkoitettu tuolla Kristuksen lunastuksella. Niistä toisen hän nostaa nyt esiin.
Mistä siis ensiksikin on kysymys kun puhutaan Kristuksen lunastuksesta? Sen voi jokainen kokea Kristuksen kautta, näkemällä, tuntemalla ja tietämällä itsessään mystillisenä Kristuksena kosmillinen Kristus, Ervast opettaa. Siinä on silloin kysymys samasta mitä Paavali koki - Damaskus-kokemuksesta. Tähän itse toisin, että Damaskus ei käsittääkseni tarkoita mitään flashiä tms., vaan jo lähtökohtaisesti yksilöllistä ja omakohtaista silmien avautumista, kasvua ja kypsymistä ihmisyydessä. Tosin ei voi mennä luokittelemaan tai asettamaan järjestykseen minkäänlaisia kokemuksia. Ja kyllähän sisäiset silmät voivat joskus avautua ”äkillisestikin”. Ehkä niinkin, että huomaakin katsovansa kuin vähän aiempaa suoremmin henkiseen todellisuuteen. Mutta annetaan Ervastin jatkaa.
P.E. kertoo, että kun ihminen oli aiemmin tietoinen vain siitä persoonallisesta minästään, jossa eli, niin kun muutos tapahtuu, kokemus tulee, niin hänen tajuntansa nousee korkeampaan minään. Ei vähääkään niin, että hän kadottaisi personallisen tietoisuutensa, vaan sillä tavalla, että se hänelle kirkastuu, ts. hän ikään kuin personoi korkeamman minän. Ervast toteaa myös, että nämä ovat salaperäisiä asioita. Salaperäisiä, mutta eivät salaisia, lisään. ”Se on siinä minässä sitten, kun näemme nuo asiat. Ei tämä personallinen, fyysillinen silmä voi nähdä semmoisia asioita. Ei tavallinen astraalisilmä voi nähdä sitä. Voimme olla selvänäköisiä, mutta emme voi nähdä Jeesus Kristusta todellisuudessa, jollemme nouse personallisessa tajunnassamme korkeampaan minään. Se on semmoinen kirkastuksen hetki, niin kuin Paavali tässä juuri sanoo: Kristus teissä, kirkkauden toivo.”
Hän tuo tätä hienovaraista asiaa lähemmä myös esimerkin avulla. Oletan, että tilannekohtaisesti juuri heille, jotka istuivat kuulemassa hänen esitelmäänsä. Kuvauksen elävyyden vuoksi liitän sen tähän melkein kokonaan. ”Jos esimerkiksi katselemme, voimme nähdä pöydän ja pilarin tuossa, mutta samalla meidän personallinen tajuntamme ei välitä tuosta pöydästä ja pilarista, vaan nousee korkeampaan minäämme ja siinä tajunnassa me voimme huomata - tämä on semmoinen kokemus, joka tulee myöhemmin , että me olemme puetut niin kuin evankeliumissa sanotaan - häävaatteisiin. Olemme puetut kirkastuksen pukuun, vaikka olemme tietoisina tässä fyysillisessä maailmassa. Ja silloin me näemme Kristuksen, kosmillisen Kristuksen ja Jeesus Kristuksen. Ja silloin meidän tajuntamme huomaa hyvin merkillisen seikan. Tietysti ensi kerralla ei se voi ikään kuin kriitillisesti huomioida, mutta kun saamme kokea sitä, niin sitten me voimme huomata, että olemme unohtaneet kaiken pahan. Me olemme unohtaneet kaikki omat syntimme, kaikki omat heikkoutemme ja vikamme, vajavaisuutemme ja epätäydellisyytemme. Emme tiedä enää mistään epätäydellisyydestä. Emme tiedä, olemmeko täydellisiä, mutta kaikki paha on poissa meidän mielestämme ja tunnemme, että olemme kaiken saaneet anteeksi, että olemme lunastetut jollakin tavalla."
Esitelmänsä päättyy tavallaan käsitellyn aiheen ja asian tiivistykseen ja läpileikkaukseen opettajan todetessa, ettei korkeampaan minäämme nouse mitään tietoa pahasta, ei mitään tietoa epätäydellisyydestä. Ei niin, etteikö se olisi hänen mielestään aivan luonnollista, mutta koska korkeammassa minässämme on päässyt syntymään Kristus, niin siihen ei ylety mikään paha, johtuen siitä, että juuri kosmillisen Kristuksen avulla ja sen kautta olemme tulleet tietoisiksi korkeammassa minässämme. Siinä ovat ihmiset lunastettuja, nähden Isän ja tietäen olevansa Jumalan poikia, kanssaperillisiä Jeesuksen kanssa Jumalan kirkkaudessa. ”Kaikkia näitä ihmeellisiä asioita silloin tiedämme, ja silloin meille personallisesti on toteutunut tuo sana Uudessa Testamentissa ja kaikessa todellisessa kristinuskossa, että Kristus on lunastanut teidät pahasta.” ─ Mutta siinä on muutakin ja täytyy jättää se ensi sunnuntaihin, hän vielä sanoo.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti