Sivun näyttöjä yhteensä

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Pekka Ervast: kirja KRISTUS MEISSÄ 2. Luku: Kristus meidän puolestamme (tarkastelua kahdessa osassa - alkupuoli)

Pekka Ervast: kirja KRISTUS MEISSÄ
2. Luku: Kristus meidän puolestamme
(tarkastelua kahdessa osassa - alkupuoli)

Siirtyessään käsittelemään lähemmin ”Kristusta meidän puolestamme”, Ervast viittaa jälleen Paavaliin ja hänen ”voimakkaaseen työhönsä”, etenkin kirjeisiinsä tessalonikalaisille ja kolossealaisille, joissa puhutaan Kristus in nobiksesta, Kristus mysticuksesta, ymmärrettävästi ja selkeästi; kuinka tuo kosminen Kristus, Jumalan Poika, maailman ajoista ja sukupolvista asti kätkössä ollut salaisuus vasta Jeesus Kristuksen kautta tuli tajuttavaksi ihmisille tässä fyysisessä maailmassa ja päivätajunnassa. Ja vielä P.E. , että Isän täyttämänä oli Jumalan Poika näyttänyt ihmisille, mikä on ihmisen täydellisyys, mikä on se päämäärä, johon meidän kaikkien tulee pyrkiä, ”..sillä se, joka Kristuksen Jeesuksen näki, hän näki Isän Jumalan.”
Kun silmäilee kohtia, joita Ervast tuo esiin Paavalilta ei voi olla huomioimatta myöskään ilmaisun kauneutta: ”...näkymättömän Jumalan kuva, esikoinen ennen kaikkea luomakuntaa syntynyt…sillä hänessä luotiin kaikki, mikä on taivaissa ja mikä maan päällä, näkyväiset ja näkymättömät, olivatpa ne valtaistuimia tai herrauksia, hallituksia tai valtoja; kaikki on luotu hänen kauttaan ja häneen”. Mutta ei myöskään Ervastin ajatusten, hänen jatkaessaan samassa hengessä: ” Se oli se Isän, iankaikkisen Jumalan täydellisyyskuva tästä meidän aurinkokunnastamme, ja me nimitämme sitä Jumalan Pojaksi ja Täydelliseksi Ihmiseksi, ihmisen ihanteeksi. Se on se ajatuskuva, joka tämän aurinkokunnan suhteen on ollut aikojen aamusta Isän tajunnassa, ja sen tähden siis ennen kaikkea muuta siinä ja sen kautta on kaikki ilmennyt, mikä ilmennyt on. Täten se, mitä mekin julistamme kosmillisesta ja mystillisestä Kristuksesta, saa vahvistuksensa itse meidän omassa Pyhässä Testamentissa.”
Ervast kertoo häneltä kysytyn miksi ei puhuta siitä Kristuksesta, joka kuoli ristinpuulla antaen verensä puolestamme, lunastaen ja pelastaen meidät ikuiselta kadotukselta? Todeten kysyjästä, että oli harras kristitty ja hyvä ihminen. Ehkäpä samaa kysymystä saatetaan esittää tänäkin päivänä. Esitelmässään Ervast toteaa, miten paljon hämmennystä, mielensekaannusta ja tuskaa ovat Pyhän kirjan tiimoilta saaneet aikaan munkkien päähänpistot ja väärinymmärretyt opit, jotka olivat jääneet elämään. Mutta tulevaisuuteen saattoi hänen mielestään voida katsoa valoisammin, olihan oppi perkeleestä ja ikuisesta kadotuksesta jo poistettu Ruotsin kirkoista. Hänen mielestään kaikkia pyhiä kirjoja olikin luettava ymmärryksellä, avoimin silmin, ilman toisen tai toisen kirkon tai lahkon silmälaseja. Huomata ensin sanojen fyysinen merkitys asettamatta lukemalleen jo ennakkoon merkityksiä. Tärkeää oli omakohtainen eläytyminen lukemaansa, sekä tunkeutuminen sanojen henkeen.
On jo ehkä käynyt esiin, että Paavalista ja hänen työstään Ervast puhuu eläytyen kuin olisi joskus tuntenut hänet. Varmaan olikin. Mutta totta on, että Paavalin kokemusten kautta ja Ervastin opastamana mystillisen Kristuksen luonne lukijalle lisää avautuu. Niinpä tiivistäen myös näin: Paavali tunsi profeettoja ja pyhiä miehiä tietäen heidän ilmentäneen Jumalaa. Nyt hän kuitenkin sai huomata, että Jeesus Kristuksessa semmoinen todellisuus, Jumalan Poika täytti koko maailman ja oli hänessäkin. Hän järkyttyi, tullen sokeaksi kirkkaudesta, ymmärtäessään, että Jeesushan oli julistanut juuri tätä Jumalan Poikaa. Oivallus merkitsi hänen elämässään tulemista ”Kristuksen taistelijaksi”.
Ja jälleen laajempaan pohdintaan, kosmillisen Kristuksen tulemiseen mystiseksi Kristukseksi meissä. Sen valon näkemiseen, joka ihmiseen on rakennettu, ajattelisin. Tulee mieleen vuosien varrelta jotkut keskustelut henkisten ihmisten kanssa koskien ns. damaskusta, mitä se merkitsi tavallisen henkisen pyrkijän kannalta. Aihe ei ollut välttämättä helppo, mutta kutsuva ja mielenkiintoinen. Ja antoisa senkin vuoksi, ettei siitä aivan teoreettisesti voinut jutella. Ihmisyyden Tunnustajissa Marttakin puhui ryhmälle usein siitä, miten henkiseen kasvuun kuuluu, tahtoipa tai ei, isompia tai pienempiä sisäisiä järkytyksiä. Mutta ne eivät ole sillä tavoin ”pahoja asioita” kuin mitä yleensä vaikeuksilla ymmärretään. Painopiste ei olekaan kärsimyksissä, vaan vanhan kuolemisessa ja itsensä voittamisessa. Mikä taas on tekemisessä sen kanssa, että kosmillisen Kristus alkaa lähestyä mystillistä Kristusta, Kristusta meissä.
Tämä kirjan toinen luku, toinen esitelmä, tuntuisi olevan ainakin näin alkupuolellaan ensimmäisen luvun syvennettyä kertausta. Loppupuolella saadaan sen sijaan enemmän uutta vahvaa evästä. Mutta se, ettei edetä kuin juna radalla kertoo sisältöjen hienovaraisuudesta, siitä, että ne asettuvat sisäkkäin ja toistensa lomaan eikä niitä voi tarkastella kokonaan toisistaan irrallisina alueina. Siirtyminen Kristuksesta meissä Kristukseen meidän puolestamme on kuin valoon piirretty viiva. Mutta se ei tee tyhjäksi kysymystä, jonka fokuksessa Ervast toivoo nyt kuulijan olevan: Millä tavalla me voimme lähestyä tuota kosmillista Kristusta? Millä tavalla kosmillinen Kristus voi tulla meissä mystilliseksi Kristukseksi? Ja hän muistuttaa, että vanhoissa uskonnoissahan se ei onnistunut päivätajuisesti, vaan se edellytti pitkän pitkää ja suuren suurta itsekasvatusta ja treenausta voidakseen astua ulos ruumiistaan ja katsellakseen näkymättömässä maailmassa iankaikkista Jumalan Poikaa, täydellistä Taivaallista ihmistä, jonka kaltaiseksi heidänkin täytyi joskus tulla. Nyt ei matka ole enää yhtä pitkä ja vaivalloinen, koska kosmillinen Kristus on lähempänä meitä. Lähempänä siksi, että nyt voidaan päivätajuisesti tässä näkyväisessä maailmassa ponnistaa ja päästä siinä näkemään Kristusta, kosmillisen Kristuksen tultua Jeesus Kristuksen kautta tähän fyysillis-eetteriseen maailmaan. Mutta kosmillista Kristusta lähestyminen tapahtuu samalla tavalla kuin aina ennen.
Käytännössä, jos nyt sitä sanaa käyttäisi, se merkitsee sitä, että ihminen seuraa jokaista (ketä tahansa) opettajaa, vapahtajaa, viisasta, tietäjää, joka on kulkenut tuon tien. Kaikkein kauneimmin ja yksinkertaisimmin asia on P.E. :n mielestä esitetty Buddhan opissa, josta hän vielä kertoo, tiivistetysti tähän tapaan: Kun ihminen tulee buddhalaiseksi, hän ensimmäisenä askeleenaan tekee tavallaan uskontunnustuksen ja lupauksen - hän tunnustaa ns. Tisaranan, joka kuuluu näin: seuraan Buddhaa oppaanani; seuraan lakia oppaanani; seuraan munkistoa oppaanani. (P.E toteaa tässä luvussa myöhemmin, ettei länsimaalainen käännös ”turvakseni” ole buddhalaisten mielestä hyvä, sillä he eivät mielenlaatunsa puolesta tunne omakseen semmoista sentimentaalista, joka tekisi ihmisen riippuvaksi toisesta ihmisestä. He haluavat kulkea oppaan, Buddhan johdolla itsensä tiellä.)
Mielenkiintoinen on kuvaus myös sitä seuraavasta vaiheesta, Pantsha Silan, pyhän nauhan otosta tai saannista, ja mitä se edellyttää. Kun pyrkijä pappien ja seurakunnan edessä tunnustaa Buddhan viisi käskyä koskien tappamattomuutta, sitä ettei varasta, siveellistä puhtautta, valheen ja kavaluuden välttämistä, päihdyttävistä aineista kieltäytymistä, ja lupaa niitä noudattaa, hän tulee buddhalaiseksi. Mitään ihmeellisiä dogmeja ei tarvita, vaan että ihminen kulkee Buddhan jäljessä, sanoo P.E. ja merkittävänä seikkana lisää: buddhalaiseksi tullut ihminen tulee myös näkemään kosmillisen Kristuksen ja aivan päivätajunnassa, koska nyt eletään aikaa Jeesus Kristuksen jälkeen. Sitä ei silloin nimitetä välttämättä Kristukseksi, vaan ehkä nirvanaksi, loistoksi ja kirkkaudeksi, jossa Buddha on ja esiintyy hänelle. Jas sitten todennäköisesti hän näkee myös Jeesuksen Kristuksen.
Hän pohtii, kysyy, kuinka me ns. jo lapsuudesta kristityiksi tulleet länsimaalaiset todellisesti voimme tulla tietoisuuteen siitä, mikä Kristus on, ja kuka Jeesus Kristus on..? Ja vastaa, tässä pelkistäen: Samalla tavalla kuin buddhalaiset itämailla. Buddhalaiset tunnustavat Tisaranan, me otamme Jeesus Kristuksen oppaaksemme. Niinpä voitaisiin Ervastin mukaan myös kristikunnassa sanoa: ”minä otan Jeesus Kristuksen oppaakseni, minä otan Jeesus Kristuksen opin oppaakseni, minä otan Jeesus Kristuksen Veljeskunnan eli Pyhän seurakunnan oppaakseni.” Ajattelijana ja lukijana nyt tuntuukin, että niin tulee käymään, vaikka suuremmassa määrinhän näin ei vielä ole.
Entä Jeesus Kristuksen oppaaksi ottaminen, mitä se tarkoittaa käytännössä? Opettaja tuo esiin: Ollaan tunnustettu Jeesus Kristus ja tämä kristillinen usko, niinpä täytyisi myös tehdä se lupaus, että ”elää hänen opetustensa noudattamisessa”. Opetusten, jotka löytyvät Vuorisaarnassa: olla kehenkään suuttumatta; olla puhdas sukupuolisesti; olla rehellinen ja yksinkertainen puheessaan, eikä luvata semmoista mitä ei voi täyttää; olla pahaa vastustamatta; rakastaa kaikkia ihmisiä. ”Jos meidän kristinuskomme täällä länsimailla ja täällä kristikunnassa keskittyisi tämmöiseen tunnustukseen, niin, minä uskon, että elämä täällä länsimailla ja kristikunnassa olisi toisenlainen, kuin mitä se on. Eivät ole kristityt täällä kristikunnassa ollenkaan tienneet, mitä kristinusko on. He eivät ole tunteneet Jeesus Kristusta eivätkä ole tunteneet kosmillista Kristusta, sillä Jeesus Kristusta ei voi tuntea, ellei tunne kosmillista Kristusta.”
Ja vähän myöhemmin: ”Kuinka voisimme tulla heti kaikista täydellisimmän luokse, jossa silmämme heti sokaistuvat, ellemme ensin vähitellen ole oppineet näkemään mitä hyvää, korkeata, kirkasta, on noissa toisissa suurissa lähettiläissä. Sen tähden tie Kristuksen luo käy tänä päivänä kaikkien vanhojen uskontojen kautta ─ jos on liikaa sanoa: kaikkien, niin ainakin suurimpien vanhojen uskontojen ─, että käsitämme, millä tavalla ihmiskuntaa on kaikkina aikoina johdettu.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti