Sivun näyttöjä yhteensä

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Pekka Ervast: KRISTUS MEISSÄ
3.Luku: Jeesus Kristus lunastajana
(tarkastelua kahdessa osassa - luvun alkupuoli)
Niin hän jatkaa Kristuksen lunastustyöstä todeten, kuinka se maailmanmenoa järkevästi ajattelevalle totuudenetsijälle tuntuu käsittämättömältä, kunnes hän saa kuulla jälleensyntymisestä ja karmasta, tuosta luonnossa ja elämässä vallitsevasta järjestyksestä, syyn ja seurauksen laista. Jokapäiväistä elämääkin ajatellen se merkitsee, ettei mitään tapahdu umpimähkään. Kaikki mitä tapahtuu ja mitä ihminen tekee, on saanut alkunsa jostain edellä käyvästä syystä. Teoilla ja pyrkimyksillä on aina seurauksensa yhtä lailla kuin ajatuksilla ja tunteillakin. Ja edelleen Ervastia seuraten, että vaikka elämä ei noin vain anna mitään anteeksi tai pyyhi mitään olemattomiin, vaan ihminen joutuu myös ”kärsimään”, nuorelle totuudenetsijälle tieto on arvokas ja ilahduttava. Hänen elämänsä on saanut suuren sisällön.
Kiintoisa on kuvitelmallinen kertomus tilanteesta kahden eri tavoin ajattelevan, papin tai muun uskovan sekä nuoren teosofin kesken. Se etenee pääpiirteittäin näin: Kun edellinen tuo esiin huoltaan, voiko suureksi synnintekijäksi itsensä kokeva karma -uskon kanssa myös rauhallisesti astua Herran eteen, kuolla, ajattelee teosofi niin, että kuolemankin tekee ihanaksi se, että tietää ”oikeuden vallitsevan maailmassa”. Pappi on kuitenkin sitä mieltä, että koska toinen on nuori, hän ei voi tietää vielä paljon kuolemasta, ja että jotka sitä ovat nähneet myös tietävät miten paljon ihmiselle merkitsee syntien anteeksisaanti, ja usko siihen kuoleman lähestyessä. Keskustelukumppaninsa ymmärtää ja uskookin näin olevan, silloin kun ei olla kuultu tai tiedetty jälleensyntymisestä ja karman laista, sekä siitä, että ihmisen täytyy koettaa kasvattaa itseään ja tulla paremmaksi ihmiseksi. Hän myös ajattelee, että rauhattomuus ja pelko siitä mikä odottaa tuolla puolen voi olla silloin suuri. - Mutta kuinka muistaa semmoisella hetkellä karmaa ja jälleensyntymistä, eikö siinä mene jo järkikin sekaisin, toinen kysyy ja kertoo lisää ihmisen avuttomuudesta tuollaisena hetkenä, kuinka hän vain huutaa Jumalaa ja Vapahtajaansa, ainakin hengessään. "Mikä siis voisi tehdä niin hyvää kuin kuulla sovittajasta ja lunastajasta, joka pelastaa hänen sielunsa ja vie hänet paratiisiin, Herran luo?" Tässä kohden P.E itsekin kertojana kuin pysähtyy, todeten: ”No, sitä ei teosofi vielä nuorempana ota uskoakseen, mutta vanhempana ihmisenä voi kyllä myöntää, että se auttaa semmoista ihmistä, joka ei ole vakava totuuden etsijä, kun hän saa kuulla lunastuksesta ja että hän pääsee kuitenkin Jumalan eteen, eikä joudu iankaikkiseen kadotukseen.” Ja vielä jatkaakin , että vanhemmalla iällä hän monesti myös tuntee surua siitä, että ”ihmisiä on semmoisessa pimeydessä pidetty ja kasvatettu, että on opetettu pienestä pitäen, että Jumala on julma, että hänellä on iankaikkinen kadotus varattuna useimmille ja melkein kaikille.”
Mutta hän tuo myös esille tässä, kuten edellisessä esitelmässäänkin, suuntauksen muuttumista hengellisissä asioissa tuolloin omana aikananaan myös Suomessa vähitellen valoisampaan suuntaan. Mikä näkyi hänen mielestään siinä, ettei enää puhuttu niin paljon ikuisesta kadotuksesta. Oliko valo sitten kantautunut tänne Ruotsista, jossa viimeinen arkkipiispa olikin jo saanut aikaan, että kyseiset kohdat poistettiin kirkonopista väärinä, ja Jumalan hengen vastaisina, hän toteaa. Ja mietiskelee vielä, että ehkä juuri sen heijastumaa oli, että mieliä käännettiin uskonasioissakin valoisampaan suuntaan, siihen, että on ”valmistettu ikuinen autuus, pelastus ja lunastus”. Samoin kuin oli luonnollista puhua enemmän siitä armosta, joka tulee Jeesus Kristuksen kautta ja jonka avulla ihminen saa ikuisen elämän ja autuuden kuoleman jälkeen.
Palaten taas lähtökohtaan, karmaan, elämän lakiin, Ervast toteaa: jos kerran laki on sitä ei voi muuttaa eikä siitä poiketa. Mutta se on toinen asia kuin inhimmilliset lait, joissa voidaan poiketa, joita voidaan muokata, uudistaa ja mullistaa, hän lisää.. Hänen mielestään niiden, jotka etsivät totuutta, myös maailman kaikista uskonnoista, ja tulevat näin kuin luonnostaan teosofeiksi, velvollisuus, niin, ja ehkä hän tarkoittaa myös - oikeus, on ymmärtää, että olemassaolo on hyvin järjestetty. eikä siinä todellakaan voi olla mitään poikkeusta laissa. "Kuten Paavalikin sanoo: Jumala ei anna itseään pettää". Ja samasta lahjomattomasta, mutta oikeudenmukaisesta elämänlaista puhuu myös Jeesus, mm. vertauksessaan viimeiseen ropoon saakka maksamisesta.
P.E "ajattelee ääneen" myös niin, että yhtä hyvin tuota lakia voisi nimittää Jumalan oikeudeksi tai monella muullakin nimellä, mutta päätyy tässä itsekin siihen, että karman laki on vanha järkevä nimitys sille ilmiölle, että me niitämme mitä kylvämme, kuten Uudessa Testamentissa puhutaan.
Lukijana huomaan seuraavani kasvavalla mielenkiinnolla opettajan pohdintaa..Joskus kysymyskin kuin alkaisi nousta omaan tajuntaan ensin. Niinpä kun tätä kirjoittaa on joskus uudemman kerran katsottava oliko se sellaisenaan esitelmässä, vai tuliko se nyt poimituksi sieltä jotenkin muuten. Kuitenkin jatkuu, tähän tapaan: - Nyt kun nähdään, ymmärretään, että juuri karman laistahan on myös Uudessa Testamentissa ja todellisessa kristinuskossa opetettu, niin mitä sitten tarkoittaa opetus lunastuksesta, josta kristitty maailma on vuosisatoja puhunut? Entä mitä tarkoitetaan anteeksiantamuksella, josta Uudessa Testamentissa myöskin yhtämittaa puhutaan? Vastauksensa noihin kysymyksiin on mieltä kirvoittava: ”Meidän pitäisi päinvastoin kysyä sitä; ei ottaa semmoinen asia ensin semmoiseksi pohjajärjestelmäksi ja sitten ajatella, mitä tarkoitetaan sillä kun sanotaan: sitä ihminen niittää, mitä kylvää.” Ervastin mielestä dogmaattisessa kristikunnassa on tuo kysymys jäänyt aika lailla toisarvoiseksi.
Mietin jälleen onko P.E. välillä sanoissaan ja ajattelussaan turhan tiukka, lähes ankara..? Sitten kysyn.. siis ketä ajatellen, mitä silmällä pitäen..? Ajatus häipyy kuitenkin omaan tarpeettomuuteensa. Niin, sanat ovat kyllä paikoin teräviä, ilmaisunsa tinkimätöntä. Kuin miekka, näyttäytyy mielikuvassani. Mutta sellainen, joka ei tee pahaa jälkeä. Mitä muuta totuudellisuus voisi ollakaan luonnoltaan, olemukseltaan, kuin asioiden halkaisua, läpivalaisua, pölyjen puhaltamista ja syvänteiden avaamista. Sellaista mitä ainakin itse kristinuskosta kiinnostuneena teosofina, sen piiriin syntyneenä ja paljolti sen pohjalle elämäänsä rakentaneena odottaa ja kaipaa.
Ja lunastuksesta jatkaen, esitelmästään poimitusti tähän tapaan: Jos käännetään asiat niin, ettei ihmisen tarvitse niittää, mitä on kylvänyt niin koko tuo Uuden Testamentin lause, opetus on turha. Se tarkoittaisi silloin myös sitä, että Jumala antaisi aina itseään pettää, milloin ihminen vain niin katsoisi ja haluaisi. Jos siis olisi vain armo, ihmeellinen oikullisuus maailmaa hallitsevassa jumalallisessa tyrannissa, joka yhtä hyvin kuin hän antaa toisille kaikki anteeksi, ei anna toisille mitään anteeksi, vaan antaa kärsiä ikuisesti. Ikään kuin saisi viihdytystä siitä, että tekee toisille ääretöntä vääryyttä, jotka ovat syyttömiä olemassaoloonsa; että se viihdyttää hänen omaatuntoaan, että hän ei välitä toisten synneistä sitten mitään. "Silloinhan Jumala olisi semmoinen suuri tyranni, joka ei kaiken lisäksi tiedä itsekään mitä tahtoo eikä näin ollen ole edes yhtä hyvä kuin oikeudentajuinen ihminen” .
Ja niin P.E saapuu lunastusta käsitellessään seuraavaan suureen kysymykseen ja kohtaan. : ”Mutta kun lähdemme toisesta lähtökohdasta, siitä edellytyksestä, että tuo sana: mitä ihminen kylvää, sen hän niittää, että se pitää paikkansa, silloin kysymme: mitä merkitsee sitten syntien anteeksi antaminen ja mitä merkitsee lunastus?”
Mutta ennen kuin jatkaa, hän tahtoo nostaa esille, "ohimennen", erään käytännöllisen merkityksen syntien anteeksiantamuksessa. Kysymys on neuvosta yhteiselämäämme varten ja se löytyy Jeesuksen sanoista: ”Jos tahdotte, että teidän Taivaallinen Isänne antaa teille anteeksi, niin antakaa tekin toisillenne anteeksi; sillä kuinka teidän Taivaallinen Isänne voisi antaa teille mitään anteeksi, jos te ette anna toisillenne anteeksi.” Hän palauttaa mieliin myös Jeesuksen vastauksen Pietarille, joka kysyy kuinka monta kertaa hänen pitää antaa veljilleen anteeksi, riittääkö seitsemän? Ja johon Jeesus, että seitsemänkymmentä kertaa seitsemän, siis yhtä mittaa. Tätä tilannetta ja tilaa Ervast luonnehtii siten, että ihmisen sydän on silloin muuttunut niin helläksi, äidilliseksi, veljelliseksi, ettei se tiedä ja voi muuta kuin aina antaa anteeksi sille, joka rikkoo häntä vastaan. Se merkitsee myös sitä, että hänen on mahdollista toivoa pääsevänsä yhteyteen sen Taivaallisen Isämme kanssa, ”joka on itse anteeksiantamus, joka on itse niin suuri rakkaus, että hänelle elämä itse, hänen oma elämänsä on paljasta rakkautta ja paljasta toisten puolesta kärsimistä”.
Koska tämä kirja on samalla esitelmäsarja, jonka kuulijoina on ollut ilmeisesti paljon samoja henkilöitä, P.E.:llä on tapana palauttaa välillä mieliin, mitä edellisellä kerralla on puhuttu. Nytkin hän viittaa edelliseen esitelmäänsä, jossa jo myös jonkin verran lunastusta käsiteltiin. Hyvä näin, lukijankin kannalta, yhtenäisen virran tavoittamiseksi. Hänhän toi myös viimeksi esiin, että yhdeltä kannalta lunastus on ymmärrettävä juuri niin, että me ihmiset voimme totuudenetsijöinä nousta tajunnassamme niin sanottuun korkeimpaan minäämme, eli niin kuin sitä myös nimitetään, Taivaalliseen Isäämme.- Tällöin lunastuksen psykologinen puoli on juuri siinä, että personallinen tajuntamme, minä-tajuntamme, nousee tuohon sisimpään suureen sisätajuntaan. ”Se tapahtuu Kristuksen avulla, sillä Kristus on laskeutunut niin alas tähän eetterimaailmaan, että hänen vaikutuksena pyhänä henkenä voi tuntua meidän päivätajunnassamme.” Ja jatkaa, että sen avulla voimme nousta tuohon sisäiseen, sisimpään itseemme, jota nimitetään myöskin Taivaalliseksi Isäksemme. ”Silloin tunnemme siinä, että kaikki on yhtä riemua, iloa, anteeksiantamusta.”
Mutta mitä muuta mahtaa olla tämän sisimmässä itsessämme tuntemamme onnen taustalla ja sen edellytyksenä? Se on, että olemme oppineet ja tottuneet antamaan anteeksi, opettaja valottaa. ”Se merkitsee kyllä, että meidän sydämemme saa aina vuotaa verta, sillä me saamme ottaa kuin toisten synnit päällemme. Se tapahtuu rakkaudesta. Me otamme heidän pahat tekonsa päällemme ja kärsimme heidän puolestaan. Mutta kun annamme anteeksi heille, niin hekin saavat siitä suuren lohdutuksen ja suurta apua omissa ponnistuksissaan ja pyrkimyksissään, ja tuo, että me aina annamme anteeksi heille, tekee, että me voimme nousta Taivaallisen Isän tajuntapiiriin; Pyhän Hengen kautta Kristuksen avulla Isän luokse.”
Kiintoisa on huomionsa myös siitä, ettei ihminen voisi hetkeäkään tuossa tajunnassa viihtyä ellei hän personallisuudessaan olisi jo oppinut ja tottunut antamaan toisille anteeksi. Siispä ovatkin Jeesuksen käskyt Ervastin mukaan omiansa pitämään ihmistä tähän tajuntaa johtavalla tiellä. Muistan joskus lukeneeni ja myös kuulleeni, että kyllähän ne Vuorisaarnan käskyt ovat niin kauniita ja ihania, mutta ne ovat mahdottomia tai ainakin epäkäytännöllisiä noudattaa? Kyllä, kaikkea saa ja tuleekin arvioida, mutta tulee myös mieleen onko silloin tosissaan edes yritetty seurata niitä. Huomatakseen niiden alati syvenevän ja laajenevan annin ja merkityksen.
Niinpä P.E. ottaa tässä lähempään tarkasteluun ensimmäisen käskyn: älä suutu, saattaen kuulijansa pohtimaan - etteikö ihminen siis saisi lainkaan ja koskaan sanoissaan suuttua, huutaa, jopa julmistua. Ervastin mielestä sellainen suuttuminen on luonnollista eivätkä ihmisen inhimmilliset puolet muutenkaan poissuljettavia henkisessä pyrkimyksessä. Vaikkakin, kuten hän sanoo, voi ihmisen elämässä olla vielä aika, että hän saa oppia hillitsemään ulkonaista ihmistään. Olennaista Jeesuksen opetuksessa on sen sijaan on, ettei ihmisen pidä sydämessään suuttua, vihastua. Ihmisen on mahdollista kasvattaa itseään ulos kaikesta negatiivisesta ja pimeästä sydämessään. Ulottua siihen, ettei hän tuntisi mitään katkeruutta, vihaa, suuttumusta. Mistä sitten luonnostaan seuraa, ettei hänen ulkonainen ihmisensäkään enää tahto suuttua, käyttää julmia sanoja tai kiivastua,
Niin ovat Ervastin mukaan myös kaikki viisi Vuorisaarnan käskyä omiansa kuljettamaan ihmistä Pyhän Hengen tiellä, jolloin hänen sydämestään vierii pois viha, kateus, epäpuhtaus, pahansuopuus ja yleensä kaikki paha. ”Eetteriruumiimme taipuu vähitellen Vuorisaarnan ohjeiden mukaan”, oli Martankin tapana sanoa eläessään. Kuten P.E:kin tässä, samaan tapaan:.. ”on luonnollinen elämä aina anteeksi antaa, elää siinä anteeksiantamuksessa." Ja sittemmin jatkaa:…”kun totumme anteeksiantoon personallisuudessamme, saa tajuntamme nousta Isän tajuntapiiriin, silloin persoonallinen minämme yhtyy Kristuksen kautta Isään. Siinä tajunnassa ei asu mitään pahaa, ei ole siitä mitään tietoa. Saamme tuntea, että Isä on meissä, niin kuin Kristus on meissä. Ja se on lunastuksen psykologinen puoli silloin. Ja voi sanoa, että olemme todella pestyt valkoisiksi, puhtaiksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti