Pekka Ervast: kirja KRISTUS MEISSÄ 4.Luku: Jeesus Kristus auttajana (tarkastelua kahdessa osassa - luvun loppupuoli)

Pekka Ervast: kirja KRISTUS MEISSÄ
4.Luku: Jeesus Kristus auttajana
(tarkastelua kahdessa osassa - luvun loppupuoli)

Korkeammasta minästä Ervast toteaa ensiksikin, että se on aina näkymättömissä, mutta tulee ihmiselle näkyväksi silloin kun hän persoonallisessa tajunnassaan siihen yhtyy. Se ei tapahdu ilman kosmillisen Kristuksen apua. Tultuaan hetkeksi näkyväiseksi tässä maailmassa, korkeampi minä palaa taas näkymättömiin. Samoin on Jeesus Kristuksen ja maapallon suhteen. Maapallon korkeammaksi minäksi tulonsa jälkeen J.Kr.:n asuinsija on ollut näkymättömissä, Isän luona, josta hän saattaa laskeutua mille tasolle tahansa ja näyttäytyä persoonallisena olentona.

Niin ei hänen kuitenkaan usein tarvitse tehdä. Ympäröivä suuri joukkonsa, kuka ylemmältä, kuka vähän alemmalta tasolta, personoivat Kristuksen omassa korkeammassa minässään, palvellen kukin häntä. Kristus voi nuo palvelijansa täyttää, melkein kuin syntyisi heihin. Tällä tavoin hän seisoa jokaisen opetuslapsensa takana erikseen, ruumistua satoihin ja tuhansiin yksilöihin yhtä aikaa ja tehdä heidät myös kykeneviksi puhumaan hänen kauttaan. Hän käyttää tästä myös ilmaisua ”taivaallinen mekanismi”, jonka taitavat muutkin mestarit, mutta suurimmassa määrin Kristus, joka on kaiken takana.

Lapsena mietin, katsellessani taulua mummon seinällä, miten Jeesuksen koputtaminen niin monen sydämen ovelle yhtä aikaa on mahdollista. Taulussa hän koputti ovelle, ja mummo oli sanonut sen tarkoittavan ihmisen sydäntä. P.E.:n opastuksen myötä olen saanut sitten myöhemmille mietteilleni vahvistuksen. Mutta aina lopulta, kuten Ervast itsekin sanoo: ”Se on mysteerio, joka kuuluu Jumalan Pojalle.”

Hän siirtyy sitten käsittelemään Jeesus Kristuksen työtä ja hallintovaltaa todeten, että tuo hallinto, ts. huolenpito, voima ja valta - kuten ajattelisin, on hänen Golgatansa jälkeen muuttunut. Näkymätön maailma on tullut työnsä kohteeksi suuremmalla voimalla kuin sitä ennen. Ja hän tarkoittaa sillä ennen kaikkea ihmisten kuolemanjälkeistä elämää. Myös kuoleman jälkeinen elämä on Ervastin mukaan muuttunut; voidaan ”saarnata”, auttaa ja vahvistaa ihmisiä tuskan tilassa. Kuuluipa ihminen mihinkä uskoon, lahkoon ja kansaan tahansa, niin kuoleman hetkellä hän on ”autuas”, sillä hän näkee enkeleiden tulevan ja ne enkelit ovat yleensä kuolevan omaisia, jotka ovat jo siirtyneet näkymättömään maailmaan. Jos rakkaita omaisia ei ole niin tulee ystävä tai joku loistava enkeliolento. Hakemaan voi tulla myös opettaja tai korkea mestari, kuten Buddha tai Jeesus Kristus.

Edelleen hän selkiyttää, että jos ihmisen tuntoa painaa jokin suuri rikos niin se jatkuu, kunnes kuolemansa vaiheessa, kun hänen eetterinen puolensa irtaantuu fyysisestä, ainakin aivoissa, tapahtuu muistin herääminen. Silloin hän katselee menneisyyttään, arvioiden ja arvostellen sitä puolueettomasti, ja siinä tietoisuudessa ”langettaa tuomion omien pahojen tekojensa yli”. Sen tehtyään ja tietäessään sisässään, että hänen on ne sovitettava, enkelit tulevat hänen luokseen.

Ervast ei pidä huonona uskontoihin sisältyvää tapaa, että kuolemaa lähestyvän ihmisen luo tulee pappi tai viisas tietäjä, antamaan synninpäästön tai muuten lohduttamaan ja rauhoittamaan häntä. Mutta se ei ole hänen mielestään lainkaan välttämätöntä: ”Meidän ei pidä ajatella mitään semmoista, että ihmiset voisivat sekaantua semmoisiin luonnollisiin asioihin, että he voisivat estää mitään hyvää tapahtumasta, taikka voisivat jouduttaa sen hyvän tapahtumista, jos ei sen kanssa luonnon oma tahto, Jumalan tahto vaikuta.” Ja vähän eteenpäin: ” Sen tähden ei meidän pidä erehtyä ajattelemaan, että ihminen on hukassa, jos hän kuolisi yksin ilman lohdutusta, taikka jos hän kuolisi taistelukentällä tai niin. Ei, kyllä aina näkymätön maailma katselee jokaista kuolevaa ihmistä. Niinhän Jeesuskin sanoo, että Jumala antaa aurinkonsa nousta sekä hyville että pahoille, sekä antaa sataa sekä väärille että oikeille. Ei siinä ole mitään eroa.”

Hän laajentaa ja syventää tuota auttamisen näkökulmaa tavalla, jonka äärelle lukijana tahtoo tuon tuostakin pysähdellä. Mutta vaikka ne askarruttavat, hetkeäkään ei tule tunnetta, etteikö Ervast tietäisi mistä puhuu. Keskeistä opetuksessaan on mm. rajan olemattomuus tai ainakin näennäisyys näkyvän elämän ja ns. tuon puoleisen välillä, sekä ihmisten ja koko elämän perimmäinen ykseys. Sekä se, että ihminen on sama siellä kuin täälläkin, eikä vastuu itsestämme ja toisistamme pääty kehon kuolemaan.

Paljon puhuva on myös Ervastin lause, ettei kulu hukkaan ihmisen aika kuoleman jälkeisessä elämässä. Niin myös toteamuksensa: ”Joka ei ole nyt suorastaan saanut oppia auttamaan kuolleita täällä maan päällä, oppii sen tekemään siellä, kun hänellä on hyvä ja puhdas ja auttavainen sydän”. Kysymys ei ole ns. mediaalisuudesta, saati ilmiöhakuisuudesta, sen Ervastia tuntevat tietävät. Mutta koska lukiessani huomasin vasta sisäistäväni näitä asioita sekä kokonaisuuden hienovaraisuuden huomioon ottaen, neuvoisin syventymään niihin suoraan kirjasta.

Joten kulkekaamme eteenpäin. P.E. opettaa, ettei auttamisen tarvitse rajoittua yksinomaan auttamiseen tuonelassa, helvetissä ja kiirastulissa, joihin ihminen on tuominnut itsensä. Kyllä ihmisen on puhdistettava itsensä, hän sanoo ja jatkaa, että samalla kun hän luopuu huonosta itsestään, jos sitä hänessä on, samalla aikaa hän voi oppia jotakin hyvää tekemään. Niin, sehän onkin kaiken auttamisen pohja ja perusta, ajattelisin, itsensä puhdistaminen.

Mutta siihen kytkeytyy toinenkin puoli, jonka Ervast ottaa nyt esiin. Hän puhuu: ”Olkoon tässä ohimennen sanottuna mainittu, että okkultisesti on niin, että jos ihmisessä on jokin heikkous, jokin synti, miksi sitä nyt nimittää, jokin vika ja puute ja hän sitten todella rupeaa itseään kasvattamaan, rupeaa luomaan jotain uutta itsessään, tietysti ainoastaan Kristuksen avulla, niin hänen luokseen lähetetään ihmisiä, joilla on juuri tuo sama puute. Ja hänen tulee niitä auttaa. Jos meissä on jokin pahe, niin meidän täytyy pelastaa toisia juuri siitä pahasta. Se on meidän nousumme, se on keino, jolla me voimme pahasta päästä. Kaikesta pahasta pääseminen tapahtuu Kristuksen avulla.

Mitä se merkitsee? hän kysyy, ja vastaa, tässä tiivistettynä ja jossain määrin nyt myös kirjoittajan omin sanoin: Kristus auttaa ihmistä toisten kautta, silloin kun hän tuntee ja tunnistaa vikansa ja haluaa puhdistua heikkouksistaan. Sellainen ihminen on jo kasvanut tai sitten kasvamassa siihen, ettei moiti tai tuomitse toista. Se on hänen koetinkivensä ja samalla hänen nousunsa ylöspäin. Ei olisi todellista, jos hän itse kaikin keinoin ja konstein pyrkii täydellisyyteen, mutta kuitenkin ajattelee toisia rakkaudettomuudella, katsoo alaspäin, vähättelee tai tuomitsee heitä. Silloin hän ei sovellu vielä ”vapahtajaksi” eikä kulkemaan hänen tietään, joka olisi samalla oman vapautuksemme tie.

Mutta koska vakava totuudenetsijä on jo kohdannut asioita ja suhtautunut niihin vakavasti, niin hänen tielleen lähetetään semmoisia ihmisiä, joilla on sama heikkous. Ihminen tuntee ymmärtävänsä noita toisia, tajuaa, kuinka vaikeaa heillä on ja kokee, että hänen täytyy heitä auttaa. Auttaa pääsemään siitä samasta, josta hänen itsensä pitäisi päästä. Se on Kristus-rakkauden ääni hänessä. Mutta millä tavalla tuo apu tapahtuu, sitä Ervast ei tahdo sanoa, vaan toteaa, että se tapahtuu kokemuksen kautta.

Lopuksi Ervast kääntää katseen vielä teosofisen liikkeen perustajan, Helena Blavatsky:n esille tuomaan kahteen käytännölliseen seikkaan itsensä ja toisten auttamissa. Ensimmäinen on vapautuminen älyllisestä, ja toinen vapautuminen siveellisestä suvaitsemattomuudesta. Ja jatkaa, yhtä lailla Blavatsky:n kuin ominakin näkemyksinään, ettei tule ajatella toisen uskonnon olevan paremman toista, tai että muut uskonnot olisivat roskaa, tai että kristinusko on ainoa todellinen uskonto ja muut uskonnot silkkaa pötyä. Pyrkijä kyllä tietää totuuden olevan yhden samalla kun hän etsii sitä kohdallaan, mikä juuri nostaa tai ainakin pitäisi nostaa hänet kaiken suvaitsemattomuuden yläpuolelle.

Siveellinen ts. eettinen ja moraalinen suvaitsemattomuus ilmenee Ervastin mielestä mm. ”lähimmäisten parjaamisena kahvipöydässä”. Siveellinen suvaitsevaisuus taas ei tarkoita, että olisi yhdentekevää, minkälainen ihminen itse on. Eikä myöskään, etteikö hän välittäisi siitä, minkälaisia toiset ovat. Toisten tahto on aina vapaa eikä ketään voi kieltää, käskeä tai komentaa. Kun ihminen pyrkii siihen, ettei enää tee syntiä, hän tulee lopulta täyteen sääliä, rakkautta ja armahtavaisuutta niitä kohtaan, jotka vaeltavat vielä ”synnin välttämättömyydessä”. Selkeitä sanoja, eivätkä mitään lapsen maitoa, kuten Ihmisyyden Tunnustajien perustajalla ja henkisellä opettajalla oli tapana sanoa. Mielestäni jälleen sellaisia, joita yhä usempi ihminen, näin uskoisin, näinäkin päivinä henkensä elävyydeksi ja matkaeväikseen kaipaa.

Ja palataksemme vielä esitelmän otsikkoon ja aiheeseen, niiden sisältö kiteytyy Ervastin toteamuksessa: "Jeesus Kristus on meidän auttajamme siitä saakka kuin hän kuoli ristinpuulla. Hän auttaa aina ihmisiä ihan tässä käytännöllisessä henkisessä elämässä ja ennen kaikkea siis kuolemanjälkeisessä elämässä. Mitä taas tulee tähän näkyväiseen elämään, niin voimme sanoa Jeesus Kristuksesta, että hän on täällä meidän oppaanamme. Hän näyttää meille, miten meidän on opittava hallitsemaan. Meidät ihmiset on nimittäin kutsuttu hallitsemaan.”