Sivun näyttöjä yhteensä

keskiviikko 8. helmikuuta 2017


Pekka Ervast: KRISTUS MEISSÄ
Luku 4. Jeesus Kristus auttajana
(Tarkastelua kahdessa osassa, luvun alkuosa)
Ervast aloittaa esitelmänsä nostamalla edellisestä luennostaan, kuinka Jeesus Kristus kuoltuaan tuli maapallomme korkeammaksi minäksi. Sekä sen, ettei se kuitenkaan merkinnyt maapallon persoonallisen, alemman minän katoamista, vielä. Myös kuinka tuo persoonallinen minä, jota on kutsuttu Saatanaksi, on aikojen aamussa itsensä kieltänyt ja rajoittanut enkeli- ja jumalolento, jonka tehtävänä on ollut toimia ihmiskunnan ja luonnonvaltakuntien auttajana ja palvelijana, hyvän ja pahan tiedon koulun avulla ja kautta.
Tässä kirjan luvussa, jonka nimi samaisessa esitelmässä on vielä kuvaavampi - ”Jeesus Kristus auttajana ja oppaana” - P.E. jatkaa pohdintaa siitä, mitä kaikkea J.Kr.:n lunastustyö merkitsee ihmiskunnan ja ihmisyksilöiden elämässä, sekä ihmisten suhdetta ja suhtautumista hyvän ja pahan voimiin. Niinpä hän lähtee syvällisesti tarkastelemaan ja luonnehtimaan tuota maapallon persoonallista minää. Siitä tähän poimien.
Saatana ei ole oikeutettu jättämään maapalloa oman onnensa nojaan, hän sanoo, ennen kuin jokainen yksilö, joka siihen vähimmässäkään määrin mahdollinen, on omaksunut korkeammassa minässään Kristuksen ja Kristus-voimat. Ja toisessa kohden: Saatana ei voi luovuttaa valtaansa, vaan hänen täytyy odottaa, että hänet voitetaan. Mieltä kiinnittävä on myös huomionsa, että Saatanan tehtävänä on ihmisten vahvistaminen. Tähän lienee syytä palata myöhemmin. Ja mikä vielä olennaista, käsittääkseni, on Ervastin mukaan se, että vaikka Saatana suuresti riemuitsikin Kristuksen päästessä johtoon tällä pallolla, tietäen sen merkitsevän joskus hänen omaa vapautumistaan, hän kuitenkin joutui jatkamaan työtään, niin että käytännöllisesti katsoen hän yhä hallitsee tällä pallolla, sen näkyväisissä ja näkymättömissä ilmenemismuodoissa.
Miten sitten autetaan itseämme ja toisiamme ja koko ihmiskuntaa Kristus-johtoiseen elämään? Ja tapahtuuko sitä, ja missä määrin? Tapahtuu, mutta pienin askelin. Ervast on sitä mieltä, että aika vähän kuuntelemme vielä korkeamman minämme ääntä päästäen Kristus-voimia siihen vaikuttamaan. Enemmän kuunnellaan Saatanan kiehtovaa ja houkuttavaa ääntä, joten epäilemättä kuluu aikaa ennen kuin suurin osa ottaa vastaan Kristuksen. Sen tähden ei Jeesus Kristus sen enempää kuin korkeampi minäkään ihmisessä voi muuttaa maapalloa vielä aikoihin paratiisiksi.
Mutta Saatanan valta murretaan ihmisten kautta, ja ihmiset ovat kutsutut siihen. Siihen ei pystytä ilman Jeesus Kristuksen apua, mutta hän voi auttaa vain ihmisyksilöitä, Ervast opettaa, jatkaa: Hän ei voi käyttää väkivaltaa, syöstä Saatanaa valtaistuimelta. Molemmat ovat samalla asialla. Saatana on sisässään, naamion alla sama Jumalan palvelija kuin Jeesuskin. Tämä kohta, ja tästä eteenpäin, tai kun P.E jossain muualla näistä hyvän ja pahan ulottuvuuksista puhuu, ensin aina vähän säpsäyttää. Johtuneeko joistain aiemmista ajatusjäänteistä.. Mutta kohta sisältö tuntuu taas tutulta, todelta, toivottavalta ja elämänmukaiselta. P.E. sanookin, että meidän on niin syvästi ymmärrettävä tämä ihmeellinen draama tällä maapallolla, jota nimitetään jumalalliseksi ja välistä myös inhimilliseksi komediaksi. Ja jatkonaan: ”Siinä kaksi alkuvaltaa, niin kuin runoilija voi sanoa, taistelee keskenään. Se on sitä ikuista taistelua, jota käydään tällä pallolla ihmisten sisässä. Oikeastaan ihmiskunnan sisällä tämä suuri taistelu tapahtuu, mutta se taistelu heijastuu myös ulos sekä yksityiseen elämään, että ihmiskunnan elämään. ”
Hän kuvaa hiukan myös noiden heijastuksien luonnetta. Elämä maapallolla voi näyttää välillä toivottamalta ja välillä toivoa herättävältä. Samoin voi yksityinen ihminen tuntea välillä tappiolle jääntiä, välillä voittamista omassa elämässään, sekä sen, kuinka hänen sisimmässäään temmeltää milloin hyviä ja rakentavia, milloin pahan tai milloin hienomman itsekkyyden. voimia.
Ervast näkee myös niin, ettei Jeesus Kristuksen uhraus rajoittunut siihen, että hän kuoli Golgatalla, vaikka se olikin yksi etappi hänen suuressa lunastustyössään. Uhrityö ja lunastus on jatkunut hänen persoonassaan aikojen aamusta ja ensimmäisestä maanpäällisestä ihmisestä ja jatkuu yhä, hiljaisessa voitossa Saatanan voimien yli. Se ei ole hänen puoleltaan toivotonta taistelua. Taistelu on ihmisessä ja luonnossa olevien vastavoimien takia hiljaista ja hidasta, mutta silti jatkuvaa voittoa.
Tuon hitauden takia se voi tuntua ja näyttää ihmisestä kuitenkin melkein toivottomalta. Mutta silloin mittaamme omilla voimillamme, ja tosiasia onkin, ettei kukaan niin suureen uhraukseen pystyisi; elämään aina, odottamaan aina, ja auttamaan aina. Persoonallisena ilonaan vain luokseen syöksähtävä onni, kun joku ihminen voittaa lopullisesti itsekkyytensä. Mutta P.E. tähdentää, että Jeesus Kristuksella on myös paljon auttajia, enkeleitä, luonnonhenkisiä, ihmisiä, myös mestareita, vanhoja ja uusia, jotka ovat hänen äänenkannattajiaan ja auttajajoukkojaan maan päällä. Joten on ilonaiheita, vaikkakin vielä liian vähän. Ervast tuntuu silti hyvin ymmärtävän, ettei fyysisen päivätajunnan alaisina ole aina helppo käsittää, kuinka J.Kr. niin loputtomiin jaksaa.
Vertaileminen on mielestään kuiutenkin turhaa, sillä aika toisessa maailmassa ei ole samalla tavalla pitkä kuin tässä. Kuten Raamatussakin sanotaan: Jumalan valtakunnassa tuhat vuotta on kuin yksi päivä ja yksi päivä voi olla kuin tuhat vuotta. Ja edelleen, opettajalta, että mikä tuhannen vuoden aikana nyt täällä maan päällä voi olla kärsimystä ja vaikeutta, voi olla kuin yksi päivä Jumalan valtakunnassa, johon eivät kärsimykset semmoisenaan ylety, jossa jo kärsimykset ovat Valkoisen Veljeskunnan sydämessä muuttuneet sääliksi ja avunhaluksi. Ja että siellä tuhat vuotta meidän kärsimystämme on kuin yksi ainoa päivä ihanaa ja suurenmoista sääliä ja auttamishalua. Jos taas täällä on yhtenä päivänä kaunista, ylevää ja jaloa ja epäitsekästä ja voittoa pahan yli, niin se tuntuu sellaisessa Veljeskunnassa, kuin olisi tuhat vuotta autuutta.
Kiitollisena ja hyvillä mielin voi Ervastin mielestä katsella eteen päin niin, että Jeesus Kristus on oleva lopullinen hallitsija täällä maapallolla. Tuo sitten esiin, kuinka Mestari aloitti hallituskautensa kyllä Golgata-kuolemalla ja että hän itseasiassa on näkymättömässä maailmassa alkanut enemmän hallita kuin tässä näkyväisessä. Jo ristinpuulla ollessaan tiedetään Jeesuksen käyneen puhumassa vapautuksesta vangituille sieluille kuoleman valtakunnissa ja Tuonelassa. Se kesti sen ajan kuin kuolinkamppailunsakin, jonka aikana hän myös lopullisesti voitti kuoleman. Mutta noustuaan ylös, P.E jatkaa, ts. kirkastettuaan eetteriruumiinsa ja hajotettuaan fyysisen ruumiin, tullen näin tämän maapallon korkeammaksi minäksi, hän tavallaan myös luopui käyttämästä eetteriruumistaan, tuota taikaruumista, joka oli ensimmäinen ihmiskunnan historiassa. Ja hän vielä vielä perustelee, tähän tapaan:
Jos Jeesus olisi jäänyt asumaan tuohon kuolemattomaan ruumiiseen, niin vaikka sillä pystyi liikkumaan, hän olisi ollut kuitenkin rajoitettu olento, sidottuna siihen. Siksi hän ei tehnyt niin. Mutta luomansa ruumis oli kuin malja, siemen toisten samanlaisiksi ruumiiksi. Sen sijaan Jeesus Kristus vetäytyi vielä sisempään maailmaan, niin että hänestä tuli maapallomme korkeampi minä. Ilmaisu, että hän istui Isän oikealle puolelle on mielestään oikea ja hyvä.
Mitä pidemmälle esitelmä etenee, sen tiiviimmäksi ja esoteerisemmaksi se käy. Ervastin opastamana voi lukijana myös kokea liikkuvansa hieman lähemmä suuria mysteerioita. On kuitenkin monia kohtia, jotka tarvitsee lukea ainakin kahdesti tajutakseen. Eikä niinkään ajatuksellisesti tai ymmärryksellisesti, vaikka välillä sitäkin, eiväthän nämä asiat aivan arkitavallisiakaan ole, vaan kuulostaen, miten ne resonoivat pyrkijänä olemisensa tiellä, kokemusmaailmassaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti