Sivun näyttöjä yhteensä

tiistai 30. lokakuuta 2018

Pekka Ervast: JÄLLEENSYNTYMINEN JA YLÖSNOUSEMUS Esitelmä Kansallisteatterissa 17. 4.1927

Ervast lähtee siitä, että ihmisellä on luontainen taipumus ja tarve ajatella elämänsä arvoitusta – mistä hän on tullut, minne menee ja miksi ihmisten kohtalot ovat niin erilaiset maan päällä. Mutta on myös ihmisiä, jotka eivät mitään kysy, sillä he eivät pidä elämää ongelmana, vaan sillä tavoin luonnollisena, ettei mikään syvempi tarkastelu ole tarpeen, tai että se on jopa haitaksi. Filosofit ovat sitä varten ja vaikka kuoleman läheisyys, oman tai toisten, saattaakin tietyllä lailla pysähdyttää, heille riittää ajatus, että kirkot ja papit pitävät huolen siitä, että kuolema käytännöllisesti katsoen menee hyvin.
Ja melko vapaasti, ajattelustaan poimien:
Kuitenkin jokainen ihminen, pohtimaan tottumatonkin tuntee olevansa tajuava olento, tunnistaen myös luonnossa ja eläinkunnassa tajuntaa, ja joskus elottomassakin. Kokien, että kaikki tuo tajunta on kuitenkin toisenlaista kuin hänen.
Mutta aina on ollut ihmisiä, jotka tahtovat ajatella ja tutkia tarkemmin, ja mieluiten ensin itse. Ja ennemmin tai myöhemmin löytävät myös jo olemassaolevia, itselleen käypäisiä teorioita maailmasta ja elämästa. Näitä erilaisiakin ”teorioita” yhdistää tietty piirre. Ne kertovat kahdesta ilmausnavasta, jotka ovat henki ja aine, tajunta ja muoto. Näiden olemassaoloa ei siis mikään teoria kiellä.
Sen sijaan hengen ja aineen suhteessa toisiinsa on eri teorioissa olemassa erilaisia näkemyksiä, P.E. opastaa, ja ottaa ensimäiseksi tarkastelun kohteeksi materialistinen teorian. Se kuuluttaa mm. näin: tajunta on nuorempi kuin muoto, henki on myöhäisempi kuin aine, ja aine siis ensimmäinen salaisuus. Siihen mitä aine on materalistit vastaavat sen olevan koottu atomeista, ja mitä atomit, ne ovat aineellisia. Niissä on materialistien mukaan aineen salaisuus ja olemassaolevan elämän alkuperä. Tähän yhtyy myös henkisen tien kulkija, tiettyyn rajaan: kun tullaan itse tajuntaan, hänelle ei riitä selitys, että tajunta herää atomien keskinäisen suhteen, piiritanssin, yhtymisen ja kerääntymisen ansiosta.
Materialistien mielestä sattuma johtaa maailmaa - onhan järki heidän ajattelussaan myöhäisempi ilmiö, Ervast kuvaa ja jatkaa: Järkeviltäkin näyttäviä voimia on tosin voinut olla, atomien kamppaillessa ja taistellessa olemassaolosta, mutta se ei selitä mitään, he sanovat. Millään elämällä, millään olemassaololla ei myöskään ole mitään erityistä tarkoitusta; muodot haihtuvat ja vaihtuvat palvellen samalla toisia muotoja. Niin myös ihminen, aineellinen olento elää ja häviää. Ja kun ei ole enää ruumista, niin häviää myös henkitajunta, tuo ruumiillisen kokoonpanon ilmiö ja tuote. Niinpä tämän katsomuksen omaava ihminen voi ajatella: ”Koska tämä olemassaolo on niin lyhytaikainen, niin minun täytyy käyttää aikaa hyväkseni ja elää niin, että saan kokea ja nauttia elämästä ja päästä tietoon siitä, mitä mahdollisuuksia piilee tässä olemassaolossa, mitä todellisuuksia tässä voi olla.”
P.E.:n mielestä on kuitenkin sellaista arvostettavaa materialismia, jossa ihminen tietoisesti luonnon yläpuolella olevana olentona, sattumat ja luonnonlait muistaen tyytyy kohtaloonsa eläen eettisesti, itseä, toisia ja kaikkea luontoa kunnioittaen. Näitä materialisteja ei hänen tiedossaan ollut kuitenkaan paljon. Materialismi ei hänen näkemyksensä mukaan tulisi jatkumaan enää pitkään, ainakaan sellaisena kuin ennen, ts. se ei tulisi olemaan enää suuremmin ”muotia”. Sen sijaan materialistien tilalle olivat astumassa skeptikot.
Hän arvelee myös yhä useampien aikalaistensa tulleen vakuuttuneiksi siitä, että olemassaolon toinen napa - henki, tajunta, olikin voimakkaampi olemuspuoli kuin oli luultu. Niinpä vaikka usko olikin aineen kannalta vielä melko käsittämätön ilmiö, esimerkiksi lääketieteen puolella jo myönnettiin mikä merkitys oli potilaan uskolla omaan parantavaan voimaansa tai lääkärin antamalla suggestiolla.
Vanha filosofien kysymys kuuluu: Mitä aine on - eihän kaikki ole vain henkeä ja tajuntaa? Ervastin mukaan kuitenkin se mitä tiedämme itsestämme on vain tietoa tajunnasta, siitä, että olemme tajuavia olentoja. Aineelliset havaintomme ovat aistillisia havaintoja, emmekä voi muuta tuntea ja tietää kuin että havaitsemme. Ja hän ohjaa jälleen katselemaan noiden kahden teorian kannalta, jotka molemmat hyväksyvät tajunnan eli hengen ainakin yhtä vanhana ja voimakkaana kuin aineen olemassaolon.
Kun ensimmäinen oli siis materialismi, tullaan nyt toiseen - tuttuun ja vanhaan uskon oppiin. Sitä kuvaten, tässä vapaammin, hän sanoo, että ihmisellä on sielu ja jossain kaukana taivaassa on olemassa kaikkivaltias Luoja, Jumala, joka luo meidät sieluina kun vanhempamme synnyttävät meidät maailmaan. Hän päättää myös siitä tilasta johon joudumme kuoleman ja sitä seuraavan pitkän unen jälkeen. Tämä elämämme on valmistusta ikuiseen ja nyt tulee valita kumman kohtalon saamme kuoleman jälkeen, kadotuksen vai autuuden.
Ervast ei pidä oikeana ja totuudenmukaisena tällaista kuvaa Jumalasta. Kysymys olisi itsevaltiaasta tyrannista, joka olisi asettanut ainoan lyhyen elämän koetusajaksi, ja jonka aikana pitäisi pystyä valitsemaan ja päättämään oma tuleva tilansa. Sellaisen Jumalan viisaus olisi myös ”hyvin salaperäinen”, sekä luonteensa varsin oikullinen, antaessaan toisen syntyä köyhyyteen, ympäristöön, jossa hän ei paljonkaan saa hyvää oppia, jossa hän päinvastoin saa pienestä pitäen oppia kaikkea pahaa ─ ja sitten hän voi joutua ikuiseen kadotukseen, ja toisen taas mitä onnellisimpiin olosuhteihin, jossa häntä vaalitaan, siunataan ja kasvatetaan kaikkeen hyvään, opetetaan, mitä Jumala häneltä tahtoo, hän uskoo ja menee kuoleman jälkeen ikuiseen autuuteen. Myöskään ei olisi mitään selvää inhimillistä oikeutta siinä jos kaikki olisi yhden ainoan elämän varassa ja takana on ikuisuus. Ja jos ei olisi mitään elämää kuoleman jälkeen, jossa ihmiset vielä voisivat kehittyä, kasvattaa itseään ja oppia.
Niin hän nostaa esiin kolmannen teorian, joka myös ottaa lukuun sekä hengen että aineen, tajunnan ja muodon. Teorian, joka jättää avoimeksi kysymyksen siitä, kumpiko näistä on voimakkaampi. Se on kuin ihmiselle annettu käytännöllinen ongelma, jonka jokainen todistaa itsestään, hän luonnehtii, ja jatkaa tähän tapaan: Tuo elämänkäsitys sanoo, että ihminen on itsessään, sisässään kuolematon henki. Ei hän synny silloin, kun tämä ruumis syntyy, sillä ihminen on ikuisuudessa Jumalassa syntynyt, jumalallinen henki, aivan toinen kuin ruumis, johon hän on pukeutunut. Ja niin kuin hän on syntynyt tänne elämään ja sitten kuolee, niin hän on taas olemassa kuolemansa jälkeen, niinkuin hän oli ennen syntymäänsä. Ja koska hän on vapaa olento, hän ei ole ensimmäistä kertaa täällä ruumiissa, vaan on ennenkin elänyt ja tulee yhä uudelleen maan päälle. "Tämä kolmas teoria on jälleensyntymisoppi."
Tänä päivänä jälleensyntymisoppi on käsittääkseni jo hyvinkin tunnettu ja hyväksytty moninaisissa piireissä ja tavallisten ihmisten keskuudessa. Siitä on tullut järjellinen ja monelle kokemuksellinenkin selviö ja elämää valaiseva ohjenuora. Mutta Ervastin eläessä tuosta itämailla aivan tutusta opista oli alettu vasta vähän keskustella.
Esitelmässään hän kertoo, miten jälleensyntyminen sisältyi luonnollisena osana myös ensimmäisten kristittyjen elämänymmärrykseen. Mutta koska eräässä kirkolliskokouksessa poistettiin se, että ihminen oli olemassa jo ennen syntymäänsä, samalla kun jälleensyntymisoppi kirottiin, on sen olemassaolo vuosisatojen aikana päässyt länsimailla ”unohtumaan”.
Jatkaen, kuinka tuossa kirkolliskokouksessa tehtiin päätös ikuisesta kadotuksesta, sillä täytyi olla jonkinlainen helvetti, josta kirkko saattoi ihmiset pelastaa. Vähän yhdistellen: - Siihen ei olisi mahtunut ajatus siitä, että ihminen on kuolematon henki, joka käy koulua, käy läpi kuoleman porttien, syntyy ruumiiseen hankkiakseen kokemuksia, luo sielunsa ajatuksillaan ja tunteillaan, rakentaa itse kohtalonsa, valmistaa mikä häntä kohtaa ja miten hänen on synnyttävä elämään.
Elämän katseleminen jälleensyntymisen kannalta tuo Ervastin mielestä ihmisen aivan toiseen valoon. Ja edelleen, ajatuksistaan poimien: Ihminen saa havaita miten vähän hän tuntee itseään, kuinka rajoittunut on hänen näköalansa, turhat monet harminsa ja tuskansa, pienet kaikki ilonsa elämän pitkää ikuisuutta ja suurta koulua vasten. Ja kuinka tärkeää kuitenkin kaikki on, kuinka tärkeä onkaan pieninkin ilomme ja tuskamme. Se on meidän kokemustamme; se on jotakin, josta opimme ja kehitymme. Hän viittaa Buddhan sanoihin elämästä loputtomana kiertokulkuna. Ja valaisee asiaa näin, nyt tiivistäen: Olosuhteet ovat tuhansien vuosien vieriessä hyvin vähän muuttuneet maan päällä. Mutta se on kiertokulkua, koska kaikki uudistuu. Ihmisen elämä kuoleman jälkeen, ja hänen elämänsä näkyvässä maailmassa on hyvin samanlaista. Se vain uusiintuu. Jokseenkin samanlaiset kohtalot odottavat yhä uudestaan; joudutaan uudestaan samanlaisiin tilanteisiin, mutta vähän toisissa olosuhteissa. Yhdellä kerralla vain ei vielä opita eri tilanteisiin oikein suhtautumaan, eikä osata niitä voittaa. Sen tähden ihminen saa läksyt takaisin, saa takaisin vanhan karmansa. Elämä on kiertokulkua kunnes oppii suhtautumaan uudella tavalla.
Niin ikään opettaja sivuaa kysymystä fatalismista ja kohtalon orjuudesta. Siitä osin omana tulikintanani: Vaikka periaate jälleensyntymisen suhteen vanhojen itamaisten katsomusten kanssa on jokseenkin sama eroa on painotuksissa ja asenteissa. Tärkein lienee, ettei teosofinen totuudenetsijä usko sokeasti kohtalon käskyläisyyteen, ts. tyydy mihin tahansa, koska kohtalo on niin määrännyt. Jälleensyntyminen ei sulje pois ihmisen mahdollisuutta muutokseen, karmojensa voittamiseen nopeampaankin tahtiin eikä hänen tahtotilaansa hyvään.
P.E.:n mielestä on tärkeää muistaa, että jällensyntymisen takana, loppupäässä on se tapahtuma, josta kaikki uskonnot ovat puhuneet – ylösnousemus. Tuo sana ja sen sisältö mietitytti minua lukijana myös aika paljon. Koska jälleensyntymisten ketjussa ei ole kysymys olemattomuuteen haihtumisesta, vaan ”aktiivisesta tilasta”, oikeasti eläväksi tulemisesta, ajattelisin, lienee henkinen pyrkijä ”ylöspäisellä kaarella” ja tietyssä asteessa ylösnousemuksensa keskellä kaiken aikaa. Myös tätäköhän Ervast tarkoittaa sanoillaan: "Ylösnousemus on siinä, että ihmiset heräävät huomaamaan, että ovat henkiolentoja, että he eivät ole vain tämä ruumis, vain nämä aistit." Mutta myös tämä avasi paljon: "Ylösnousemus tapahtuu meidän hengessämme silloin, kun hengestä synnymme uudestaan, ja se tapahtuu silloin, kun me nousemme ylös ruumiimme kahleista ja tunnemme, että olemme olentoja, jotka tahdomme kulkea kaitaa tietä Isän kotiin.

Pekka Ervast:: ONNEN VALTAKUNTA Esitelmä 17.3.1929

Ervast aloittaa toteamalla, että onnen kaipuu on ihmisessä syvällä, ja onnea on etsitty aina ja kaikkialla. Onnen käsite voi monelle kuitenkin olla vieras tai epäselvä. On myös ihmisiä, jotka eivät ainakaan mitään maallista onnea etsi, koska eivät sellaisen olemassaoloon usko eivätkä luota. He tahtovat vain täyttää velvollisuutensa, nöyrästi ja vaatimattomasti. Mutta rinnassaan asuvan jonkinlaisen onnen ja sopusoinnun kaipuuta hekään eivät P.E:n mielestä kiellä. Kaipuuta, joka on usein kiteytynyt päämääräksi tämän elämän jälkeisestä ikuisesta autuudesta. - Tavalla tai toisella onni siis elää aina ihmisen ajatuksissa.
Ervastin mielestä on myös käsitettävää, eräänlainen elämän laki, että etenkin nuori ihminen, jolla on elämänvoimaa ja elämänhalua tahtoo olla juuri tässä elämässä onnellinen ja että hän uskoo myös tuon päämääränsä saavuttamiseen. Joku haluaa menestystä ja rikkautta, joku poliittista tai muuta vaikutusvaltaa, riippuen siitä, miten onni hänelle kuvastuu. Mutta myös nuori voi hänen mielestään ymmärtää onni -käsitteellä jotain muuta kuin maallista onnea - jotain korkeampaa. Harvoin hän ajattelee kuitenkaan taivaallista autuutta, vaan sellaista tilaa, joka on saavutettavissa nyt - eihän voi olla varmuutta siitä, voiko edes kuoleman jälkeen iankaikkisen elämän salaisuutta saavuttaa. Niinpä hän jossain vaiheessa herää, eräänlaiseen syvempään käsitykseen siitä, mitä tuo uskonnon lupaama taivaallinen elämä on, Ervast pohtii.
Hän nostaa vieretysten nuo kaksi vastakohtaa: nuorena tavoitellaan onnea toisessa tai toisessa merkityksessä ja samalla nykyhetken saavutuksia, vanhempi ihminen taas usein hylkää, heittää kaiken uskonsa onnen saavuttamiseen tai lykkää vaatimuksen onnen saavuttamisesta kuoleman jälkeen. Mistä johtuvat nämä ilmiöt elämässä? P.E. kysyy. Vastauksestaan poimien: Mihin ihminen oikein toden teolla pyrkii niin hän useimmiten, ainakin jonkinlaisten rajojen sisällä elämässä sen saavuttaa. Jos näin ei käy ihminen ei ole pyrkinyt koko voimallaan, johtuen usein siitä, että hänessä olikin syvällä joku epäilys tai tieto siitä, ettei se olisikaan ollut mikään onni, eikä sitä kannattanutkaan saavuttaa.
Mutta tavallista Ervastin mukaan on myös se, että ihmiset, jotka ovat tavoitelleet ulkonaisia päämääriä elämässään ja jotka ovat saavuttaneet jotain, tuntevat sisässään jonkinlaista kyllästymistä ja tyhjyyttä. Kunnia, menestys, rikkaus ei tyydytäkään häntä syvimpiä juuriaan myöten ja hän tuntee itsensä yksinäiseksi. Niin hän tulee siihen, minkä kukaties aivan nuorena jo aavisti , että syvällä itsessään hän kaipaa pois tuosta suuresta ”kaameasta yksinäisyyden tunteesta”, jonkun toisen ihmisen sydämeen - että hän kaipaa rakkautta.
Opettaja kuvaa, kuinka runoilijat usein puhuvat rakkaudesta, jonka rinnalla maailman kunnia ja rikkaus ei ole mitään, ja antaen ymmärtää, että toisen ihmisen rakkaudessa ihmisen sielu saisi levätä, yksinäisyys kaikkoaisi ja hän tuntisi elävänsä todellisella tavalla. - Nuoruudessa etenkin tunnetaan tämmöistä kaipuuta, olematta kuitenkaan selvillä siitä, mitä tämä rakkauden kaipuu, kauneuden kaipuu ja onnen ikävöiminen pohjimmiltaan on. Sen vain tunnetaan olevan enemmän tai vähemmän aistien kanssa tekemisissä. Mutta tämä kauneus, aistillinen viehättäväisyys, on P.E.:n mielestä myös tärkeä tekijä nuoren mielikuvituksessa, ja jos vielä oikein ymmärsin, on suuri merkitys sillä, että nuorena ihminen voi ymmärtää, että suurin, syvin, todellisin, luotettavin onni elämässä on rakkaus.
Sitten Ervastin ajatukset tuntuvat ainakin kertalukemalta jyrkiltä, mutta kohta kuitenkin vain pysäyttäviltä, totuudellisuudessaan, kun hän ensin kysyy: Mitä sen jälkeen kun tuo kaivattu rakkaus on saavutettu, lemmen hurma, ihmeellinen ja kaikin puolin miellyttävä elämänkumppani löytynyt? Ja vastaa: Möhemmin ihminen usein herää huomaamaan, ettei se ollutkaan rakkautta, sitä todellista onnea, jota kaipasi. - ”Kuta enemmän nuo nuoret ovat rakastaneet toisiaan, niinkuin he itse silloin sanovat, kuta enemmän ovat olleet aistillisesti hurmaantuneet toisiinsa, sitä enemmän he huomaavat, etteivät he todellisuudessa rakastaneet... ” Paikkaansa pitävää myös psykologisesti, mainittakoon, on se kun hän sanoo: ”Se tulee tuossa muodossa: sinähän et todellisesti rakasta minua, jos oikein rakastaisit, olisit niin ja niin, vähän enemmän ajattelisit minun onneani, etkä aina omaasi.” Ja sitten taas syvemmin, ihmisenä olemisen ja kehittymisen kannalta: ”Ja silloin nuo ihmiset ovat tuon suuren probleemin edessä: mikä on rakkaus ja mikä on onni? Onko onnea olemassa?”
Mutta kaikilla asioillahan on eri puolensa ja ulottuvuutensa eikä elämä muutoinkaan ole samalla lailla kaikkiin puitteisiin sovellettavissa. Elämä on koulua, kaikki ollaan kasvussa ja karmat ovat olemassa. PE muistuttaakin myös niistä ihmisistä, jotka ovat rakastaneet toisiaan juuri tuolla nuorten rakkaudella ja sitten elämän vieriessä oppineet aina yhä todellisemmalla toisiaan rakastamaan. Niin että vaikka tuo ”hurma” vähän häviäisi, kuten hän sanoo, niin heidän sielullinen kiintymisensä ja ystävyytensä kasvaa ja he oppivat ymmärtämään ja kunnioittamaan toisiaan, ajattelemaan toisiaan, eikä itseään. Mutta Ervast vertaa sitäkin jonkinlaiseen viehättävään ja pettävään harhakuvaan todellisesta autuudesta.
Niin tullaankin esitelmän ytimeen, kysymyksiensä muodossa näin: missä on onni, mikä on luvattu onnen valtakunta? Ja onko onnea olemassa? - Näitä kysyessä on syytä asettua aivan todellisuuden eteen, hylättävä kaikki kuvitelmat ja kaikki harhauskot ja mielikuvitukset, hän opastaa. Ja jatkaa perustellen, tässä vähän tiivistäen: Jos koetetaan ajatella tämän suuren, ihmeellisen maailman kannalta, jossa olemme ja jonka elämää emme ole luoneet, joudutaan toteamaan, että tässä suuressa äärettömyydessä on vain yksi elämä, yksi todellisuus, jonka korkeimpana ja syvimpänä lakina täytyy olla ehdoton tasapaino, sopusointu ja rauha. Sillä jos se olisi ristiriidassa itsensä kanssa, silloin ei voisi olla mitään järjestystä olemassa, jota me kuitenkin kaikkialla ympärillämme luonnossa huomaamme. Kun suuressa avaruudessa vallitsee täydellinen järjestys, ihmeellinen tasapaino ja sopusoinnun laki, niin kuinka ei siis kaikkialla pitäisi olla tuota samaa sopusointua? Elämän iankaikkinen sisältö on ehdoton, ääretön sopusointu ja rauha. Se on meidän ainoa elämämme ja iänkaikkinen autuutemme kun katsellaan olemassaoloa suuresti. Se merkitsee, että jonkinlainen onni, rauha, autuus, on ihmisille olemassaolon lakina jo aivan luonnostaan määrätty. Tietämättömyymme todellisuuden luonteesta ainoastaan voi nousta esteeksi. Niinpä kun uskonnoissa yleensä on luvattu ihmisille ikuista autuutta, onnen valtakuntaa, niin ei ole luvattu mitään semmoista, mikä ei olisi luonnostaan, on luvattu se, mikä on.
Sitten Ervast ohjaa ajattelemaan, kuinka tuo onnen valtakunta on saavutettavissa, ottaen uudelleen esiin nuo kaksi äärimmäisyyttä - onni on nyt saavutettavissa tai ettei se ole saavutettavissa, tai on mahdollisesti saavutettavissa myöhemmin, kuoleman jälkeen. Nostaen samalla mieliin, mitä kaksi suurinta ihmistä maan päällä, Kristus ja Buddha ovat tavallaan noiden äärimmäisyyksien inhimmillisinä tulkkeina näihin samoihin kysymyksiin vastanneet. - Ensimmäiseen kysymykseen on vastauksensa sama, toiseen he ovat vastanneet eri tavalla. Molempien mielestä autuutta on olemassa. Buddha sanoo, että ainoa todellisuus, johon ihmisen tulee pyrkiä on valaistuminen. Jeesus Kristuksen mukaan pyrkimyksen kohteena on oleva Jumalan valtakunta, jossa on iankaikkinen autuus. Toiseen kysymykseen, miten tämä onni on saavutettavissa, he vastaavat eri tavalla. P.E.kuitenkin täsmentää, että oikeastaan on kysymys vain erilaisista teistä, koska heillä on päämäärä sama, koska he molemmat uskovat onneen, ikuiseen autuuteen. Ja nuo tietkin ovat hänen mielestään niin lähellä toisiaan, että kulki kumpaa tietä tahansa kulki myös toisen tietä. Se on mielestäni paitsi selkeyttävästi myös kauniisti ilmaistu. Muistan itse taannoin miettineeni, se taisi olla erään muun tyyppisen kirjoitelman yhteydessä, olenko oikeasti Vuorisaarnan oppilas , kun Buddhan opetukset tuntuivat aina niin välittömästi nostavilta, kun taas Kristuksen opetukset ja niiden seuraaminen kutsuvuudestaan huolimatta kovemmalta työltä. Mutta tuota ristiriitaa ei kestänyt kauan. Vastaus löytyi elämän kokoavasta ykseydestä ja omasta tietoisuudesta. Ja nytkin kun Ervast opettaa: ”joka tahtoo kulkea Kristuksen tietä, täytyy kulkea tai olla kulkenut Buddhan tietä”, luulen jossain määrin ymmärtäväni mistä hän puhuu. Mutta silti koen olevan vielä paljon ajateltavaa siinä, kun hän tässä vielä lopuksi sanoo: ”Ja vaikka Buddha itse kulki erikoista tietä ja opetti erikoista tietä, hän samalla itse eli Kristuksen tietä. Ja Kristus, joka opetti eri tietä ja kulki toista tietä kuin Buddha, samalla myös eli Buddhan tietä.”

Pekka Ervast: JÄLLEENSYNTYMISMUISTIN HERÄTESSÄ Esitelmä 9.3.1919

Ervastilla on muutamien kirjojen lisäksi useita jälleensyntymistä ja jälleensyntymismuistia käsitteleviä esitelmiä, jotka täydentyen liittyvät yhteen, mutta joukossa on myös neljän perättäisen esitelmän sarja, myös esitysajallisesti. Tuosta koosteesta tarkastelen nyt yhtä, jossa Ervast omien sanojensa mukaan haluaa puhua jälleensyntymismuistin laadusta sekä kahdesta muusta, ”maallisesta paratiisista” ja ”ylösnousemuksesta”.
Hän jatkaa siitä mihin päätyi edellisessä esitelmässään, ilmaisten näin: ”Tullessaan tietoiseksi siitä, että on henkiolento eikä vain näkyvä ruumis, on jälleensyntymismuistin herääminen henkisenä muistina myös lähellä.”
Ervastin mielestä on yleistä eikä muutenkaan tavatonta, että kun ihminen on kuullut jälleensyntymisestä ja innostunut siitä, hän ymmärtää sen persoonallisena asiana ja alkaa pohtia mikä hän on saattanut olla ennen. Hän voi elävästi kokea olleensa joku tunnettu historian henkilö, mutta vaikkei näin uskoisikaan, niin mielellään kuvittelee eläneensä silloin ja silloin, jonain tiettynä historiallisena aikana. Pythagoraan oppilaatkin innostuivat jälleensyntymisestä kuultuaan siitä opettajaltaan, hän jatkaa. - Vilpittömästi he löysivät itsestään ja toisistaan merkittäviä henkilöitä, kuninkaita ja tyranneja, ja tahtoivat myös tietää kuka Pythagoras oli ollut. Siihen Pythagoras oli vastannut hymyillen: ” ”Silloin kun te olitte suuria historiallisia henkilöitä, silloin minä olin kukko!” Opetuksen tarkoitus: Ei pidä antaa mielikuvitukselle valtaa, sanoo Ervast. Lähempää omaa aikaamme hän kertoo myös joitain kaskuja, joista yksi liittyy Teosofisen Seuran presidentti H.S. Olcott:iin , joka ei ollut tiennyt kenelle osoittaa kunnioitustaan kun niin moni oli vakuuttanut olleensa Maria Stuart ja niin moni oli vakuuttanut olevansa Marie Antoinette. Vastaavia mielikuvituksen vallalle pääsyjä tietää jokainen, joka tutkii jälleensyntymisaatetta, P.E. toteaa.
Vaikka Ervastin tarkoitus ei olekaan arvostella ihmismieltä, sen elävyyttä saati intuitiivisuutta, hän tahtoo avata kuulijoilleen jälleensyntymismuistia henkisenä muistina, joka herää itsestään, henkisellä tavalla. Se ei tarkoita, että entisten elämien yksityiskohdat palautuisivat tajuntaan. "Mutta henkiseen jälleensyntymismuistiin voi sisältyä myös tietoa ihmisen entisyydestä, mikäli ihminen on herkkä". Detaljitiedot menneisyyksistä eivät P.E.:n mukaan ole niin tärkeitä, vaikka nekin säilyvät luonnon suuressa muistissa, eivätkä mene hukkaan. Tärkeää on tieto siitä, millä tavalla on kussakin elämässään kehittynyt, minkälaista kehityksen tietä ennen kulkenut ja millä tavalla mennyt eteenpäin sielullisti ja henkisesti edellisissä ruumistuksissaan. Ja vielä, hän muistuttaa, kun totuuden tien kulkijalle on hyödyksi tai välttämätöntä, ja ennen kaikkea, kun se on välttämätöntä hänen työlleen ja hyödyksi koko ihmiskunnalle, niin herää jälleensyntymismuisti myös persoonallisuuksiensa suhteen.
Hän viittaa aiemmissakin esitelmissään esillä olleeseen ”Elämän kirjaan”, ja selittää sen merkitystä, poimitusti tähän tapaan : Jokaisessa lehdessä on kirjoitettuna tulos ihmisen jostain edellisestä ruumistuksesta, deevakhaanisen mietiskelyn jälkeen, hänen omana merkintänään. Siitä voi lukea mitä edellisissä inkarnaatioissa on opittu, mutta ei niiden yksityiskohtia. On jälleen fyysinen ruumis, tässä elämässä, mutta sielullisena ja henkisenä olentona on ihminen ikään kuin ylösnoussut, rakentamassa uutta elämän kirjansa lehteä. Ja kun hänessä henkinen jälleensyntymismuisti itsestään herää, niin se merkitsee, että hän herää korkeammassa olomuodossaan tajunnan tilaan, joka hänellä oli ennen syntymää. Sieltä käsin hän voi lukea elämän kirjaansa, ainakin muutamia lehtiä siitä, niitä, joihin on kirjoitettu hänen elämänsä päämäärä ja hänen edelliset saavutuksensa. Jokainen lehti sisältää jonkin personallisuuden saavutuksen, mutta sitä personallisuutta ei ole enää semmoisenaan olemassa.
Ja edellistä vielä jatkaen ja tarkentaen: Jos ihmisen tietoisuus ulottuu vain yhteen lehteen niin hän näkee, mikä on ollut edellisen inkarnaation henkinen tulos, mutta ei näe aikaisempia ruumistuksiaan eikä mitä niissä on tapahtunut. Voidakseen nähdä elämän kirjan lehdistä menneen personallisuutensa yksityiskohtineen täytyisi tästä lehdestä tajunnan laskeutua alas edelliseen personallisuuteen. Silloin se loisi uudelleen eloon sen vanhan persoonallisuuden ja uppoutuisi siihen, ja silloin voisi muisti lukea uudelleen kaiken, mitä sen persoonallisuuden yhteydessä on tapahtunut. Näin voi Ervastin mielestä tapahtua ja on joissain tapauksissa tapahtunutkin. Mutta tavallisimmin jälleensyntymismuisti herättyään ei luo uudestaan menneitä persoonallisuuksia, vaan lukee elämän kirjan lehtiä.
Esimerkkinä siitä, mitä herännyt jälleensyntymismuisti saattaa lukea elämänsä kirjan lehdeltä P.E. mainitsee mm. vallanhalun ja ahneuden. Silloin ihminen näkee, tuntee, tunnistaa sen samoin kuin myös kärsimyksensä joita kokenut puhdistustiloissa, sekä sitä seuranneen taivasvaiheensa. Joka voi olla myös köyhä ja kapea, jos sinne ei ole koottu aarteita elettäessä. Ja ihminen kysyy itseltään, osaako nyt ajatella, toimia ja toteuttaa elämässään toisin. Ervastin mielestä ei ole niin sanottu, että hän on sitä vielä täysin oppinut, ja että olisi täysin vapautunut personallisista puutteellisuuksistaan, mutta on jo siinä onnellisessa asemassa, että henkinen jälleensyntymismuistinsa herättelee häntä.
Seuraa, että ihminen alkaa nähdä menneiden elämiensä tuloksia, niin hyviä kuin huonoja taipumuksiaan, ja hän näkee myös sen, että jollei hänessä enää tässä elämässä ole näitä taipumuksia tai heikkouksia, jos hän on niiltä osin vapaa, niin sekin johtuu menneisyydestä. On kysymys asiasta, jonka hän on ennen oppinut. Tärkeä opetus on Ervastin mielestä myös se, että kun ihmisessä jälleensyntymismuisti henkisenä muistina herää, niin hän näkee, ettei mitään ominaisuuksia saada lahjaksi, vaan että jos jokin ihminen on jossakin suhteessa etevämpi tai puhtaampi kuin toiset, niin hän on tuon kärsimyksillä hankkinut. Ja jos hän on jossakin kohdassa puutteellinen, niin se merkitsee, ettei hän ole tuota asiaa lunastanut eikä niin muodoin siitä vielä kokonaan vapautunut.
Tämä on jälleensyntymismuistin tarkoitus.
Jälleensyntymismuisti on Ervastin mukaan ihmiselle välttämätön, ei persoonallisen turhamaisuuden, vaan henkisen kehityksen ja sielullisen kasvun kannalta. Luontokin on sen huomioinut kun ei ilman muuta anna ihmiselle muistoa persoonallisista asioista. Eikä ihminen, jonka todellinen jälleensyntymismuisti herää, tunne ainakaan suuremmin kiinnostusta menneiden elämiensä yksityiskohtiin, vaan alkaa luottaa henkiseen kehitykseen, elämän lakien oikeudenmukaisuuteen sekä ennen kaikkea siihen, ettei mikään ponnistus mene ihmiseltä hukkaan. Ja vielä hän muistuttaa, että huolimatta näkemästään pahasta ja kärsimyksestä jokainen ihminen tahtoo tänne itse syntyä ja tulla.
Hän valaisee kokonaisuutta myös niin, että käsi kädessä sen kanssa kun ihmisessä herää muisti menneisyydestä, käy tulevaisuuden tieto, tieto päämäärästään, siitä mitä elämä häneltä vielä odottaa ja miksi hän kerran tulee. Ja tähän liittyen vähän myöhemmin: ”Tämä fyysillinen elämä, jota madame Blavatsky kutsui ainoaksi helvetiksi, se on siksi raskas ja vaikea, että kun sielu katsoo, mikä sitä odottaa, niin se vavahtaa, sillä se näkee, kuinka hirmuisen paljon sen on vielä kärsittävä. Jos elämässä on iloakin, niin kärsimystä on paljon enemmän. Ihmisen henki, joka on itsessään vapaa ja pitää lentämisestä ja kiitämisestä vailla rajoituksia, vavahtaa, kun se näkee ne kahleet, joihin sen pitää astua.”
Kiintoisasti P.E kuvaa, kuinka sielu näkee päämäärän, jota kohti elämä häntä johdattaa ja tahtoo häntä viedä. Ihminen ymmärtää, mitä erityistä ominaisuutta, vahvuutta tai luonnetta hänen pitää kehittää, ja mitä tuossa elämässä kärsimysten kautta hänessä kehittyy. Näkee myös vaikeudet ja siksi ensin arkailee, mutta sitten hänet valtaa ilo ja riemu. Siinä ilossa ja riemussa hän tahtoo kohdata sen elämän, voittaa sen vaikeudet. ”Ja silloin sielu tekee merkillisen lupauksen: ”Oi Isä, oi Isä, minä tahdon palvella sinua! Ei merkitse mitään, vaikka minun pitää kärsiä oppiessani täyttämään sinun tahtoasi! Minä tahdon palvella sinua, tahdon täyttää sen päämäärän, jonka sinä olet minulle asettanut!”
Hän pysähtyy vielä tuohon lupaukseen, palvelemiseen. Sen täyttämisen hän näkee todelliseksi vasta silloin kun ihminen oppii rakastamaan Jumalaa ylinnä kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään. Mutta mitä edellyttää se, että ihminen oppii rakastamaan laskelmoimatta, epäitsekkäästi ja pyyteettömästi? Opettajan ajatuksin: On luonnon välttämättömyys, että ihmisen täytyy tähän elämään syntyessään unohtaa se onnen tila, jossa hän on lupauksensa tehnyt ja mitä hän on luvannut, sillä jos ihminen muistaisi lupauksensa hänessä eläisi tuommoinen tieto ja kehotus, ja se tekisi hänet epävapaaksi rakkauden ja hyvyyden toteuttamisessa. Mutta kun ihminen unohtaa lupauksensa, niin elämä panee hänet koetukselle kysyen: Tahdotko palvella saavuttaaksesi sillä jotakin etua itsellesi, vai tahdotko palvella hyvää vain hyvän itsensä takia?
Unohduksella on Ervastin mielestä toinenkin tarkoitus, mennen ajatuksellisesti näin: Ihminen ei ehkä jaksaisi elää, jos hän muistaisi ja toisi mukanaan tiedon kaikista niistä kärsimyksistä, kaikista vääryyksistä, kaikista kidutuksista, kaikista vaikeuksista, jotka sitä elämässä odottavat. Sen tähden on välttämätöntä, että unohduksen virta pyyhkii kaiken semmoisen muiston ja tiedon tietoisuudesta pois, niin että sielu voi vapaasti vähitellen kasvaa elämästä elämään.

Pekka Ervast: VÄRIEN JA MUOTOJEN MAAILMA Esitelmä 6.11.1932 Sisältyy kirjaan Salaperäinen ihminen

Esitelmässä lähdetään toteamuksesta, kuinka itseään ja elämää tarkastava ihminen huomaa tämän ympäröivän , silmin havaittavan muotojen ja värien maailman vastaavan jotain sisäistä ominaisuutta meissä. Ja vielä, mitä herkempi, ns. selvänäköisempi hän on, sitä luontaisemmin hän kokee värien ilmentävän tunnesisältöjä ja muotojen ajatusta. Ajatusta ja tunnetta ei ole kuitenkaan helppo erottaa toisistaan, koska ne kulkevat rinnakkain, ja usein niin, että ajatus on tunteen seuraamaa. Saatetaan myös tuntea ensin, äkillisesti, ja vasta myöhemmin päästä selvyyteen, mikä järki siinä oli mukana. Entä voidaanko ajatella kokonaan objektiivisesti, loogisesti? Ervast sitten pohtii, ja tutkivaan tapaan vastaa sen olevan mahdollista, korkeanakin ajatuksena.
Hän jatkaa viittaamalla Vanhaan Viisauteen, jossa kerrotaan Jumalan geometrisoivan ja sitten luovan kappaleita, objektiivisesti, ilman persoonallista tunnetta, siten kuin tunteet ymmärrämme. Ja toteaa, että jos ihminen olisi noussut persoonallisuutensa yläpuolelle, vapautunut siitä, niin hänkin voisi ajatella puhtaan järjen kannalta. Jokapäiväisessä elämässä tunne käy kuitenkin käsikädessä ajatusten kanssa. Näin kuuluu hänen mielestään ollakin. Kuten myöhemmin esityksessään: ”Jos emme mitään tuntisi, olisimmeko olemassakaan. Se olisi sangen kylmää ja sisällyksetöntä. Elämään itseensä kuuluu tunne, ja tunne on se, joka tekee elämän rikkaaksi. Ja se tulee yhä rikkaammaksi, mitä enemmän tunne sublimoituu, puhdistuu ja hienontuu. ” Paras olisi jos mahdollisimman puhdas ja kaunis tunne jo alun perin kannattelisi ajatustamme, hän toisessa kohdin myös sanoo.
Ajatusten elähdyttäjinä voi kuitenkin olla itsekkäitä, alhaisiakin tunteita, jotka voivat piillä syvällä, tiedostamattomissa, mutta joita voidaan myös tietoisesti ja tahtoperäisesti ylläpitää. Tällöin ajatuselämälle annetaan kuin lupa asettua alempien voimien palvelukseen ja tulla niiden värittämäksi. Itsekkyys ruokkii elämänvoimaa ja elämänvoima itsekkyyttä. Mutta ei loputtomiin; ennen pitkää elämä pakottaa ihmisen puhdistumaan, tai hän huomaa muuttaa suunnan itse, käy myös esiin pohdinnastaan
Puhdistumisessa on siis P.E.:n mukaan kysymys tunne-elämän jalostamisesta ja muuntamisesta puhtaan järjen suuntaan, jolloin vasta järkielämäkin käy luotettavaksi. Järkielämäkään ei ole ilman tunnetta, hän sanoo, se vain on hienompaa, korkeampaa laatua, saaden aavistamaan, mitä tunteita taivaallisilla olennoilla saattaa olla silloin kun ne luovat. ”Puhdistuessaan ihminen tempaa itsensä irti itsekkäästä persoonallisuudestaan ja sen rajoitetuista tunteista, niin että rajoitetun olennon itsekkään tunne-elämän tilalle tulee ”rajoitetun olennon itsensä levittäminen ulos avaruuteen samalla kun toiset elävät olennot tulevat ikään kuin hänen sydämeensä, syliinsä, omaan tajuntaansa, ja hän voi tuntea, mitä he voivat tuntea”.
Ajatuksen ja tunteen suhdetta tarkastellessaan opettaja tahtoo kääntää kuulijan, lukijan katseen myös ihmiskunnan kehityshistoriaan. Vuosimiljoonia sitten, lemurialaiseen aikaan, kun ihminen pukeutui fyysiseen ruumiiseen hänellä oli vain yksi silmä. Tieteenkin kannalta jo näin, hän huomauttaa. Tuosta kolmannesta silmästä puhuu Aikain Viisaus, laajamittainen runous ja perimätiedot, esimerkkinä kreikkalaisten jättiläistarujen yksisilmäiset kykloopit.
Ennen fyysisyyteen astumista elettiin kuin yhtenä aistina ympäröivässä fluidisessa värien, valojen ja äänien maailmassa. Muotoja oli havaittavissa vielä varsin vähän, eivätkä ne olleet sellaisia kuin nyt käsitämme. Ja edelleen Ervast, tähän tapaan: Kun saimme vihdoin laskeutua fyysiseen ruumiiseen, oli tajunnassamme yhä tuo aaltoileva toinen maailma. Sielullisena kykynä se liittyi mukaan fyysiseen ruumiiseen, jossa vähitellen alkoivat kehittyä muut aistit. Näkö oli kääntynyt enimmäkseen sisään päin, mutta tuo kolmas silmä vastasi myös näköaistia ollen enenevästi herkkä ulkomaailman vaikutuksille. Ne siirtyivät fyysisyyteemme aluksi vain värivaikutelmina. Havaittu maailma oli sisällämme verrattain pitkään ennen kuin uskoimme, että vaikutelmat tulivat ulkoisesta maailmasta. Kun sitten kaksi silmää alkoi pitkien ajanjaksojen kuluessa kehittyä ne eivät enää kohdistuneet ainoastaan astraaliseen todellisuuteen tai sen kuvaan, vaan suoraan fyysiseen maailmaan.
Silmien kehityksen myötä kehittyi myös järki ja ymmärrys, sekä ajatuskyky, positiivinen, luova puoli. Ensin nähtiin värejä, niiden räikeämpiä vivahteita. Vastatessaan tunnetta ne ovatkin tajunnalle helpompi muoto. Vasta sitten kun järki, objektiivinen havaitsemiskyky kehittyi sisäisesti, opittiin havaitsemaan muotoja, mikä vastasi ajatuskykyä meissä.
Niin astui maailma selvemmin eteemme Lemurian loppuaikoina ja sitten Atlantiksella, Ervast opastaa. Ja tähdentää, että tämän viidennen juurirodun aikana olemme vasta oikein kehittäneet silmiämme näkemään semmoista, jota emme ole ennen osanneet havaita, ja maailma on astunut eteemme uutena todellisuutena. Kiintoisia ovat myös ajatuksensa näköaistimme vahvuuksista, heikkouksista ja mahdollisuuksista aikanaan ja myös edessä päin olevia polvia ja aikoja ajatellen. Niinpä hän tuo esiin, että vaikka katseemme tarkkuus ei ole yleisesti ottaen niin hyvä kuin on ollut luonnon kansoilla, esimerkiksi intiaaneilla, jotka näkevät kaiken mitä on tapahtunut metsässä, niin: ”Jos joku rotu on voinut huonontua aistien käytössä yleensä katsoen, ei se silti todista, että se aisti rodussa olisi todellisuudessa huonompi. Se on vain sitä, että rotu jossain kansassa tai heimossa huonontuu ja että se on kohdistunut johonkin muuhun, ja että se voi saada takaisin näkökyvyn, mikä sillä oli. ”
Pysäyttävä ja työstämistäkin vaativa on myös toteamuksensa, että vasta kun osataan selvästi nähdä fyysisessä maailmassa, voidaan saada silmämme auki myös näkymättömään maailmaan. Näkemisen kannalta on siinä hänen mielestään kysymys tämän näkyväisen maailman laajenemisesta, jolloin samalla lisääntyvät värit sekä muodot ─ ”semmoiset värit, joita emme ollenkaan näe tässä fyysillisessä maailmassa”. ”Emme voi selvästi oppia analysoimaan sitä näkymätöntä maailmaa, ellemme ole oppineet sitä tässä näkyväisessä maailmassa. Suhde on sama kuin eetillinen suhde.”
Näkymättömään maailmaan näkeminen sekä auttaminen liitetään usein yhteen. Esitelmässään Ervast kertoo, kuinka joku halusi olla auttajana muille olennoille näkymättömässä maailmassa, kiirastulessa ja helvetissä, ja kysyi joltain toiselta neuvoa, mitä hänen pitäisi tehdä. Lukiessa tulee ajatelleeksi, että kysymyksen luonteesta kuvastuu menneiden aikojen henki, noin ehkä kysyttäisi tänä päivänä, ainakaan noilla sanoilla. Mutta kenties samansisältöisesti. Henkisyyden aalto on ollut Ervastinkin ajoista laskettuna valtava eikä sen laajenemiselle näyttäisi olevan rajoja. Puhutaan energioista, itsessä ja muissa, ja siitä, ettei se katoa eikä ihminen kuole, mediaalisuudesta, ja paljosta muusta, liittyen niin tähän kuin toisien tietoisuuksien elämään. Kaikkea tuleekin voida pohtia ja tarkastella, mutta mitä auttamiseen yleensä tulee, niin tärkeitä ovat mielestäni vaikuttimet, tahto ja itsetuntemuksellinen puoli.
Ervast sanoo, että meidän kuuluukin olla auttajia, mutta auttajiksi voidaan tulla ainoastaan tässä näkyväisessä maailmassa, jossa kuljetaan eteenpäin ja jossa koetellaan ihmisen koko olemusta. ”… jos tässä olemme jotain, olemme sitä näkymättömässä maailmassa, ja niin saamme kuin avaimet käteen kehittyäksemme eteenpäin sen maailman vaatimusten mukaan.”
Niinpä opettaja toivoo, että ihmiskunta alkaisi kehittää näkökykyään, huomiokykyään tässä ja nyt löytääkseen itsestään yhä enemmän kuin hyvän taitelijan väri- ja muotosilmää ja säveltäjän hienovaraista äänikorvaa – kuten itse nyt tässä ymmärtäisin: ennen kaikkea omassa ihmisyydessään. ”Kun silmä sillä tavalla kehittyy, että näkee paljon enemmän muotoja ja värejä kuin mitä tähän asti olemme nähneet, silloin on silmällä suuri mahdollisuus tulla toimeen yhtä mittaa elävien ja liikkuvien värien ja muotojen maailmassa.”
Mutta kehitys vie aikaa, eikä ole suoraviivaista. Inhimmillispersoonalliset puolemme toimivat jarruina ja rajoituksina. Tämä tulee mieleen seuraavasta Ervastin mielenkiintoisesta, joskin ei taaskaan ihan arkipäiväisestä esimerkistä:
Ihmisen silmä näkymättömään päin menee auki ja hän näkee sitten värimuodostumia toisissa elävissä ihmisissä ─ auroja, joissa on värejä. Hänen vieressään on toinen, joka myös on saanut silmänsä auki näkemään värejä. Toinen näkee jonkun aurassa paljon punaista, toinen paljon vihreää. Ja he voivat nähdä myös jonkun aurassa täysin erilaisia kuvioita. Voi syntyä eripuraa ja epäluottamusta kun kumpikin ajattelee toisesta, että tämä petkuttaa. Entä ulkopuoliset? Kuka tahansa tavallinen ihminen seuratessaan tuota saattaisi kauhistella tai ajatella - mitä hölynpölyä. Tiedemies sanoisi, ettei hän viitsisi ollenkaan ryhtyä tutkimaan tuommoisia asioita ja lähtisi pois. Syvällisemmin ajatteleva, asioihin ottautunut puolestaan kävisi surulliseksi ja hämmentyneeksi: kuinka kaksi selvänäköistä voi nähdä niin eri tavalla, tai ajattelisi, että ehkä kaikessa selvänäössä onkin kysymys itsepetoksesta. Mutta jos ymmärrys on avautunut niin hän ajattelee, että niin se on ja olla pitää.
P.E.:n mielestä molemmat ovat näkijöitä, mutta molemmilla on päässään omat silmälasinsa, kuin oma ratkaisematon yhtälönsä, joka on yhtä kuin puhdistumaton persoonallisuus. Nuo lasit, tuo yhtälö häiritsee hänen näköään, sillä – ”kun silmät avautuvat näkymättömään maailmaan kaikki olennot tulevat lähemmäksi toisiaan ja koko elämä on yhtä”. - Mutta vuosimiljoonien aikana ihmisten silmät ovat kehittyneet katsomaan samalla tavalla ulkoista maailmaa. Ja kun uusi maailma tulee eteen, ei osata nähdä objektiivisesti, todellisesti, vaan maailman tullessa lähemmäksi vaikutukset menevät toisista toisiin, ja kohteita on vaikea erottaa, Ervast valistaa.
Mitä siis tapahtuu? Opettajan ajatuksin: Kun nähdään värejä toisen aurassa, se merkitsee, että toisen aurasta on tullut vaikutuksia omaan auraan, tajuntaan, joka tulkitsee sen värinä tai väreinä. Värille annetaan nimi sen nojalla, miten se vaikuttaa itseen. Punaisen värin sanotaan yleisesti ilmentävän rakkautta, mutta myös vihaa, voimaa, toiminnanhalua. Vihreän ajatellaan ilmaisevan ystävällisyyttä, ymmärtämystä, sympatiaa, toiveikkuutta ja hyvää elämää. Jos nuo kaksi selvänäkijää tahtoisivat tulkita väriä, jota katsomansa ihmisen aurassa näkevät, niin hän joka näkee sen punaisena, kertoisi sen vaikuttavan häneen niin kuin tuo ihminen olisi toiminnanhaluinen ja voisi suuttua, mutta myös rakastaa intohimoisesti. Ja hän, joka näkee aurassa vihreää myöntäisi toisen näkemyksen, mutta tahtoisi liittää siihen, että tuo katsomansa ihminen on järkevä olento, ei suutu eikä vihastu, eikä rakastukaan umpimähkään, vaan koettaa hyvin valita ja ymmärtää, ja näkee järkevästi asioita.
Pyskologisella tarkkuudellaan Ervast jatkaa, että hänellä, joka näkee punaista on melko paljon vihreätä omassa aurassaan, ja hän on täynnä sympatiaa, mutta häneltä puuttuu innostusta. Ja kun hän näkee innostuvan luonteen, hän ihastuu siihen, ja hänen on helppo nähdä punaista toisessa, jos tällä sitä on. Toisen näkijän aurassa taas on itsessään paljon punaista. Hän tuntee itsensä ja omat heikkoutensa sinä punaisena olentona, ja sen tähden ihailee vihreää. Jos hän nyt näkisi pelkkää punaista toisessa, hän ei voisi ihailla, vaan jopa pelkäisi. Ja edelleen, ei aivan sanatarkasti, mutta tähän tapaan: Näkijänä hän tahtoo tietenkin ymmärtää toista olentoa. Koska hän ymmärtää punaista itsessään, hän näkee vihreänä senkin, mikä toisessa on punaista. Ainakin hän tahtoo ymmärtää sitä, jota hän näkee toisessa. Hän saa kuin pientä anteeksiantoa itselleen, kun hän näkee toisessa sitä samaa ja voi antaa sen anteeksi. Sen tähden hän näkee punaisenkin vihreänä. Kumpikaan näkijöistä ollut vapaa omasta personallisuudestaan, kumpikin näki ihailemansa värin, joka on vastapaino hänen omalle olemukselleen.
Tuo kahden selvänäkijän tilanne ja tarina johtaa ajattelemaan myös tavanomasta elämää ja sen käytäntöjä. Siinähän kaiken aikaa ”katsomme ja tulemme katsotuiksi”, ei niinkään aurojen kautta, vaan muunlaisten kohtaamisien ja tuntemisien. Samalla lailla voidaan nähdä ja kokea toinen ihminen, ihmiset tai heihin liittyvät asiayhteydet enemmän tai vähemmän objektiivisesti, mutta myös enemmän tai vähemmän subjektiivisesti, sekä olla samoilla tai eri linjoilla toisten katsojien kanssa. Niinpä vähintään yhtä tärkeää kuin on erottamiskyky, oikeudenmukaisuus, totuudellisuus jne. suhteessa itseemme ja toisiin, on mielestäni myötätunto ja rakkaudellisuus näimmepä tai koimmepa mitä tahansa. Ja värimaailman suhteen, tärkeää olisi pyrkiä näkemään toinen ihminen aina hyvässä valossa.
Mutta palatkamme vielä esitelmään. Ervast sanoo: ”Sentähden on vanha sääntö kaikille niille, jotka ovat sillä tiellä, että selvänäkö voisi kehittyä heissä, että ensiksi on puhdistuttava tunne-elämässään, ja ensimmäinen siinä on puhdistua ajatuselämässään. Sillä jos ajatuselämämme on tullut itsekkyyden, intohimojen tai vihan värittämäksi, on se ajatuselämä ensin puhdistettava. Sitten on ruvettava puhdistamaan persoonallista tunne-elämää yleensä, niin että ihmisen ajatus ja tunne-elämä tulevat aivan sopusointuisiksi. Ja sitten kun hän on sillä tavalla puhdistanut tunne-elämäänsä, on hänelle mahdollista nähdä oikeita värejä. Sitten hänen on puhdistettava ajatuselämäänsä ─ hänen pitää nähdä myöskin oikeita muotoja. Sillä hän voi muuten suuresti ja paljon erehtyä."
Sitten opettaja kertoo, kuinka näkijä, joka ensin aikoo taas lähteä katsomaan jonkun ihmisen menneisyyttä, päättääkin mennä Palestiinaan siihen aikaan, kun Jeesus kulki maan päällä ja lähteä tutkimaan asioita.