Esitelmässä lähdetään toteamuksesta, kuinka itseään ja elämää tarkastava ihminen huomaa tämän ympäröivän , silmin havaittavan muotojen ja värien maailman vastaavan jotain sisäistä ominaisuutta meissä. Ja vielä, mitä herkempi, ns. selvänäköisempi hän on, sitä luontaisemmin hän kokee värien ilmentävän tunnesisältöjä ja muotojen ajatusta. Ajatusta ja tunnetta ei ole kuitenkaan helppo erottaa toisistaan, koska ne kulkevat rinnakkain, ja usein niin, että ajatus on tunteen seuraamaa. Saatetaan myös tuntea ensin, äkillisesti, ja vasta myöhemmin päästä selvyyteen, mikä järki siinä oli mukana. Entä voidaanko ajatella kokonaan objektiivisesti, loogisesti? Ervast sitten pohtii, ja tutkivaan tapaan vastaa sen olevan mahdollista, korkeanakin ajatuksena.
Hän jatkaa viittaamalla Vanhaan Viisauteen, jossa kerrotaan Jumalan geometrisoivan ja sitten luovan kappaleita, objektiivisesti, ilman persoonallista tunnetta, siten kuin tunteet ymmärrämme. Ja toteaa, että jos ihminen olisi noussut persoonallisuutensa yläpuolelle, vapautunut siitä, niin hänkin voisi ajatella puhtaan järjen kannalta. Jokapäiväisessä elämässä tunne käy kuitenkin käsikädessä ajatusten kanssa. Näin kuuluu hänen mielestään ollakin. Kuten myöhemmin esityksessään: ”Jos emme mitään tuntisi, olisimmeko olemassakaan. Se olisi sangen kylmää ja sisällyksetöntä. Elämään itseensä kuuluu tunne, ja tunne on se, joka tekee elämän rikkaaksi. Ja se tulee yhä rikkaammaksi, mitä enemmän tunne sublimoituu, puhdistuu ja hienontuu. ” Paras olisi jos mahdollisimman puhdas ja kaunis tunne jo alun perin kannattelisi ajatustamme, hän toisessa kohdin myös sanoo.
Ajatusten elähdyttäjinä voi kuitenkin olla itsekkäitä, alhaisiakin tunteita, jotka voivat piillä syvällä, tiedostamattomissa, mutta joita voidaan myös tietoisesti ja tahtoperäisesti ylläpitää. Tällöin ajatuselämälle annetaan kuin lupa asettua alempien voimien palvelukseen ja tulla niiden värittämäksi. Itsekkyys ruokkii elämänvoimaa ja elämänvoima itsekkyyttä. Mutta ei loputtomiin; ennen pitkää elämä pakottaa ihmisen puhdistumaan, tai hän huomaa muuttaa suunnan itse, käy myös esiin pohdinnastaan
Puhdistumisessa on siis P.E.:n mukaan kysymys tunne-elämän jalostamisesta ja muuntamisesta puhtaan järjen suuntaan, jolloin vasta järkielämäkin käy luotettavaksi. Järkielämäkään ei ole ilman tunnetta, hän sanoo, se vain on hienompaa, korkeampaa laatua, saaden aavistamaan, mitä tunteita taivaallisilla olennoilla saattaa olla silloin kun ne luovat. ”Puhdistuessaan ihminen tempaa itsensä irti itsekkäästä persoonallisuudestaan ja sen rajoitetuista tunteista, niin että rajoitetun olennon itsekkään tunne-elämän tilalle tulee ”rajoitetun olennon itsensä levittäminen ulos avaruuteen samalla kun toiset elävät olennot tulevat ikään kuin hänen sydämeensä, syliinsä, omaan tajuntaansa, ja hän voi tuntea, mitä he voivat tuntea”.
Ajatuksen ja tunteen suhdetta tarkastellessaan opettaja tahtoo kääntää kuulijan, lukijan katseen myös ihmiskunnan kehityshistoriaan. Vuosimiljoonia sitten, lemurialaiseen aikaan, kun ihminen pukeutui fyysiseen ruumiiseen hänellä oli vain yksi silmä. Tieteenkin kannalta jo näin, hän huomauttaa. Tuosta kolmannesta silmästä puhuu Aikain Viisaus, laajamittainen runous ja perimätiedot, esimerkkinä kreikkalaisten jättiläistarujen yksisilmäiset kykloopit.
Ennen fyysisyyteen astumista elettiin kuin yhtenä aistina ympäröivässä fluidisessa värien, valojen ja äänien maailmassa. Muotoja oli havaittavissa vielä varsin vähän, eivätkä ne olleet sellaisia kuin nyt käsitämme. Ja edelleen Ervast, tähän tapaan: Kun saimme vihdoin laskeutua fyysiseen ruumiiseen, oli tajunnassamme yhä tuo aaltoileva toinen maailma. Sielullisena kykynä se liittyi mukaan fyysiseen ruumiiseen, jossa vähitellen alkoivat kehittyä muut aistit. Näkö oli kääntynyt enimmäkseen sisään päin, mutta tuo kolmas silmä vastasi myös näköaistia ollen enenevästi herkkä ulkomaailman vaikutuksille. Ne siirtyivät fyysisyyteemme aluksi vain värivaikutelmina. Havaittu maailma oli sisällämme verrattain pitkään ennen kuin uskoimme, että vaikutelmat tulivat ulkoisesta maailmasta. Kun sitten kaksi silmää alkoi pitkien ajanjaksojen kuluessa kehittyä ne eivät enää kohdistuneet ainoastaan astraaliseen todellisuuteen tai sen kuvaan, vaan suoraan fyysiseen maailmaan.
Silmien kehityksen myötä kehittyi myös järki ja ymmärrys, sekä ajatuskyky, positiivinen, luova puoli. Ensin nähtiin värejä, niiden räikeämpiä vivahteita. Vastatessaan tunnetta ne ovatkin tajunnalle helpompi muoto. Vasta sitten kun järki, objektiivinen havaitsemiskyky kehittyi sisäisesti, opittiin havaitsemaan muotoja, mikä vastasi ajatuskykyä meissä.
Niin astui maailma selvemmin eteemme Lemurian loppuaikoina ja sitten Atlantiksella, Ervast opastaa. Ja tähdentää, että tämän viidennen juurirodun aikana olemme vasta oikein kehittäneet silmiämme näkemään semmoista, jota emme ole ennen osanneet havaita, ja maailma on astunut eteemme uutena todellisuutena. Kiintoisia ovat myös ajatuksensa näköaistimme vahvuuksista, heikkouksista ja mahdollisuuksista aikanaan ja myös edessä päin olevia polvia ja aikoja ajatellen. Niinpä hän tuo esiin, että vaikka katseemme tarkkuus ei ole yleisesti ottaen niin hyvä kuin on ollut luonnon kansoilla, esimerkiksi intiaaneilla, jotka näkevät kaiken mitä on tapahtunut metsässä, niin: ”Jos joku rotu on voinut huonontua aistien käytössä yleensä katsoen, ei se silti todista, että se aisti rodussa olisi todellisuudessa huonompi. Se on vain sitä, että rotu jossain kansassa tai heimossa huonontuu ja että se on kohdistunut johonkin muuhun, ja että se voi saada takaisin näkökyvyn, mikä sillä oli. ”
Pysäyttävä ja työstämistäkin vaativa on myös toteamuksensa, että vasta kun osataan selvästi nähdä fyysisessä maailmassa, voidaan saada silmämme auki myös näkymättömään maailmaan. Näkemisen kannalta on siinä hänen mielestään kysymys tämän näkyväisen maailman laajenemisesta, jolloin samalla lisääntyvät värit sekä muodot ─ ”semmoiset värit, joita emme ollenkaan näe tässä fyysillisessä maailmassa”. ”Emme voi selvästi oppia analysoimaan sitä näkymätöntä maailmaa, ellemme ole oppineet sitä tässä näkyväisessä maailmassa. Suhde on sama kuin eetillinen suhde.”
Näkymättömään maailmaan näkeminen sekä auttaminen liitetään usein yhteen. Esitelmässään Ervast kertoo, kuinka joku halusi olla auttajana muille olennoille näkymättömässä maailmassa, kiirastulessa ja helvetissä, ja kysyi joltain toiselta neuvoa, mitä hänen pitäisi tehdä. Lukiessa tulee ajatelleeksi, että kysymyksen luonteesta kuvastuu menneiden aikojen henki, noin ehkä kysyttäisi tänä päivänä, ainakaan noilla sanoilla. Mutta kenties samansisältöisesti. Henkisyyden aalto on ollut Ervastinkin ajoista laskettuna valtava eikä sen laajenemiselle näyttäisi olevan rajoja. Puhutaan energioista, itsessä ja muissa, ja siitä, ettei se katoa eikä ihminen kuole, mediaalisuudesta, ja paljosta muusta, liittyen niin tähän kuin toisien tietoisuuksien elämään. Kaikkea tuleekin voida pohtia ja tarkastella, mutta mitä auttamiseen yleensä tulee, niin tärkeitä ovat mielestäni vaikuttimet, tahto ja itsetuntemuksellinen puoli.
Ervast sanoo, että meidän kuuluukin olla auttajia, mutta auttajiksi voidaan tulla ainoastaan tässä näkyväisessä maailmassa, jossa kuljetaan eteenpäin ja jossa koetellaan ihmisen koko olemusta. ”… jos tässä olemme jotain, olemme sitä näkymättömässä maailmassa, ja niin saamme kuin avaimet käteen kehittyäksemme eteenpäin sen maailman vaatimusten mukaan.”
Niinpä opettaja toivoo, että ihmiskunta alkaisi kehittää näkökykyään, huomiokykyään tässä ja nyt löytääkseen itsestään yhä enemmän kuin hyvän taitelijan väri- ja muotosilmää ja säveltäjän hienovaraista äänikorvaa – kuten itse nyt tässä ymmärtäisin: ennen kaikkea omassa ihmisyydessään. ”Kun silmä sillä tavalla kehittyy, että näkee paljon enemmän muotoja ja värejä kuin mitä tähän asti olemme nähneet, silloin on silmällä suuri mahdollisuus tulla toimeen yhtä mittaa elävien ja liikkuvien värien ja muotojen maailmassa.”
Mutta kehitys vie aikaa, eikä ole suoraviivaista. Inhimmillispersoonalliset puolemme toimivat jarruina ja rajoituksina. Tämä tulee mieleen seuraavasta Ervastin mielenkiintoisesta, joskin ei taaskaan ihan arkipäiväisestä esimerkistä:
Ihmisen silmä näkymättömään päin menee auki ja hän näkee sitten värimuodostumia toisissa elävissä ihmisissä ─ auroja, joissa on värejä. Hänen vieressään on toinen, joka myös on saanut silmänsä auki näkemään värejä. Toinen näkee jonkun aurassa paljon punaista, toinen paljon vihreää. Ja he voivat nähdä myös jonkun aurassa täysin erilaisia kuvioita. Voi syntyä eripuraa ja epäluottamusta kun kumpikin ajattelee toisesta, että tämä petkuttaa. Entä ulkopuoliset? Kuka tahansa tavallinen ihminen seuratessaan tuota saattaisi kauhistella tai ajatella - mitä hölynpölyä. Tiedemies sanoisi, ettei hän viitsisi ollenkaan ryhtyä tutkimaan tuommoisia asioita ja lähtisi pois. Syvällisemmin ajatteleva, asioihin ottautunut puolestaan kävisi surulliseksi ja hämmentyneeksi: kuinka kaksi selvänäköistä voi nähdä niin eri tavalla, tai ajattelisi, että ehkä kaikessa selvänäössä onkin kysymys itsepetoksesta. Mutta jos ymmärrys on avautunut niin hän ajattelee, että niin se on ja olla pitää.
P.E.:n mielestä molemmat ovat näkijöitä, mutta molemmilla on päässään omat silmälasinsa, kuin oma ratkaisematon yhtälönsä, joka on yhtä kuin puhdistumaton persoonallisuus. Nuo lasit, tuo yhtälö häiritsee hänen näköään, sillä – ”kun silmät avautuvat näkymättömään maailmaan kaikki olennot tulevat lähemmäksi toisiaan ja koko elämä on yhtä”. - Mutta vuosimiljoonien aikana ihmisten silmät ovat kehittyneet katsomaan samalla tavalla ulkoista maailmaa. Ja kun uusi maailma tulee eteen, ei osata nähdä objektiivisesti, todellisesti, vaan maailman tullessa lähemmäksi vaikutukset menevät toisista toisiin, ja kohteita on vaikea erottaa, Ervast valistaa.
Mitä siis tapahtuu? Opettajan ajatuksin: Kun nähdään värejä toisen aurassa, se merkitsee, että toisen aurasta on tullut vaikutuksia omaan auraan, tajuntaan, joka tulkitsee sen värinä tai väreinä. Värille annetaan nimi sen nojalla, miten se vaikuttaa itseen. Punaisen värin sanotaan yleisesti ilmentävän rakkautta, mutta myös vihaa, voimaa, toiminnanhalua. Vihreän ajatellaan ilmaisevan ystävällisyyttä, ymmärtämystä, sympatiaa, toiveikkuutta ja hyvää elämää. Jos nuo kaksi selvänäkijää tahtoisivat tulkita väriä, jota katsomansa ihmisen aurassa näkevät, niin hän joka näkee sen punaisena, kertoisi sen vaikuttavan häneen niin kuin tuo ihminen olisi toiminnanhaluinen ja voisi suuttua, mutta myös rakastaa intohimoisesti. Ja hän, joka näkee aurassa vihreää myöntäisi toisen näkemyksen, mutta tahtoisi liittää siihen, että tuo katsomansa ihminen on järkevä olento, ei suutu eikä vihastu, eikä rakastukaan umpimähkään, vaan koettaa hyvin valita ja ymmärtää, ja näkee järkevästi asioita.
Pyskologisella tarkkuudellaan Ervast jatkaa, että hänellä, joka näkee punaista on melko paljon vihreätä omassa aurassaan, ja hän on täynnä sympatiaa, mutta häneltä puuttuu innostusta. Ja kun hän näkee innostuvan luonteen, hän ihastuu siihen, ja hänen on helppo nähdä punaista toisessa, jos tällä sitä on. Toisen näkijän aurassa taas on itsessään paljon punaista. Hän tuntee itsensä ja omat heikkoutensa sinä punaisena olentona, ja sen tähden ihailee vihreää. Jos hän nyt näkisi pelkkää punaista toisessa, hän ei voisi ihailla, vaan jopa pelkäisi. Ja edelleen, ei aivan sanatarkasti, mutta tähän tapaan: Näkijänä hän tahtoo tietenkin ymmärtää toista olentoa. Koska hän ymmärtää punaista itsessään, hän näkee vihreänä senkin, mikä toisessa on punaista. Ainakin hän tahtoo ymmärtää sitä, jota hän näkee toisessa. Hän saa kuin pientä anteeksiantoa itselleen, kun hän näkee toisessa sitä samaa ja voi antaa sen anteeksi. Sen tähden hän näkee punaisenkin vihreänä. Kumpikaan näkijöistä ollut vapaa omasta personallisuudestaan, kumpikin näki ihailemansa värin, joka on vastapaino hänen omalle olemukselleen.
Tuo kahden selvänäkijän tilanne ja tarina johtaa ajattelemaan myös tavanomasta elämää ja sen käytäntöjä. Siinähän kaiken aikaa ”katsomme ja tulemme katsotuiksi”, ei niinkään aurojen kautta, vaan muunlaisten kohtaamisien ja tuntemisien. Samalla lailla voidaan nähdä ja kokea toinen ihminen, ihmiset tai heihin liittyvät asiayhteydet enemmän tai vähemmän objektiivisesti, mutta myös enemmän tai vähemmän subjektiivisesti, sekä olla samoilla tai eri linjoilla toisten katsojien kanssa. Niinpä vähintään yhtä tärkeää kuin on erottamiskyky, oikeudenmukaisuus, totuudellisuus jne. suhteessa itseemme ja toisiin, on mielestäni myötätunto ja rakkaudellisuus näimmepä tai koimmepa mitä tahansa. Ja värimaailman suhteen, tärkeää olisi pyrkiä näkemään toinen ihminen aina hyvässä valossa.
Mutta palatkamme vielä esitelmään. Ervast sanoo: ”Sentähden on vanha sääntö kaikille niille, jotka ovat sillä tiellä, että selvänäkö voisi kehittyä heissä, että ensiksi on puhdistuttava tunne-elämässään, ja ensimmäinen siinä on puhdistua ajatuselämässään. Sillä jos ajatuselämämme on tullut itsekkyyden, intohimojen tai vihan värittämäksi, on se ajatuselämä ensin puhdistettava. Sitten on ruvettava puhdistamaan persoonallista tunne-elämää yleensä, niin että ihmisen ajatus ja tunne-elämä tulevat aivan sopusointuisiksi. Ja sitten kun hän on sillä tavalla puhdistanut tunne-elämäänsä, on hänelle mahdollista nähdä oikeita värejä. Sitten hänen on puhdistettava ajatuselämäänsä ─ hänen pitää nähdä myöskin oikeita muotoja. Sillä hän voi muuten suuresti ja paljon erehtyä."
Sitten opettaja kertoo, kuinka näkijä, joka ensin aikoo taas lähteä katsomaan jonkun ihmisen menneisyyttä, päättääkin mennä Palestiinaan siihen aikaan, kun Jeesus kulki maan päällä ja lähteä tutkimaan asioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti