Sivun näyttöjä yhteensä

maanantai 30. joulukuuta 2019

Pekka Ervast: TULEVA AIKAKAUSI Esitelmä 6.3.1927 (alkuosa)

Tarkastelen nyt oheista Ervastin esitelmää kahdessa osassa, vaikkei se painettuna kolmentoista sivumäärän pituudeltaan sinänsä ylitä muita, vaan sen koetusta intensiivisyydestä ja hienorakenteisuudesta johtuen. Jolloin enempi lyhentäminen ei olisi tehnyt sille oikeutta.

(Alkuosa)
Tulevalla aikakaudella Ervast tarkoittaa lähinnä olevaa, seuraavaa aikakautta, siirtymistä kalojen ajasta vesimiehen aikaan. Kuulijoilleen: ” Minun ei tietenkään tarvitse selittää näitä asioita sen enempää, sillä mehän muistamme viime sunnuntaisesta esitelmästä, kuinka nuo merkit muuttuvat taivaalla tuon n.s. suuren vuoden kestäessä, jonka pituus on noin 26 tuhatta vuotta. Sillä ajalla muuttuvat eläinradan merkit taivaalla maapallon akselin siirtyessä. ” Ja toisesta esitelmästään: ”Siirtymisen ajankohdasta ei olla aivan yhtä mieltä; muutamat väittävät sen jo olleen ja menneen viime vuosisadan loppupuoliskolla, toiset, että se sattuu nyt pian tai ehkä sadan vuoden perästä.” Ervastin mielestä siirtymis- ja murrosvaiheen merkkejä oli jo olemassa.
Uudessa aikakaudessa ja sen kulttuurissa ihmisten käsitys maailmasta ja elämästä, ja heidän ulkonainen elämänsä tulee saamaan hieman uudenlaisen muodon, hän opastaa, ja tähän tapaan jatkaa: Maapallon aura ja ilmapiiri muuttuu. Kalojen merkissä johtavana planeettana oli Neptunus, vesimiehen merkissä se on Uranus. Neptunuksen merkissä Jeesus Kristus eli, toimi ja kuoli. Merkki on ihmiskunnalle kaikkein symboolisin, koska tähtemme tehtävä on veljesrakkaus. ”Hänen, joka kerrassaan mullisti ja muutti kaikki elämän suhteet tällä planeetalla, näkyväisessä ja näkymättömässä maailmassa, täytyi tulla kalojen merkissä, joka on syvin.”
Se että 2000:n vuoden aikana ihmiskuntaan ovat erikoisesti vaikuttaneet Neptunus-planeetan voimat tarkoittaa, että käytännön elämässä ihmisillä on ollut suuri mahdollisuus osoittaa ja kokea syvää jumalallista veljesrakkautta, hän sanoo. Niin ei ole kuitenkaan tapahtunut, jonka vuoksi voima on kääntynyt johonkin toiseen äärimmäisyyteen, itsekkyyteen ja rikollisuuteen vievänä tunteen aaltona. Kristillisessä sivistyksessä, kalojen merkissä, on tullut esille pahaa ja julmaa suuremmassa määrin kuin ehkä muualla. Syvempien kielteisten voimien irtipääsyn kristikunnassa hän ajattelee johtuvan myös siitä, että täällä on käännytty nimellisesti Jeesus Kristuksen puoleen enemmän kuin muualla, mikä taas on stimuloinut täällä enemmän itsekkäimpiä tunteita.
Vesimiehen kausi tulee olemaan toisen luontoinen. Ilmenee uusia puolia ymmärtää Jeesus Kristusta ja hänen vaikutuksiaan. Tähän uuteen on myös useita satoja vuosia valmisteltu, siitä lähtien kun Christian Rosenkreuz aloitti teosofisen liikkeen, aluksi salaisena, Euroopassa. Näin tuli keskiajan pimeyden perästä uusi aika, lähtien avautumaan rosenkreuziläisen vaikutuksen merkeissä. Pääsi vauhtiin tieteellinen työ valmistaen uutta aikaa vastaanottamaan. Keskiajalla kehittyi tunne, nyt kehittyi ajatus. Kauniisti Ervast myös toteaa, että vaikka keskiaika oli monessa suhteessa pimeä niin se loisti suurta hartautta. Kristus saatettiin ottaa vastaan syvästi ja kehittyä näin uskonnolliseksi luonteeksi.
Ajatuksen kehittymisen ja tieteellisen työn ansiota on paljolti se, että varsinainen teosofinen työ, jota ennen harrastettiin salaisissa seuroissa pääsi julkiseksi viime vuosisadan loppupuolella teosofisen liikkeen kautta. Vesimiehen merkeissä kulkeva sivistys ottaakin huomioon teosofisen elämänymmärryksen, johon avain löytyy H.B.Blavatskyn tuomasta teosofisesta sanomasta, opettaja valaisee. Ja edelleen poimitusti ajatuksistaan: tulevan sivistyksen, tulevan aikakauden tunnusmerkki, tunnussana, tulee olemaan ajatus ja järki, mutta silti ei suinkaan ilman tunnetta, vaan päinvastoin tunne on hyvin voimakkaasti mukana, mutta semmoisena uutena ja yllättävänä ilmiönä, jota hyvin vähän vielä saatamme aavistaa.
Millainen on uuden sivistyksen ilmapiiri? Ervast luonnehtii: Se on uskoa, joka ei ole sokeaa eikä sellaista, joka leijuu tyhjässä, vaan perustuu selviin havaintoihin ja järkiperäisiin, todistettuihin tosiseikkoihin. Se on myös yksilön uskoa, elävää uskoa, Jumalaan ja ihmiseen, henkeen. Uskosta Jumalaan ei tarvitse edes niin paljon puhua, koska se ymmärretään luonnostaan - se on kuin ilmassa. Se koetaan uskoksi elämään, sen hyvyyteen, järkeen ja lakisiteisyyteen. Siihen, että oikeus, hyvyys, kauneus, rakkaus vallitsee maailmankaikkeudessa. Tieteelliset löydöt tulevat tukemaan sitä.
Myös käsitys ihmissielusta muuttuu. Osin omin sanoin, osin yhdistellen: Ei ole erillistä sielua, joka pitäisi pelastaa, sillä ihminen on tuo sielu, itsessään henkiolento, joka on puettu ruumiiseen. Kuolemaa ei ole, vaikka elämä onkin molempiin suuntiin elämän porttien läpi kulkemista. Usko on tieto siitä, että voimme mitä tahdomme ilman, että aika voi sitä estää, korkeintaan katkaista hetkeksi. Niinpä ihminen voi ottaa tai joutua ottamaan kuinka suuren tehtävän tahansa, tehdä sen minkä ennättää, jatkaa toisessa maailmassa sekä synnyttyään tänne uudestaan. Näin näköalat avartuvat, usko muuttuu uskallukseksi ja yhä suuremmaksi luottamukseksi. Tunnevoiman liittyessä uskoon myös ihmisen persoonallisuus vahvistuu. Elämä on aina täynnä sisältöä ja tarkoitusta.
Puhuttelevana, asenteitakin ravistavana koin myös opettajan näkemykset pahan probleemista, niin vanhaa kuin uutta sivistystä ajaterllen. Ensinnäkin, hänen mielestään ei käy kieltäminen inhimmillistä kärsimystä ja pahaa. Se kaikki on todellista, mutta se ei ole Jumalassa, vaan se on lähtenyt tietämättömyydestämme. On myös totuttu personoimaan paha pelottavaksi olennoksi tai asiaksi, jolla on voimaa meihin nähden huomiomatta, että olemme itse olleet paljon sotajalalla ja että itsessämme on pahaa. Ratkaisuyritykset ”ulkoisen pahan” voittamiseksi, kuten luokittelu, eristäminen, torjunta, tai ylenpalttinen kontrolli ovat lopulta kuitenkin osoittautunet ”tehottomiksi”. Näennäisen järjestyksen takana saattaa riehua hyvinkin suuri tuska ja ahdistus. Enemmän tai vähemmän onkin Ervastin mielestä ihmisten elämä yhteiskunnissa rakennettu ulkokultaisuudelle, pelolle, teennäisyydelle johtuen määrätystä tavasta asennoitua pahan probleemiin.
Miten siis uudessa sivistyksessä, uudessa, Uranuksen hallitsemassa ajassa tullaan asettumaan pahaan nähden? Ervast kysyy. Selkeä vastauksensa ottaa huomioon myös asioiden monitahoisuuden ja hienovaraisuuden, kiteytyen näin: Se lähtee siitä, ettei ennakolta uskota pahaan. Ja toiseksi, tehtävämme ei ole vastustaa pahaa, rangaista pahaa. ”Me ymmärrämme tietysti aivan hyvin, että nämä ovat semmoisia teoreettisia näkökohtia, jotka eivät kaikessa täydellisyydessään tule toteutumaan, sanon vaan, mikä on pohjasävel."
"Uudessa sivistyksessä tullaan kuitenkin asettumaan sille kannalle, että jumalallinen elämä on yksi, kaikki ihmiset, niinkuin koko muu olemassaolo, mutta erikoisesti kaikki ihmiset ovat tämän jumalallisen elämän ilmauksia, kaikki ihmiset ilmentävät kukin omalla tavallaan sitä suurta jumalallista elämää, joka itsessään on täydellinen."
Lukijana vahvistuu ajatus ihmisen omaksi itsekseen tulemisen merkityksestä, niin käytetty kuin tuo ilmaus onkin persoonallisen elämän alueilla. Mutta eihän kysymys olekaan vastakkainasettelusta. Ja onhan kaikessa kasvussa aina useita juuria, kuoria ja kerroksia.Ervast sanoo: Jos jokainen ihminen osaisi olla niinkuin kukka kedolla, puu metsässä, kivi tiellä, silloin jokainen ihminen olisi yhtä täydellinen omassa ilmennyksessään, kuin on puu metsässä, kukka kedolla, kivi tiellä. Eiväthän ne kaikki ole samanlaisia, kukkia on tuhansia ja kukin niistä on täydellinen omalla tavallaan, kiviä on tuhansia, ja kukin niistä on kaunis omalla tavallaan. Jos me ihmiset osaisimme olla syvintä itseämme, tuoda esille jumalallista elämää meissä, silloin olisi kukin täydellinen omalla tavallaan. Tämän tulevat ihmiset ymmärtämään, he tulevat ymmärtämään sen, että jokainen ihminen syntyessään maailmaan on kuin taideteos, jokainen ihminen on ihmeolento, jumalan poika.

Pekka Ervast: TULEVA AIKAKAUSI Esitelmä 6.3.1927 (jälkimmäinen osa)

(tarkastelun jälkimmäinen osa)

Sisimmän itsensä löytämisessä ja omana itsenään olemisessa on Ervastin mielestä kysymys dharmasta. Hän toteaa, että kun ihminen saisi ilmentää omaa puhdasta dharmaansa silloin se ihminen olisi täydellinen, mutta jumalallinen elämä ei sitä ihmiseltä vaadi. Ainoastaan, jos ihminen kapinoi omaa itseään vastaan, on kerettiläinen omantuntonsa edessä, jos hän tahtoo olla muuta, kuin mitä on, ainoastaan silloin hän antaa sijaa pahalle ja tekee syntiä totuuden pyhää henkeä vastaan, sillä totuuden pyhä henki sanoo hänelle: sinä olet semmoinen kuin olet, ole se, mikä olet. Se tehtävä on olla itsesi.
Ja edelleen P.E. siitä, miten tulevaisuuden ihmiset asettuvat omaan elämäänsä nähden, poimitusti ja yhdistellen tähän tapaan: Kun nykyisessä sivistyksessä kaikki olemme sotajalalla keskenämme estäen toisiamme olemasta sitä mitä haluamme, niin tulevassa tullaan siinä suhteessa ymmärtämään Jeesus Kristuksen sanoma veljesrakkaudesta, ettei ennakolta ja ikään kuin varuilta uskota, että toisessa on pahaa, sillä tiedetään joka ihmisessä syvimmällä olevan jumalallisen elämän. Sen tähden tahdotaan tukea toista olemaan juuri sellainen kuin on ja auttaa häntä hänen pyrkimyksissään. Oman lukunsa muodostavat hänen mielestään vielä jotkut nerot, tiedemiehet, keksijät, heille veljeskäden ojennus ja tuen anto. ”Mitä meistä tulisi, jos ei olisi niitä voimakkaita yksilöitä, jotka vähän järkyttävät maailmaa. Juuri ne ihmiset ovat vieneet maailmaa eteenpäin, jotka ovat uskaltaneet olla omaa itseään.”
Aihe etenee kuvauksin ja esimerkein, mm. näin: Tulevaisuudessa tahdotaan uskoa, sitä on ilmassa, sillä Jumala ei ole ulkopuolella meitä, vaan meissä. Nyt sen sijaan on täytynyt panna usko pois, ettei liiaksi erottaisi laumasta. On seisottava sievässä rivissä, jottei näkyisi, että ollaan yhtä hyviä ja yhtä huonoja. Se on elämäntukemme tässä vanhassa sivistyksessä. Uudessa jokainen, pienikin ihminen tuntee tarpeelliseksi uskoa jollakin tavalla itseensä, ajatteluunsa, kaikkeen siihen mitä löytää, keksii ja luo. Hän tahtoo luoda jotain elämästään. Merkkejä oli P.E.:n mielestä jo näkyvissä. Kuten 1800-luvulla alkanut naisten vapautuminen, tuleminen tietoisemmiksi ihmisarvostaan ja yksilöllisyydestään. ”Sentähden pahan probleemi on tullut sanomaan: toimikaa jumalanpoikina, niinkuin näette Jumalan toimivan.”
Miten sitten Jumala toimii? Hieno ja syvällinen esitelmän osa kapenee lähes olemattomiin, mutta etenee ajatuslankana jokseenkin näin: Jumala ja elämä toimii sillä tavalla, ettei se estä ihmisiä tekemästä, mitä haluavat. Eivät myöskään mestarit taikka muut viisaat olennot estä heitä, sillä he koettavat täyttää Jumalan tahdon, tahtoen elää ja toimia samalla lailla kuin elämä ja jumala toimivat. Viitaten maailmansotaan: antaen ihmisten kantaa seuraukset teoistaan, kuten myllätystä ja hävitetystä maailmasta, kalliista ajasta ja raaistumisesta. Mutta se merkitsee myös, tuon pahan probleemin sanomankin kannalta, että Jumala ja elämä neuvoo ihmisiä uskomaan ja luottamaan, opettamaan, ajatuksilla siunaamaan ja näyttämään esimerkkiä. ”Jumala on ristiinnaulittu tässä elämässä, kunnes me otamme Hänet alas ristinpuulta. Tämän me ymmärrämme tulevaisuudessa, tulevassa kulttuurissa. Ja silloin lapsesta lähtien, pienestä käännämme silmämme hyvään.”
Ervast tähdensi jo aiemmin toisen ihmisen tukemisen ja itseensä uskomisen tärkeyttä ja luonnollisuutta uudessa kulttuurissa. Nyt hän tuo myös esiin, kuinka lapsessa ja nuoressa elää yleensä unelma, aavistus ja toivo vielä tehdä ja tuoda itsestään esiin jotain arvokasta. Ja koska uudessa kulttuurissa ei suosita tukahduttamista, vaan koetetaan nähdä kaikkea kaunista, tulee ihmisissä esiin paljon hyvää. Näin kaikki työ tulee kulkemaan yhteistyön ja keskinäisen avunannon merkeissä. ”Vain sillä tavoin häviää paha maailmasta.”
Hän pohtii myös, millä tavalla ihmiset asettuvat elämän suhteen tulevina aikoina sukupuolikysymyksessä ja ns. rakkaudessa. Tämänkin herkän ja ihmismieltä aina askarruttaneen aiheen keskiöön asettuvat Ervastin kautta korkeat ja inhimmilliset arvot, kuten pakottomuus, rehellisyys ja toisen kunnioittaminen. Ja saa myös hieman miettimään ovatko kyseiset asiat yleisesti ottaen ”paremmin, ennallaan tai huonommin” tänään kuin tuolloin, sata vuotta sitten hänen aikanaan. Etenkin kun hän sanoo: ”En tiedä, mutta minusta tuntuu, että uudessa ajassa tulee mahdollisesti suuresti muuttumaan meidän käsityksemme perheestä. Käsitys perheestä tulee ihannekäsitykseksi, ihanteeksi, joka ei siedä mitään irvikuvia, valheita ja petoksia.Tulevaisuudessa käsitys perheestä tulleekin ihannekäsitykseksi.”
Kauniisti, ajatuksia herättävästi Ervast toteaa, että rakkaus on eräs suuri elämänlaki, jossa korkeampi aina ottaa alemman syliinsä, korkeampi seuraa aina alempaa, mutta alempi ei seuraa korkeampaa. Ja vielä kuvaamaansa tulevaa aikaa ja kulttuuria koskien: ”Rakkaus ei koskaan ole silloin mitään pientä, se on kuin seikkailua, uuden luomista, se mullistaa koko maailman ja se saa uutta ja suurta aikaan.”

perjantai 25. lokakuuta 2019

Pekka Ervast: MIETISKELY Esitelmä 18.1.1925

Mielenkiinnolla tartuin tähän esitelmään, joka nimensä tai aiheensa puolesta kuuluisi hyvin tähän aikaan, vaikka se onkin lähemmäs vuosisata sitten kirjoitettu. Mietiskelystä, meditaatiostahan puhutaan paljon ja hyvinkin arkisissa yhteyksissä, onhan siitä suhteellisen lyhyessä ajassa tullut varsin suosittu ja suositeltu elämänlaatuun ja hyvinvointiin vaikuttava tekijä. Toisaalta Ervast näyttäisi kirjoittaneen melko vähän aiheesta, ainakaan tällä otsikolla, sen sijaan enemmän joogasta ja joogiudesta, vanhoihin uskontoihin, varsinkin itämaisiin liittyen. Myös muissa joogaa ja mietiskelyä koskevissa kirjoituksissaan kuten ”Alempi ja ylempi jooga” Ervast puhuu esoteerisista harjoituksista, myös länsimaisesta joogasta tähdentäen, että mietiskely tarkoittaa samaa kuin kaikkien uskontojen syvin olemus. Niinpä kuuluvat nämäkin ajatuksensa laajempaan kokonaisuuteen, intialaisen joogan eri askelien, Patandshalin (n.v.700 e.Kr.) joogasutrojen pohjalta nousevaan henkisen elämän opastukseen, joihin askeliin Ervast esitelmänsä alkupuolella myös viittaa. - Ensimmäiset niistä ovat siveysoppia, seuraavat ulkonaisia siinä merkityksessä, että ne ihmisen jooga-menettelyssä koskevat enemmän hänen ruumistaan, aistimia, ulkonaista persoonallisuutta, kolme viimeistä astetta, sisäisiä toisiin verrattuina, koskien ainoastaan ihmisen sielua, tshittaa, älyruumista. Näihin jälkimmäisiin pohjaa tämä luentonsa.
Ensin Ervast selvittää, mikä ero on itä- ja länsimailla henkisessä merkityksessä. Raja ei ole hänen mielestään maantieteellinen, vaan eräällä tavallaan fenomenaalinen, koskien aikaa ja saavutuksia ennen Kristusta, ja Kristuksen jälkeen. Kysymys ei myöskään ole jaosta pakanamaailmaan ja kristikuntaan. Ensinnäkin kristikunta on nuori eikä se ole vielä kristikunnaksi kehittynyt. Itämaat ovat taas niin vanhoja, että ne ovat ehtineet näyttää mitä ovat saavuttaneet, tulla siksi mitä ovat.
Hän katselee rinnan eri vapahtajia todeten, että Buddha, Laotse, Zarathustra ym. näyttivät seuraajilleen elämän kirkkautta, mutta Kristus näytti jotain semmoista, joka ei voi lähteä pois sielustamme - sen että olemme epätäydellisiä. Mutta ei jäämään siihen, vaan muistamaan, että elämä on tie, jolla ihminen on kutsuttu etsimään ja löytämään totuutta, Jumalaa. P.E. toteaa mietiskelyn unohtuneen kristikunnassa, vaikka sen merkitys oli alussa tiedossa. Vaikka henkisyyteen pyrkimystä arvostettaisiinkin sen tarpeellisuutta ei aina ymmärretä. On pysähdytty ensimmäiseen saavutukseen, oman huonouden tuntemiseen, mikä voi olla kohtalokasta. ”Siitä voi vain mietiskely, siinä merkityksessä kuin Jeesus Kristus sitä käytti, kristikunnan pelastaa.”
Entä millaista on tämä mietiskely? Ensimmäinen askel on dhaarana, keskittyminen, thsittan kiinnittäminen yhteen kohtaan. Tämä edellyttää ensinnäkin siveellisyyyttä ( avaisin tässä: oikeaa mielenlaatua ja asennetta, kuten elämän kunnioitusta, nöyryyttä, itsevastuullisuutta...).
Ulkoinen olotila ja asento on oltava sellainen, ettei se häiritse, ja että voi kääntyä pois ympäröivästä maailmasta. Tärkeää on myös pystyä hengittämään rauhallisesti. Kun olotila on ihmiselle itselleen sopiva ja asento mukava, hänen sielunsakin osaa ottaa jonkinlaisen asennon. Sitten hän voi kiinnittää tshittansa yhteen kohtaan, Ervast opastaa.
Meditaation harjoittamisesta usein todetaan, että keskittyminen, tai ainakin sen alkuun pääseminen on vaikeaa tai haasteellista. Ervastkin sanoo, että jokainen, joka suorittaa tehtävänsä elämässä hyvin, osaa keskittyä, mutta keskittyminen tulee vaikeaksi, kun ei olla toimivia olentoja fyysisessä maailmassa. Niin että kun ottaa vaikkapa lyijykynän, katselee sitä ensin, sulkee silmänsä ja yrittää nähdä tuota kynää niin ”vallaton varsa vain on hänen ajatuksensa.” Tietoisen totuudenetsinnän kyseessä ollen Ervastin neuvo on, että sielu- ja älyruumis tulee ottaa aivankuin käteensä ja pitää siitä kiinni, tehdä näin kauan, vuosia ja joka päivä, kunnes ajatusruumis saavuttaa äärettömän korkeassa värähtelyssä rauhan. Kuitenkin huomio, ettei ihmisellä ole niin vain valtaa oman järkensä yli on P.E.:n mielestä terveellinen. Sillä sitten kun hän vähän oppii käskemään ajatustaan, hän ymmärtää tuon taidon arvon ja merkityksen. Sillä: ”mikä hän on henkiolentona, jos hän ei hallitse edes omaa taloaan?” Tämä saavutus, dhaarana, ajatuksen voittaminen on opettajan mukaan mahdollinen niin kuin se on ollut aiemminkin, etenkin tietäjien, nerojen ja luovien ihmisten keskuudessa.
Ervast jatkaa, tuon vanhan intialaisen joogaviisauden mukaan, että edistyttyään tässä ihminen kehittää itsessään nirodha parinaa, ajatusten muunnosten ehkäisyä. Sen voi sanoa niinkin, hän jatkaa, että ajatusten voittamisesta seuraa - päivä päivältä tulee helpommaksi ajatusten rauhallinen juoksu, kulku, virta. Ja vaikka mieli ei olisi keskittynyt muuten, kuin sillä määrätyllä hetkellä, niin seuraavalla mietiskelyhetkellä keskittäminen on helpompaa. Ja siitä seuraa, että pitkin päivää ihmisen mieli on rauhallinen.
Entä hänen ulkoinen elämänsä, työnsä ja velvollisuutensa? P.E. opastaa: ”Hän tietysti suorittaa velvollisuutensa ja tehtävänsä ulkonaisessa elämässä, ja hänen tehtävänsä joogina on suorittaa kaikki tehtävänsä niin hyvin, kuin hän suinkin taitaa. Tämä kaikki on mahdollista sen kautta, että hän tulee rauhalliseksi.” Ja vaikutus toisellakin tapaa: ”Jos ajattelemme, mikä on silmiinpistävä ominaisuus ihmisillä yleensä, niin on se mielen rauhattomuus, taipuvaisuus kuohumiseen. Ihminen elää niin tunteissaan, että kaikki asiat saavat hänet rauhattomaksi, kaikenlaiset elämän tapahtumat ja asiat häiritsevät häntä. Mutta kun hän oppi keskittymään, silloin hän saavuttaa mielenrauhan, mitkään asiat eivät enää häntä kuohuta.”
Seuraava askel Patandshalin viisauden mukaan on dhjaana, meditaatio. Ervast mainitsee tässä myös yleisen erehdyksen: Luullaan, että on mietiskelyä kun opitaan pitämään ajatuksensa yhdessä kohden, kun ajatellaan esimerkiksi lyijykynää. ”Se on kuitenkin keskittymistä, dhaaranaa. Eihän ajatusta voida keskittää tyhjään, täytyy olla jotain, johon sen keskittää.”
Koska dhjaana tarkoittaa myös vakaumusta, uskoa, se merkitsee, ettei ihminen voi siirtyä dhaaranasta mietiskelyyn eli dhjaanaan ilman, että hänessä on herännyt usko, Ervast jatkaa. ”Se on uskallusta, tekoa, joka kertoo että ihmisen tahdon on täytynyt myös herätä.”
Aiempana Ervast totesi länsimaita kuvaavan tahdon. Nyt hän tarkentaa, että kysymys on kuitenkin länsimailla tahdon vaikeudesta, jota ylläpitää ajatus – olen niin huono. Kun taas itämailla, jossa järjen ja ajatuksen toiminta on ehjää, tulee eteen kysymys uskosta, tahdosta. Vastaus on Patandshalin järjestelmässä: joogassa on myöhemmällä asteella usko. Siirtyminen ajatusten keskittämisestä mietiskelyyn tapahtuu uskon avulla, niin että kun ihminen on saavuttanut uskon, ts. kun hänen jumalallinen tahtonsa on tullut eläväksi niin silloin hän voi harjoitella dhjaanaa, mietiskelyä eli hartautta, ja tuo mietiskely muuttuu hedelmälliseksi. Ja Ervast vielä, tässä tiivistäen: - Kun ihminen uskossa mietiskelee esim. mitä on hyvyys, häneen tulee hartauden tunne, ja hän näkee tuota hyvyyttä, sen ilmenemismuotoja ja hänen sielunsa aivankuin nousee. Ja semmoisella kerralla, kun hän ei osaa mietiskellä, hän vain levollisesti päättää keskittää ajatuksiaan.
Dhjaanasta seuraa samaadhi parinana, länsimaisena ilmauksena Ervastin mukaan transsipäämäärä. Hän kuvaa: Kehittynyt tshitta, länsimaalaisittain ”teräviksi kehittyneet aistit” kohdistavat huomionsa kaikkiin asioihin. Kun sitten ihminen harjoittaa dhjaanaa, mietiskelyä, niin tämä tshittan kaikkeen keskittämiskyky muuttuu yhteen keskittämiseksi. Se merkitsee, että kun ihminen on dhjaanassa todellisesti edistynyt, silloin hän lähenee samaadhia, ”transsipäämäärää”. Käytännössä se merkitsee, että ajatuksensa ovat pitkin päivää suuntautuneet yhteen pisteeseen, ei vain mietiskelyhetkinään, niin että hän kaiken aikaa osaa ajatella ja tuntea Jumalaa. Hän on jumalallisessa elämässä koko huomiollaan, vaikka hän kykenee suorittamaan hyvin kaikki tehtävänsä. Hän omaa myös täydellisesti rauhallisen mielen ja lisäksi hänellä on tietämisen kyky. Samaadhi parinana, transsipäämäärä, joka Ervastin mukaan on latinan käännöksen kautta muotoutunut myös länsimaisessa uskonnollisuudessa sanaksi kontemplaatio on syvä henkisen elämän salaisuus eli askel. Ja lisäyksenään, myöhemmin: ...Se toteutuu kun mietiskely on vapaa tshittasta ja ainoastaan loistaa objektin valolla.
Hän ottaa taas esimerkin hyvyyden mietiskelystä. On päästy yli tavallisen mietiskelyasteen, vapauduttu tshittasta kokonaan ruumiina ja ainoastaan loistetaan älyruumiissa ajatusta hyvyydestä valona, kuten aurinkona. Miten prosessi tähän etenee on hieno kuvaus, joka nyt jää, koska sitä ei ollut luontevaa lyhentää, mutta toteamuksensa: ”Kun me unohdamme oman valomme ja annamme tuon auringon koskettaa sitä, silloin meidän oma valomme muuttuu, tulee tuoksi auringoksi, ja me olemme tuossa auringossa, hyvyydessä, me olemme tuo hyvyys. Silloin me epäilemättä tiedämme kaikista parhaiten, mitä hyvyys on, jos semmoista on olemassa itsessään.”
Vielä Ervast tuo esiin, että mietiskelyn saavutus on samjaana, josta seuraa ja syntyy tiedon näkyväisyys, niin että ensin näkymättömästä maailmasta, sitten näkyvästä ovat kaikki tiedot näkyvinä. Todeten Patandshalin alkavan näin kertoa siitä, minkälaisia seurauksia on joogasta (mietiskelystä) ja mitä kykyjä ihminen joogina saavuttaa.
Esitelmä paitsi herätti paisti ajatuksia myös erilaisia ”tuntoja” sekä syvällisyydessään että käytännönläheisyydessään, mutta johti myös kysymään onko lukuisten esillenousseiden, vanhojen ja uusien meditaatiomuotojen ja käytäntöjen pohjalla lopulta oletettua enemmän yhteistä? Sekä missä määrin ja miten teosofinen ajattelu, sen aikain viisauteen pohjautuva elämänymmärrys heijastelee itseään tämän päivän ihmisten tietoisuustaitojen etsinnässä ja muissa henkisissä kasvupyrkimyksissä?

Pekka Ervast: NÄKYMÄTÖN TODELLISUUS. Esitelmä 30.10.1932

Näkymättömästä todellisuudesta on Ervastin mukaan luonnollisena esimerkkinä ihmisen sieluelämä, jonka ihminen tietää todellisuudeksi itsessään, mutta joka ei toisten inhimmillisille aisteille ole sellaisenaan näkyvissä. Mutta näkyy sitten kylläkin muutoin - tekojen, sanojen, katseiden, ilmeiden jne. kautta. - Niiden perusteella tietää, että toinenkin on itsensä kaltainen elävä olento.
Mutta joidenkin on mahdollista tietää sieluelämä todelliseksi voimakkaammin, tajunnallista vertausta käyttäen, kuin määrätyt atomit liikkuisivat heissä, P.E. jatkaa. Ja lisää, tähän tapaan: He ovat ihmisiä, joiden sisäinen olemus ja luomisen tahto pyrkivät lähes yhtämittaa tuomaan esille sitä kauneutta, mikä piilee - ei heissä itsessään, vaan heidän sisäisessä maailmassaan. Heitä ovat olleet mm. suuret säveltäjät, taiteilijat, runoilijat. Tästä enemmän, tiivistäen: Tällainen ihminen ei koe omalla mielellään tai persoonallisuudellaan olevan mitään tekemistä näkemänsä ja kuulemansa kanssa. Kaikki kumpuaa kuin toisesta, tavallaan itsenäisestä maailmasta, jota hän kantaa tajunnassaan. Hän tietää myös, ettei voi vain päättää tulevansa inspiroiduksi, taikka vaatia kuulevansa yksityiskohdissaan uudelleen kaunista sinfoniaa, jonka oli kuullut yhdessä silmänräpäyksessä. Hänen on saatava kiinni siitä uudestaan, Niinpä hän rukoilee, jumalankieltäjänäkin, ei niinkään sanoilla kuin sielunsa asenteella.
Suuria neroja on vasta vähän ymmärretty maan päällä, Ervast toteaa. Näin siksi, että valtaosalle ihmisistä vain fyysisin aistein havaittava elämä ja maailma on ollut totta ja todellista. Niinpä noiden suurten luovien elämän olosuhteet ovat olleet usein vaikeat, ja heitä on pidetty epäkäytännöllisinä, toimettomina haaveilijoina. Toisaalta Ervast antaa ymmärtää, että semmoisia ihmisiä, jotka havaitsevat näkymätöntä todellisuutta objektiivisesti on alkanut olla enemmän ja enemmän. Hänen mielestään kuljemmekn kohti semmoista tulevaisuutta, jolloin se verho, joka kymmeniä miljoonia vuosia sitten laskeutui ihmisen sieluelämän ja tämän aistillisen elämän välille, alkaa vähitellen nousta.
Hän pohtii mikä on ensimmäinen havainto tultaessa tietoiseksi siitä, että ihmisen sisäinen elämä, vaikka onkin näkymätöntä, on todellisuutta, samalla kun hänen ulkopuolellaan elävä elämä, vaikka se on näkyväistä, on myös todellisuutta. Se havainto on, että aistielämä alkaa ikäänkuin venyä ja mennä ulos avaruuteen, hän opastaa, jatkaen pääkohdin näin: Näkymätön tulee näkyväksi samalla kun syntyy silta näkymättömän ja näkyväisen välille. Ne sulautuvat vähitellen yhdeksi niin ettei ole lopulta kuin yksi todellisuus. Ensimmäisenä kasvaa tällöin näköaisti. Mahdolliseen kysymykseen kuuloaistin suhteen hän vastaa, että terve ihminen harvoin kuulee ensin ääniä, ja että täytyy olla todella syvä Jumalan etsijä kuullakseen hengen kuiskeita tai korkeamman olennon puhuvan. Mutta kyllä kuulemistakin tapahtuu, joskus, erikoisina hetkinä, esim. jos on vaarassa. Muutoin, kun ihmisessä lähtee aistielämä luonnollisesti kehittymään hänen näkemiskykynsä laajenee niin että se, mikä ollut näkymätöntä, tulee näkyväiseksi.
Mikä siis tulee näkyväksi? - Sielullinen todellisuus ensin toisissa elävissä olennoissa ja sitten ympäröivässä maailmassa, maailmankaikkeudessa. Ja poimien: Alamme tietää toistemme ajatuksia ja tunteita. Alamme entistä laajemmin ymmärtää myös eläimiä, ja eläinkuntaa. Saatamme arvoonsa eläinten kyvyn puhtaaseen kiintymykseen ja uskollisuuteen. Tunnustamme niiden huonon kohtelun, jopa julmuuden, vielä tässä nykyisessä sivistyksessä. Tajuamme, että eläimetkin osaavat ajatella ja tuntea, vaikkeivat voikaan ihmisten lailla itseään ilmaista. Ymmärrämme, että eläintenkin maailma on aivan sielullinen maailma.
Entä kasvit ja puut? Ne rakastavat aurinkoa, kääntyvät sitä kohti eli ainakin siis tuntevat. Kasvimaailman sielullisuuteen uskotaan jo jonkin verran, mutta kivimaailman suhteen ollaan epävarmempia tai enemmän kallistutaan sille kannalle, ettei se ole sitä. Näin ei olla kuitenkaan aina ajateltu, Ervast jäsentää. - Aiempina aikoina, jolloin ihmisten havaintokyky suuntautui myös näkymättömään päin oltiin tietoisia siitä, että sielua, tajuntaa oli kaikkialla. Näkyväistä pidettiin kuin näkymättömän kuorena, niin että vaikka se oli liikkumaton sen takana piili tajunta. Ervast on vakuuttunut että tulee aika jolloin tajunnan huomataan olevan kuolleeksi tai liikkumattomaksi todellisuudeksikin nimitettyssä esineessä tai asiassa.
Vanhassa intialaisessa ajattelussa avataan Ervastin mielestä hyvin näkymätöntä todellisuutta. Keskeistä siinä on värien merkitys: Näkyväinen todellisuus on vain kokoamus värejä. Maailma ei ole vain yksitasoinen värikäs pinta, taulu, vaan sillä on massa ja samalla kolmas ulottuvuus. On lisäksi valoja ja varjoja johtuen siitä että on syvyyttä. Niinpä voidaan käsittää, että samalla tavalla, kun tämä näkyväinen maailma on värimaailma, niin se ensimmäinen tapa havaita näkymätöntä todellisuutta, kun se liittyy tähän näkyväiseen, on ollut värien havaitsemista, hän opastaa.
Ja edelleen, tuon vanhan intialaisen tietouden mukaan: Värien maailma ei ole paikoillaan pysyvä, vaan laajentuva. Värejeä nähdään enemmän ja enemmän. Vuosituhansien aikana ovat ihmisen silmät oppineet reagoimaan niille ja niille ”väreilyille”, ja muutamien satojen tuhansien vuosien jälkeen paljon suuremmalle värien määrälle. Se merkitsee, että mikä nyt on salattua sieluelämää tunteissamme tulee näkyväksi väri-ilmiöksi. Lisäksi on odottamassa vielä toisia väri-ilmiöitä, jotka näyttävät, mitä sielussa tunteina liikkuu.
Seikkaperäisesti Ervast kuvaa myös kulttuuriin kuulunutta ihmisten jakautumista neljään luokkaan, kastiin, joita nimitettiin sanalla ”varna”, väri, ja tuon ilmiön taustalla olevaa vanhaa filosofiaa ja käytäntöä. Se kaikki jää nyt tämän tarkastelun ulkopuolelle, Ei siksi etteikö se avaisi lisää aihekokonaisuutta, vaan koska se on myös kuin esitelmä esitelmässä. Sen sijaan poimintona, tähän ja muuhunkin liittyen: ”Vanhassa Intiassa ei ollut niin epäkäytännöllistä, että olisi vain puhuttu väreistä, vaan siellä aivan havainnollisesti ja kokeellisesti koetettiin ottaa niistä selvää.”
Tähän viittaa myös P.E.:n esille nostama tarina, joka kertoo tilanteen viisaasta miehestä ja hänen oppilaistaan. Kun oppilaat tulivat kysymään, mikä on heidän elämäntehtävänsä, dharmansa. - Viisas neuvoi heitä menemään lammikolle ja poimimaan lootuskukkia, yhden valkoisen, yhden punaisen, yhden keltaisen ja yhden sinisen kukan. Oppilaat tottelivat heti ja toivat nuo kukat. Opettaja käski heidät istumaan ja antoi heille jokaiselle noita kukkia, yhden kutakin väriä ja käski asettamaan palmikkoon pään päälle kukat ja sanoi: `laulakaa yhdessä tuhat kertaa mantra, jonka olette oppineet. Tämä oli oppilaille tuttua, he olivat oppineet istumaan hiljaa ja laulamaan yhdessä tuon mantran. Koska se oli lyhyt mantra, niin sen laulaminen tuhat kertaa kesti noin kolme tuntia.
Sitten he saivat tulla jokainen vuorostaan viisaan opettajan luo ja hän katseli noita lootuskukkia heidän päässään. Ja oli aina yksi lootuskukka jäänyt parempaan muotoon, kuntoon, elävämmäksi kuin toiset. Jos oli valkoinen kukka elävä, sanoi opettaja: `sinun pitää ruveta tutkimaan filosofiaa, tieteitä. Ja jos punainen oli elävä, hän sanoi: `sinun pitää mennä sotamieheksi, ja jos keltainen `tulla kauppiaaksi, jos sininen: `mene maata viljelemään. Sillä tavalla tuli näkyviin havainnollisesti, mikä heidän sielussaan oli voimakkaampana värinä, sillä se elähdytti samanväristä kukkaa. - ”Tässä ei vaadittu minkäänlaista selvänäköisyyttä, siinä näkyi ulkonaisesti havainnollisella tavalla, mikä oli pohjavärinä ihmisen aurassa”.
Näkymättömän todellisuuden luonnetta aukaisee myös toinen, mielen liikkuvuuttakin inspiroiva kertomus koskien vanhojen intialaisten tapaa valita asuinpaikka itselleen kuoppaan asetettujen eri väristen kukkien elävänä kestävyyden avulla. Ervast toteaa: ”Sillä tavalla he saattoivat myös havainnollisesti nähdä, minkälainen oli sielullisuus myös maaperässä, elottomassa maailmassa, niinkuin me sanomme. Kukat olivat heidän mielestään jonkinlaisia välittäjiä liikkumattoman ja liikkuvaisen maailman välillä, kukat näyttivät, mitä oli liikkumattomassa maailmassa sielullista liikkuvaisuutta. Tällä tavalla vanhoilla indialaisilla oli selvä käsitys sielullisen ja ns. sieluttoman maailman keskinäisestä suhteesta, ettei ole olemassa oikeastaan eroa elottoman ja elollisen maailman välillä.”

tiistai 18. kesäkuuta 2019

Pekka Ervast: NELJÄ KRISTUSSYNTYMÄÄ Esitelmä 30.12.1928

Psykologialla ja psykoanalyyttisella tutkimuksella oli P.E:n mielestä paljon vaikutusta siihen, että ihmissielua alettiin tarkastelemaan syvemmin ja monipuolisemmin myös henkiseltä näkökulmalta. Sillä vaikka tutkimukset nostivatkin alitajunnan sokkeloista päivänvaloon ”enemmän kuohuntaa ja pyörteitä kuin rauhan säveliä”, niin tieto siitä, että ihmissielussa oli monia tuntemattomia ja tutkimattomia puolia loi vakuutta myös siellä asuvasta hyvästä, johon teosofisessa tutkimuksissa kiinnitettiin huomiota.
Usko ja vakaumus n.s. mystillisestä Kristuksesta on teosofisen elämänymmärryksen ydin, Ervast tähdentää. Ja vielä tähän tapaan: Mystillinen Kristus asuu jokaisessa ihmisessä sielullisena, henkisenä voimana, ollen hänen piilossa oleva vapahtajansa. Mutta mystillinen Kristus on samalla kosmillinen Kristus, suuri maailman voima, tajunta ja todellisuus koko ihmiskunnan takana. Ihminen on mikrokosmos, johon kaikki maailmankaikkeuden voimat heijastuvat. Kun jotkut kosmiset voimat, ihmisessä olevat ”tähtivoimat” ovat omiaan houkuttelemaan itsekkyyteen ja pahaan, niin ihmisessä vaikuttaa myös se ihmeellinen voima, jota nimitetään Kristukseksi ja joka on yksinomaan hyvä. Se seikka on P.E.:n mielestä historian kuluessa liian usein unohdettu.
Esitelmänsä aiheella, neljällä Kristus-syntymällä Ervast ei tarkoita nyt ”mitään erityisesti korkeaa tai mystillistä”, vaan jokaisen ihmisen elämässä avautuvaa neljää vaihetta, Kristus-voiman vastaanottamisen mahdollisuutta, jota uskonnollisella kielellä kutsutaan usein vapahtajan kolkuttamiseksi ihmisen sydämen ovella. Kaikkien neljän kohdan kanssa ei samassa elämässä aina ehditä joutua tekemisiin, hän sanoo, mutta jos elinikä on vaikkapa 70, 80 vuotta tilaisuus on siihen tarjolla,
Ruumiillinen syntymä ja sitä seuraavat ajat on ensimmäinen mahdollisuus, toinen silloin kun astutaan lapsuudesta nuoruuteen, kolmas sijoittuu ns. järkiminän hallitsemaan aikuisuuteen ja neljäs alkavaan vanhuuteen, jolloin saavutetaan mahdollisuus tulla uudestaan lapseksi.
Jeesus Nasaretilaisen syntymää sanotaan kristillisessä julistuksessa myös vapahtajan syntymäksi, mikä Jeesuksesta persoonallisesti puhuttuna myös P.E.:n mukaan pitää paikkansa. Mutta hän muistuttaa, että siihen liittyy myös maailmaa ja ihmisiä koskeva esoteerinen ja symbolinen, syvempi merkitys. Ensiksikin jokaisessa ihmisessä piilee mystillinen Kristus. Ja toisekseen lapsi on kristusmainen, puhdas lehti, jolla on maailman kaikki mahdollisuudet edessään. Pienen lapsen luona koetaan kuin seisottaisiin pyhän ja taivaallisen edessä, kuten kokivat itämaan tietäjätkin, jotka tulivat kunnioittamaan ja kumartamaan Kristus-lasta. Mutta vaikka kosminen Kristus-voima onkin tuolloin lasta aivan lähellä, harvoin Kristus, vapahtaja, voi kuitenkaan hänessä kasvaa täyteen mittaansa.
Miksi näin on? Ja Ervast vastaa, tässä osin tiivistäen: Osaksi se johtuu siitä, että Kristus syntyy tallissa, seimessä, koska hänellä ei ole tilaa majatalossa eli tässä maailmassa. Ihmiskuntana ei ymmärretä mistä Kristus-voimassa on kysymys. Ei myöskään mistä on kysymys lapsen, Kristus-lapsen ja laajemmin katsoen ihmisen auttamisessa ja nostamisessa ylöspäin, henkiseen elämään. Lapsen muutoin rakkaudelliseen hoivaan ja huolenpitoonkin on tavallaan syötetty vaatimus, että lapsen pitää kasvaa yhteiskunnan, sen kirjoitettujen ja kirjoittamattomien sääntöjen ja oikeuskäsitteiden valmiiseen, usein hyvinkin itsekkääseen ilmapiiriin. Se taas nostaa hänen sielunsa sokkeloista esiin tietyt taipumukset edellisistä elämistä sekä ne siemenet, jotka hän on vanhemmiltaan saanut tähän elämään, ts. vanhan karmansa. Sentähden ihmislapsi ei Ervastin mukaan kuin aivan harvinaisissa tapauksissa saata elää Kristus-elämää. Heitä ovat maailman vapahtajat, suuret uskontojen perustajat, mestarit ja tietäjät, jotka ovat olleet jo ihmisinä aivan erilaisia, niin että ovat jo menneisyydessä valmistaneet semmoisen inkarnaation, ettei heissä mitään pahaa nouse pinnalle.
Mutta mahdollisuuksien kannalta tilanne on toinen. Ja kasvun suunnan, johon ollaan kuitenkin pikku hiljaa menossa, ajattelisin. Sillä kun tässä nyt lukijana ajattelen elämää vuosikymmenten kuluessa, ja mitä tule näkyviin ja esiin nyt, myös erilaisissa keskusteluissa, niin paljon on tietoisuuden kasvua ja elämänviisauden esiintuloa hyvinkin nuorissa ikäpolvissa, vaikkei mitään varhaiskypsyyttä tarkoitettaisikaan. Voinee sanoa, että vanhojen sielujen osuus kaiken aikaa lisääntyy. Pysäyttävä ja suhteuttava oli kuitenkin P.E.:n kuvaus mestarien ja tietäjien lapsuudesta: ”Jos paha heitä houkuttelisi, jos mikään heikkous heitä ahdistaisi toisessa tai toisessa muodossa, he heti voivat sen torjua, sillä heidän menneisyydessä saavuttamansa tie on taivaallista. Sitä hän kaipaa ja ikävöi, hän tuntee, kuinka elämä tahtoisi aivan kuin aukaista sulkunsa, repiä rikki hänen rintansa, elämänvoima tahtoisi tulla ulos hänestä ja saada jotakin aikaan maailmassa, tehdä suurta ja hyvää.” Aina kuitenkin kristusvoimat jo lapsuudessa esittäytyvät.
Ervast jatkaa, että tultuaan nuoruuteen ihminen haaveilee yleensä tulevaisuudesta ja kauniista elämästä. Siihen kuuluu myös persoonallinen rakkaus, toivekuva siitä, että olisi elämänkumppani, jonka kanssa kohdata myös pelot ja peikot ja yhdessä taittaa matkaa. Kosminen Kristus mystisenä voimana vaikuttaa hänessä myös niin, että tahtoo palvella ihmiskuntaa, Jumalaa, taidetta, yhteiskuntaa, isänmaata. Erityisesti nuoruutensa ihanteesta koettavat P.E.:n mukaan saada kiinni taiteilijat, runoilijat, säveltäjät, mutta missä muodossa tahansa tuo ihanne näyttäytyykin se on äärimmäisen antaumuksellista. Sellaista, jonka puolesta nuori ihminen tahtoisi aina uhrautua.
Osin poimitusti, jatkaen: Moni oppiikin nuoruudessa Kristusta tuntemaan, mutta se ei aina kanna, koska ei vielä ymmärretä itseään eikä maailma useinkaan heitä. Juuri lähellä olevat asettuvat usein vastarintaan. Se voi olla karmassa tai sitten koe elämän puolelta, mikä osoittautuukin sitten vahvistavaksi. Tosiasia kuitenkin myös on, että nuori usein myös uupuu. Niinpä lahjakas ihminen, joka tahtoo tulla vaikkapa suureksi taiteilijaksi olematta kuitenkaan kyllin selvillä elämästä eikä näin ollen taiteestakaan, voi joutua vanhan karmansa alaiseksi. Nuoruudessaan he voisivat sen myös voittaa, jos etsisivät ja saisivat kiinni Kristuksesta. Tällöin ei ajauduttaisi helposti väärille teille, jonka seurauksena saattaa menettää myös nuoruuden ihanteensa ja elämänuskonsa. Mutta ei vain taiteilija, vaan jokainen ihminen voi kadottaa luottamuksen nuoruutensa uskoon, alkaa katsella elämää enemmän todellisuuden kannalta ja nähdä kuinka kurjaa ja huonoa elämä on ja kuinka epätäydellisiä ihmiset itse asiassa ovat.
Saako elämässä ponnisteleva nuori, joka ei jaksa voittaa halujaan ja tarpeitaan kulkea ikään kuin perikatoa kohti, eikö ole mitään voimia elämässä, jotka ryhdistäisivät häntä? Ervast pohtii ja jatkaa: " Kun ihminen nuoruuden iästä astuu miehuuden ikään, silloin on taas jokin uusi voima vaikuttamassa hänen sielussaan, jokin merkillinen elämän puuska ravistaa häntä ja hän tuntee sisässään: mutta minunhan pitäisi nyt jättää nuo himot, halut ja heikkoudet, minunhan pitäisi tulla vihdoinkin ihmiseksi.” - Ja vähän myöhemmin, täydentäen: - Se on Kristus, joka vaikuttaa jälleen ihmisen sielussa, nyt järjen ja järkevyyden, kunniallisuuden ja velvollisuuksiensa täyttämisen tietä.
Kunniallisuus ja velvollisuudentuntoisuus ovat verrattain tavallisia ilmiöitä ihmisen elämässä, Ervast toteaa. -Inhimmillisesti katsoen kauniita intohimoja, joiden turvin halutaan tulla pidetyiksi, kunnioitetuiksi tai rikkaiksi. Ja myös ajatuksinaan: Niinpä ihmiset, jotka päättävät olla tällä tavalla velvollisuusolentoja kulkevat jopa poispäin Kristuksesta, tai eivät välttämättä edes tiedä Kristus-syntymän mahdollisuudesta, tai mitä se syvemmin katsoen voisi olla, ja mitä heidän elämänsä voisi olla. Ja toiselta kohtaa: "... he heräävät juuri siihen aikojen kuluessa, että heidän elämänsä alkaa tuntua sisällyksettömältä ja kolkolta; vaikka he saisivat kaikkien ihmisten kunnioituksen ja ystävyyden, niin he huomaavat, ettei se tyydytä heitä, se jättää heidät yksinäisiksi."
Eikö elämä mitään tee? Kyllä. Opettaja kuvaa, kuinka kosmiset voivat tulevat jälleen apuun, ja ihminen muuttuu. Hän astuu miehuudesta vanhuuteen. Se merkitsee, että hänen pursuavat elämänvoimansa loppuvat ja hän myös ikään kuin luonnollisella ja tasapainoisella tavalla vieraantuu elämästä, jääden katselemaan kuin näytelmää ja välillä ihmettelemäänkin, mitä tämä oikein on. Ja jos ihminen vanhana kokee tilaisuuden oikein, hän voi tulla kuin uudestaan lapseksi, saavuttaa takaisin viattomuutensa, uskonsa ja anteeksiantamuksensa. Hänestä tulee suvaitsevainen, hän ei tahdo tuomita eikä arvostella ketään, vaan elää vielä mukana kuin jotakin odottaen ja tuntien, että hänen täytyy olla kaikille hella ja hyvä. Juuri siksi lapset tuntevat vetäymystä vanhuksiin.
Niinpä vanhus, joka on osannut tulla oikealla tavalla lapseksi ja joka saisi elää kyllin kauan, voisi Ervastin mukaan siinä elämässään saada kuin elämänsä takaisin ja tulla uudestaan miehuuden ikään ja nuoruuden ikään ja sitten synnyttää Kristuksen itsessään. Se on kuitenkin harvinaista, sillä vanha ihminen ei jaksa yleensä enää niin pitkälle ponnistaa. Mutta mikäänhän ei koskaan mene hukkaan, P.E. muistuttaa. - Jos vanhana alkaa ymmärtää elämää, mikä totuus on ja mikä Jumala on, niin tämä vakaumus herää hänessä miehuuden iässä.
Kristussyntymien vaiheet jatkuvat tullen lukijaa yhä lähemmä kiintoisuudessaan. Niiden elävyys ei vain aivan yllä lyhennelmään. Vuorossa ovat ihmiset, jotka miehuudessaan päättävät järkevänä olentona nousta elämän yläpuolelle, ja jotka jossain vaiheessa huomaavat, ettei se riitä, tai etteivät he sitä tahtoneet ja alkavat kysellä, mitä elämä oikeastaan on, mikä on ihmisen, ja mikä nimenomaan hänen tehtävänsä elämässä. Voi olla niin, Ervast selittää, ettei hän pääse mitään erityisemmin saavuttamaan, ainakaan jos hän ei elä pitkään. Mutta jos hän tuossa miehuudessaan, aikuisuudessaan oli kuitenkin nähnyt totuuden, sen että elämä on suurta, niin, hänelle avautuu mahdollisuus seuraavan kerran jo nuorukaisena päästä kysymään, mikä on totuus, mikä Kristus ja mikä ihmisen tehtävä? Mutta jos hän saa elää, niin hän miehuudessaan tulee takaisin nuoruuteensa ja hänelle selkiää mikä hänen elämäntehtävänsä voisi olla. Tällöin elämä voi tarjota hänelle tilaisuuden työhön, minkä hän näkee ihanteekseen. Ja jos hänen yhteiskunnallinen elämänsä saa muuttua niin että hän alkaa toisenlaista elämää ja tulee sitten vanhaksi, tullen lapsuuteensa, hän hyvin selvästi ymmärtää, mitä lapsi oikeastaan on. ”Ja silloin ei olekaan kaukana se, mitä me teknillisesti nimitämme mystillisen Kristuksen syntymäksi ihmisen sisässä.”
Mutta jos ihminen jo nuorena herää tähän kaikkeen, pyytää elämäntehtävää ja tahtoo alkaa sitä toteuttaa hän hyvin pian kulkee miehuuden ja nuoruuden läpi, ja tulee mystisesti lapseksi. Niin hänen elämässään tapahtuu ”todellinen salaperäinen, suurenmoinen asia ihmisen sielussa”, jota teknisesti nimitetään mystisen Kristuksen syntymäksi ja toisella nimellä vihkimykseksi.
”Minunhan ei tarvitse edes puhua lapsuudesta”, opettaja toteaa. Tuoden vielä esiin, että ihminen, joka on herännyt nuorena joutuu sitten uudestaan syntyessään jo lapsena niin voimakkaasti kosketukseen Kristuksen kanssa, että hän voi kulkea Kristusvoiman kanssa. Sekä myös tärkeänä: ”Nyt olen puhunut skemaattisesti, että niin ja niin tapahtuu seuraavassa elämässä, mutta ei ole sääntö, että aina seuraavassa elämässä niin tapahtuu, voi mennä useampia elämiä sentähden, että me olemme enemmän tai vähemmän tähtien alaisia, vaikka Kristus on meissä.”

keskiviikko 29. toukokuuta 2019

Pekka Ervast: TERVEYDEN IHANNE Esitelmä 1.5.1932

Ervast aloittaa aiheen muistelemalla nuoruuden lukukokemustaan, kirjaa, jossa terveyttä ihannoitiin ihmisen normaalina, luonnollisena tilana, kun taas sairaudesta puhuttiin moittivaan ja jopa hiukan pilkalliseen sävyyn. Lopuksi oli kerrottu jostain uudesta elintavasta ja ravintojarjestelmästä. Luettuaan hän oli tuntenut olonsa masentuneeksi, koska tiesi, ettei voinut olla milloinkaan täysin vahva ja terve. ”Myöhemmin kun ymmärsin, että itse asiassa terveys oli ihanne, sillä se oli pitkiä aikoja sitten ihmisen luonnollinen tila, ja tulisi jälleensyntymisten myötä sitä myös olemaan, saavutin mielenrauhan, joka oli tullut tuon kirjan kautta häirityksi.” Kiintoisaa on myös kun kertoo, ettei kahdentoista ikävuoden jälkeen ollut päivääkään vuoteen omana ja tekemättä työtä, sillä jo varhain hänelle oli syntynyt käsitys, että ilman työtä ei ihmisen ruumis pysynyt kunnossa.
Tulee aika, jolloin ollaan voimakkaita, kirkkaan terveitä ja vapaita, ja siitä on aavistus ihmisen tietoisúudessa, Ervast luonnehtii. Tämän hetkinen keho on hänen mielestään kuin peite, joka vedetään päälle vaivan ajaksi, eikä sen karmassa vielä pitkiin aikoihin ole olla mikään lentävä lintu. Niinpä ei pidä moittia, komentaa, arvostella tai vähätellä ihmisiä heidän sairauksistaan, ei myöskään viittaamalla karmaan. Vaikka elämä kulkisikin suurelta osin terveydessä, kaikilla on taipumuksia sairauksiin, ja sairaus on pikemmin luonnollinen tila vielä tässä ajassa. Hän nostaa esiin Jeesuksen, Buddhan ja kaikkien suurten viisaiden esimerkillisyyden. He tahtoivat parantaa sairaita, poistaa ihmisten kärsimyksiä, ja heistä juontaa sivistyksessä kuvautuva asenne kärsivien rakastamisesta. Luonnollisena suhtautumisena sairauksiin on Ervastin mielestä aina suuri myötätunto. Tämäkin kosketti selkeydellään: ”Silloinkin kun on kiitollinen omasta ruumiistaan ─ niinkuin minä olen aina kiitollinen elämälle omasta ruumiistani ─, täytyy aina kuitenkin muistaa ja tietää, että hänellä on tämmöinen käyttöväline, joka on annettu ristiksi ja taakaksi hänelle. Sen tähden juuri puhun terveyden ihanteesta.”
Kun siis teosofiassa puhutaan täydellisestä terveydestä, puhutaan siitä tulevaisuuden ihanteen näkökulmasta, johon monipuolisena sisältyy tuo tuttu - ”terve sielu terveessä ruumissa”, hän selkiyttää. Ja antaa ymmärtää, että sielu ja ruumis ovat tavallaan yhtä, ollen ihmisen sisäisiä "käyttövälineitä", joiden olisi tultava terveiksi. Henki on aina terve. Noita käyttövälineitä tarkastellaan monissa Ervastin kirjoissa, esimerkiksi Ihmisen Synnyssä. Puhutaan ihmisen fyysisestä ruumiista ja sen eetterisestä kaksoispuolesta, astraali- eli tunneruumiista, mentaali- eli ajatus-, älyruumiista ja kausaali- eli syyruumiista ja vielä muistakin, mutta eniten noista. Kysymys ei ole mistään erillisistä kehoista, vaan egon, ihmisenä olemisen ilmenemismuodoista ja -välineistä. Ensimmäinen ehto terveydelle Ervastin mukaan on, että näiden käyttövälineiden välillä vallitsee harmonia, niin kuin onkin korkeammassa minässä, puhtaassa minuudessa. Puhdas minuus merkitsee niin yleviä, ihania ja korkean kauniita asioita, että ihmisen kaikki käyttövälineet katsovat sitä ihastellen ylös päin ja tuntevat nousevansa. - Näin on ihanne teosofiassa.
Millä tavalla tuo ihanne on sitten saavutettavissa - tuleminen terveeksi niin etteivät sairaudet, haitalliset taipumukset, tavat, tottumukset ja tunteet asettuisi esteeksi sille kun tahtoo tehdä hyvää? hän kysyy ja sitten vastaa, että koko vanha viisaus, oman sydämemme inspiraatio sekä omat kokemuksemme antavat yhdessä siihen järkevän, ymmärrettävän vastauksen. Ensinnäkin se neuvoo ihmistä, ellei hän jo ole, ryhtymään totuuden- eli Jumalanetsijäksi. Kiintoisaa ja ajatuksiin virittävää: "Tämä ensimmäinen ehto kääntyy sen puoleen, joka on ihmisessä ikäänkuin nuorin. Fyysillinen ruumiimme on vanhin, eetteriruumis sen perästä vanhin. Astraali- eli tunneruumis on sitten vähän nuorempi; persoonallinen minä on vielä nuorempi, mutta kaikista nuorin on se, joka herää ihmisessä, se totuutta etsivä, Jumalaa ikävöivä, täydellisyyttä, hyvyyttä ja rakkautta ikävöivä minä, joka tekee ihmisestä totuudenetsijän.”
Ervast tähdentää, että olipa ihminen miten miettivä ja fantasioiva tahansa hän huomaa pian, ettei aivan omin neuvoin pääse perille elämän ilmiöistä ja elämän todellisuudesta. Avun pyytäminen ja auttaminen tällä tähdellämme kuuluu elämän omaan järjestelyyn. Niinpä kun totuudenetsijä tahtoo päästä ymmärtämään elämää eivät vain tavalliset ihmiset sinään osaa häntä auttaa, vaan hän saa apua toisilta, viisaammilta. Se apu ei ole täältä, vaan muualta - Valkoiselta Veljeskunnalta. Mutta jos näiden auttajaolentojen olemassaolo tuntuu epäselvältä ainakin täytyy päästä selvyyteen siitä, että joku ihminen on kyennyt näyttämään toisille tietä elämän ymmärtämiseen; kristikunnassa Jeesus Kristus - toisilla tahoilla Buddha ja muut viisaat ja tietäjät. Tärkeää on kuulla heidän omaa ääntään. Se on mahdollista kirjoitusten ja Pyhien kirjojen avulla. Ja vielä lisää, vähän tiivistäen: - Niiden kautta pääsee ymmärtämään elämää, sitä että ihminen on jälleensyntyvä olento ja että Jumala asuu jokaisen ihmisen sisässä. joka on kaikkialla oleva suuri elämä. Kun ihminen saa näin tuen koko omalle henkiselle pyrkimykselleen hänen ajatuselämänsä muuttuu, tulee rauhalliseksi ja iloiseksi, tyyntyy.
P.E. puhuu ihmisen saamasta avusta - mikäli ihminen sitä tahtoo - elävästi ja seikkaperäisesti, käyttäen myös vertauksia ja rinnastuksia. Niitä olisi ollut kiintoisaa ottaa tähän mukaan, mutta koska esitelmä on kaikkiaan pitkä tyydyn tässä seuraamaan vain ”asiapuolta”, terveyden ihanne -aihetta ja - teemaa, poimien, lauseitakin yhdistellen ja runsaasti tiivistäen, mutta toivon mukaan keskeiset ajatuksensa säilyttäen. Hän jatkaa:
Niinpä jos ihminen on sairas, hän ymmärtää silloin sen olevan karmaansa, ja se on hänestä kuten kuuluu, sillä hän sillä saa maksaa velkaansa. Kärsimykset kadottavat kärkensä tiedettäessä niiden olevan ohimeneviä. Hän ei napise, eikä moiti elämää eikä Jumalaa, vaan kantaa ristinsä. Kaikki muuttuu toisenlaiseksi ja ihminen voi vapaasti kuvitella jo terveyden ihannetta, uskoa siihen, että saa kerran ruumiin joka on terve, olipa nyt kuinka sairas hyvänsä. Silloin on otollinen aika, ja hän tietää osaavansa käyttää terveyttään oikein. Kaiken tämän ymmärtäessään ihminen ei olekaan enää samalla tavoin ruumiinsa orja ja hän tunnistaa ajatuskäyttövälineensä voiman. Hän on ainakin ajatusten kirkkaassa käyttövälineessä vapaa.
Sitten seuraa Ervastin esityksessä astraalinen tunneruumis, jonka tervehtymistä hän pohtii tähän tapaan:. Niin kauan kuin siinä on nautinnonhimoja, rikkauden ja ahneuden pyyteitä, itsekästä vallanhalua, ne estävät olemasta sisäisesti onnellinen ja terve. Kun ihminen sitten herää huomamaan, että noin toimiessaan tunnepuoli on sairas, se alkaa vähän myöntyä ja totella jonkin verran ajatusruumista. Tuo egon käyttöväline on kuitenkin raskaampi ja hitaampi eikä lähde lentoon niin kuin ajatus. Mutta hitaudessa on myös hyvää: ”Ihminen saattaa ajatuksissaan, eli mentaalisessa käyttövälineessään kuvitella ymmärtävänsä enemmän ja enemmän elämän totuutta tullen kohtaan, jossa ajattelee, ettei mitään tunteita, himoja ja haluja ollenkaan tarvitse olla, että hän on ajatuksissaan vapaa lentämään mihin vaan ja tunteet saavat vaikka kuolla pois. Silloin onneksi hänen tunneruumiinsa alkaa puhumaan hänelle saattaakseen hänet takaisin oikealle tielle. Voi käydä niin ettei ihminen halua kuunnella sitä ja siitä voi taas koitua monenlaisia ikäviä, jopa tuhoisia seurauksia. Mutta tavalliset ihmiset eivät mene semmoisiin äärimmäisyyksiin, pysyvät maassa kiinni ja kysyvät tunneruumiiltaan älykkäästi ja järkevästi mitä se tahtoo.”
Ervast tähdentää, että vaikka ihmisen tunnekäyttöväline kaipaakin puhdistamista tervehtyäkseen ei se tarkoita sen kuolettamista. Tunnepuolen arvo on sen suuressa käyttövoimassa. Mikä ja millainen on siis se voima? ”Se on aivan ääretön nautinnon kyky, iloitsemisen kyky. Ei mikään karkea nautinnon kyky. En keksi mitään sopivaa sanaa. Siinä ei ole mitään tunnottoman kalpeata. Se on ääretöntä iloitsemista kaiken kauneudesta. Se on suurta, sanomatonta rakkautta kaikkea ja kaikkia kohtaan. Se on aivan uusi tunnemaailma, joka avautuu tuossa astraaliruumiissa.ja siinä, että se on kuin elämä itse.”
Ja edelleen, ajatuskulkuaan seuraten: Se on lunastavaa rakkautta, mutta matka siihen on pitkä. Vaikka ihmisen ajatusmaailma, mentaalinen käyttöväline olisi puhdasta todellisuuden peilikuvaa kulkien oikeaan suuntaan ei tunne-elämä, astraaliruumis puhdistu erakkona, vaan myös siihen tarvitaan toisten apua, joka voi tulla monella tavalla. Se on elämän ihmeellinen romantiikka. ” Ja kyllähän sitä on olemassakin, P.E. muistuttaa, tuota suurta apua tässä tunnekäyttövälineemme vaikeuksissa.
Niin hän saapuu vanhimpaan, joka on fyysillis-eetterinen ruumiis, ”tekojen ruumis”. Lähtökohta on selkeä: ei voi tuntea ja ajatella ilman, että myöskin tekee ja toimii. Elämä on vuorovaikutusta ajatusten, tunteiden ja tekojen kanssa. Hän muistuttaa mitä viisaat ovat sanoneet pyrittäessä ylöspäin, terveyteen ja onneen: Ette voi alkaa teoista, silloin olisitte ulkokultaisia, sillä ajatuksenne eivät ole niin kauniita kuin tekonne ovat. Alkakaa juuri nuorimmasta ja tulkaa lopulta vanhimpaan, tekojen ruumiiseen, joka seuraa mukana, kun ajatukset ja tunteet ovat kauniita ja puhtaita. Silloin teotkin ovat sitä.
Ervast tähdentää anteeksiantoa, kaikkien viisaiden opetusta ja osviittaa. Kun opitaan antamaan anteeksi, maksamaan paha hyvällä, opitaan myös puhdistamaan omia tekojaan. ”Sillä tavoin tekojen maailmassa puhdistumme, jalostumme ja voimme ihmiskuntaa auttaa.”

Pekka Ervast: TIE VAPAUTEEN Esitelmä 5.6.1930

Vain voittajalla on valta ja vain valtiaalla on vapaus kuuluisi esitelmän alun sisältö pelkistyksenä. Ervast ei puhu kuitenkaan mistä tahansa voittamisesta, vaan vallan saavuttamisesta itsensä yli ja sillä tavoin samalla maailman voittamista. - Jeesus saavutti tässä suurimman voiton, vaikka ulkoinen maailma tuntuikin voittavan hänet. Tuo voitto näkyi myös siinä, että kun opetukset alkoivat yltää eteen päin, se laittoi aivan kuin alulle maailman voittamisen. Vain itsensä voittanut on vapaa ja tuo voittamisen tie on samalla yksilöllisen vapauden tie, P.E. myös sanoo. Hän nostaa esiin joitain ihmisen fyysisen olemuksen, olemassaolon keskeisiä sisältöjä. Luonnollista ja tärkeää on levon tarve, mutta rajat ylitettyään ja syvälle syövyttyään voi alkaa hallita jonkinlainen halu toimettomuuteen. Ja vaikka kulttuurisilla piirteillä ja traditioilla on oma merkityksensä niin ”epäilemättä on ihmisen veressä taipumusta laiskuuteen”.

Omalla tavallaan kulttuurikansojen yksilöiden kesken on kuitenkin aivan selvä se maailmankatsomus, että työntekoa kunnioitetaan ja että jokaisen täytyy ansaita leipänsä, hän toteaa. Tekojen ja työn sekä ajatusten välillä on yhteys, hän jatkaa, vapaasti näin: Kaikki työ on aivotyötä, ajatusvoima huolehtii ruumiillisestakin työstä, sillä aivot ovat aina päättäneet jotakin, vaikka aivovoimaa kuluukin sellaisessa työssä, jossa täytyy koko ajan olla huomio keskitettynä. Myös väsymys tunnistetaan aivoissa. Työn periaatteen suhteen ovat ihmiset näin samalla tasolla toisten kanssa. Ervastin mielestä elämän ensimmäinen koulu ihmiselle oman itsensä voittamisessa ja itsensä vapaaksi tuntemisessa onkin fyysisen laiskuuden voittaminen ja leipänsä ansaitseminen inhimmillisellä tavalla. Työn tulosten myötä ihminen tuntee voittavansa maailmaa ja sen olosuhteita. Elämän lait puolestaan tulevat vastaan, palvelevat, kun tiedot ja taidot kasvavat ja ihminen pääsee eteen päin tässä maailmassa. P.E.:n mielestä kysymys työstä ei ole kuitenkaan ristiriidaton.

Nuoruudestaan hän muistaa ajankohdan, jolloin monet olisivat mielellään tehneet työtä, mutta eivät saaneet, ja kuinka se oli koskettanut häntä: ”Tämä Suomenmaa on laaja, täällä on peltoja kuinka paljon tahansa, miksikä ei sanota, että tuossa on suuri maapalsta, lähde sitä perkaamaan. Miksikä oli sillä tavalla tässä maailmassa, että ihmiselle saatettiin sanoa, että ei ole työtä.” Toisaalta oli hän myös kohta huomannut, että työn puutetta valitettiin, mutta kun sitä oli käsillä ei haluttukaan siihen tarttua tai jatkaa, vaan ajateltiin hänen tapaamansa ukon tapaan - kunpa saisin vain olla tuolla uunin päällä pitkälläni ja sylkeä kattoon. ”Ihmisellä saattaa olla erilaisia ajatuksia elämästä, mutta ennemmin tai myöhemmin elämä käskee häntä täyttämään ensimmäisen ehdon, voittamaan oman ruumiinsa ja tekemään työtä.” Ja niin tapahtuu. Työ ei myöskään petä, kuten moni muu asia elämässä, vaan se rakastaa meitä yhtä paljon kuin me sitä. Tiellä vapauteen on merkittävä löytö siinä kun ihminen huomaa että onni on työssä, hän kuvaa. Työ ei ole ainoa alue, joka auttaa ihmistä vapautumiseen. Toinen alue koskee tunteita. Ahkera ihminen voi vihastua laiskalle tai kahdehtia jotain toista. Tai olla niin vaativa itseään sekä muita kohtaan, että pitää ”hienoja” tapoja, etikettejä tai muita olemassa olevia käytäntöjä niin itsetarkoituksellisina, että on kaiken aikaa valvovassa mielentilassa ja ennakkoluulojen vallassa. Väärät, itsekkäät tunteet ja luulot ovat P.E.:n mielestä kahleita, jotka tekevät ihmisen itsensä onnettomaksi, estäen häntä olemasta mikä oikeasti olisi. Mutta hän antaa myös ymmärtää, että paljosta kuvatun kaltaisesta on myös jo vapauduttu. Syvempiä elämänkysymyksiä ne kuitenkin vielä hallitsivat. Hän nostaa esiin käsityksen, jonka mukaan ihminen ei olisi olemassa kuoleman jälkeen, käsityksen, jolle hänen mielestään jumalalliset olennot hymyilevät - nuo ihmisethän ovat yhtämittaa tekemisissä kanssamme. ”Ei ihminen voi olla haudassa eikä ruumista voi nimittää ihmiseksi. Kun ihminen haudataan, hän seisoo siinä vieressä, sitä he pitävät ihmisenä.”

Miten sitten kokee tuo ihminen, hautaan laskettava vainaja, joka näkee ja tajuaa, ettei hän olekaan siinä, mutta kuulee puheet herätetyksi tulemisestaan viimeisenä päivänä? hän jatkaa ja toteaa siitä tähän tapaan: Jos ei ole päässyt selville elämän todellisesta luonteesta, henkisen elämän olemuksesta, hän hämmästyy: eikö hän sitten olekaan enää olemassa, eikä autuaallisesti nukkunut? Onko se mitä nyt on helvettiä? Ja jos ei hänellä ole tuota syvempää ymmärrystä myös kiirastuli, puhdistustila, jonka kaikki läpikäyvät, senkin hän voi myös kokea ikuiseksi helvetiksi, ja häntä on silloin vaikeampi nostaa pois siitä. Hän puhuu myös niistä vaikeuksista, joita itsemurhan tehnyt kohtaa. Mutta myös avunsaannista, siitä, ettei ketään lopulta jätetä yksin. Ja tähdentää - emme saa itse riistää pois ruumistamme, vaan meidän täytyy olla siinä niin kauan, kuin karma sen meille määrää. Epäitsekkäiden tunteiden lisäksi ja siihen liittyen on siis opettajan mukaan tärkeää oikea tieto, tietämättömyydestä vapautuminen. ”On eräs ominaisuus ihmisellä, jota usein nimitämme halveksivalla nimellä uteliaisuus. Ei meidän tarvitse olla uteliaita kaikissa turhanpäiväisissä asioissa ─ vaan tiedonhaluisia. Ihmiselle tiedonhalu on sitä, että hän tahtoo aina olla varma asioista.” Ja toisesta kohdin, kuin edellistä täydentäen: ”On hyvä lähteä liikkeelle kaikkea kuuntelemalla, katselemalla, ei yliaistillisia kykyjä odottamalla tai vaatimalla. ”

Esitelmässään Ervast kertoo myös esimerkin siitä, millaisia vaikeuksia ja sisäisiä ristiriitoja saattaa totuudenetsijälle seurata jos hän tahtoo kehittää itselleen tuollaisia kykyjä mm. askeesin avulla. Kuvaus on kiintoisa ja seikkaperäinen ja sen sisältö nivoutuu muihinkin kohtiin, jonka takia tässä vain siihen viittaus. Mutta tuotakoon esiin, että Ervastin mukaan hindujen, japanilaisten ja kiinalaisten ruumiit ovat vanhasta kulttuurista, jossa on aina harjoitettu yliaistillista askeesia. Länsimaalaisilla, jotka ovat ”vereltään aivan kuin paljon nuorempia”, on etenkin Kristuksen jälkeen aurassaan toisenlaisia mahdollisuuksia. Tunnusomaista sille on järki ja rakkauden tahto, jolloin ihmiselle nousee eteen esimerkiksi kysymys, mitä varten tahdot tulla selvänäköiseksi. Jos hän huomaa, että motiivinsa ovat itsekkäät, hän yleensä luopuu. Jos taas, että hänen motiivinsa on auttaa toisia ihmisiä hän tuntee voivansa turvallisesti toimia Kristuksen avulla. Vielä on P.E.:n mukaan alue, joka liittyy vapauden tiehen, ja jossa täytyy myös käydä uudistus. Se on tahto, tahtoelämä. ”On tahdottava hyvää, kaunista ja puhdasta. Tahdon täytyy olla rakkautta. Ei rakkaus ole paljasta tunne-elämää. Se ei ole tavallaan tunne-elämää lainkaan. Rakkaus voi siten nousta älyyn, että se on niin ylevää, hienoa liikutusta, ettemme voi sanoin sitä ilmaista.

” Miten sitten puhdistaa tahtoaan kuvatunkaltaiseksi? Vastauksensa kuuluu tähän tapaan: Apukeinona on toisten auttaminen pois heikkouksistaan. Ei komentamalla tai vaatimalla, vaan olemalla avoin ja rehellinen sen suhteen, missä hänen itsensä pitää kehittyä ja näyttämällä esimerkkiä siinä, missä on jo itse kehittynyt. Se on silloin kuin yhteistyötä, tai ikään kuin muuttuu yhteiseksi toistensa auttamiseksi. Hän tähdentää vielä, että ilman rakkautta, Jumalaa ei voi kasvaa, päästä vioistaan ja heikkouksistaan; ilman Jumalaa ei voi itseään voittaa. Ihminen ottaa tällöin Jumalan, rakkauden avuksi pyrkimyksissään. Se tarkoittaa, että hän on vakava sisäisesti. ”Kenties hän on suuri humoristi. Se, joka enemmän tekee työtä itsensä kanssa, enemmän auttaa toisia, tulee ehkä suureksi humoristiksi. Hän näkee, kuinka koko elämä tulee kodikkaaksi, tuttavalliseksi, hauskaksi ja kiintoisaksi. Hän pääsee siitä, että hän ottaisi kaiken pahan ja vaikeuden liian totisesti. Hän alkaa tavallaan jo hymyillä kaikille kärsimyksille. Hän tietää, että olemassaolo on juuri sellainen, kuin se on. Keskellä kärsimyksiä hän nostaa päänsä ja hymyilee. Ja koko olemassaolo on kuin suuri suloinen seikkailu. Elämä on suloista seikkailua, jossa Isä meitä auttaa, kun vain tahdomme olla hänen poikiaan.”

Pekka Ervast: EI KUKAAN TULE ISÄN TYKÖ MUUTEN KUIN MINUIN KAUTTANI Esitelmä 2.10.32

Tutkivalla otteellaan Ervast lähtee ensin tarkastelemaan Johanneksen evankeliumissa olevien Jeesuksen sanojen vuosisataisia vaikutuksia. -”Minä olen tie, totuus ja elämä; ei kukaan pääse Isän tykö muuta kuin minun kauttani”. - Näistä sanoista ovat P.E.:n mukaan saaneet tukea mielipiteet, joiden mukaan toiset uskonnot ovat pakanallisia erehtyväisine perustajineen ja vapahtajineen, kun taas kristinusko on ainoa oikea ja sen vapahtaja ainoa Jumalan ilmoittama Vapahtaja. Toiselta puolen nuo sanat ovat saattaneet vaikuttaa vieraannuttavasti totuudenetsijöihin, joille on auennut, että on aina ollut monia uskontoja, opettamassa jumalan tuntemusta, hänen yhteyteensä pääsemistä sekä synnistä ja epätäydellisyydestä vapautumista. Ervastin mielestä on selvää, ettei tavallinen kuolevainen ihminen ole voinut sanoa olevansa tie, totuus ja elämä, eikä kertoa Isän luo pääsyn olevan mahdollista vain hänen kauttaan. Ainakin se olisi ajattelematonta ja lähes tyhmää. Niinpä kirkon ja uskonnon pulma tässä asiassa on vältetty sanomalla, ettei niiden sanojen lausuja ollut ihminen, vaan itse Jumala, tai Jumalan Poika. Mutta totuudenetsijälle selitys on liian ylimalkainen, P.E.sanoo, ainakin hän tahtoo nähdä mitä on väitteen takana. Sillä vaikka jumalallinen totuus voikin nousta järjen yläpuolelle, niin se ei voi sotia järkeä vastaan; sen sijaan se antaa sille valaistusta ja kirkastusta,

Uudessa Testamentisa puhutaan useammassakin yhteydessä silmästä, hän jatkaa. Viittaukset ja vertaukset mm. valoon, pimeyteen, sokeuteen, näkemiseen liittyvät siihen. Erityisen merkittävä P.E.:n mielestä on uuden Testamentin kohta, jossa todetaan Jeesuksen avanneen opetuslastensa silmät, niin että he osasivat lukea pyhiä kirjoituksia. ”Aina kun puhumme ja kirjoitamme, niin on sanojen taakse kätkeytynyt ajatus, mutta tämmöisissä pyhissä kirjoituksissa se ajatus voi olla syvemmällä. Sitä täytyy ymmärtää syvemmin”. Ja sitten tiivistäen, tähän tapaan: Ymmärtämisessä on kysymys järjen ja ajatuksen toiminnasta. Mutta tahtoa ymmärtää syvemmin on yhtä kuin saada hengelleen ravintoa. Silmä, jonka on auettava tarkoittaa sitä sisäistä silmää, jonka on auettava myös järjessämme. Ervast muistaa jo melko varhain nuoruudessaan sisäisten silmiensä menneen auki sillä tavalla, että hän ymmärsi Uutta Testamenttia, sekä kokemansa ilon ja kiitollisuuden siitä. Hän kuvaa, että se oli kuin valo olisi langennut tuohon kirjaan ja hänen ajatuksiinsa. Ja vaikkei siinä ollut mukana vielä kaikkia hänelle myöhemmin auenneita seikkoja, kokemus oli kantava ja syvä. Niinpä hän nytkin, esitelmässään, palaa yhteen löytöön: Jeesus ei Johanneksen evankeliumissa puhunut tavallisena, syntisenä ihmisenä, vaan Jumalan Poikana. Sekä tuolloin heränneeseen ymmärrykseen sanojen - ”kukaan ei tule Isän tykö muuten kuin minun kauttani” – merkityksestä: Vain puhtaan järjen kautta on mahdollista päästä Isän luo.

Mitä puhdas järki sitten on ja mitä on kulkeminen puhtaan järjen tietä? Paikoin poimien: Puhdas järki on yhtä kuin jumalallinen järki, joka on itsessään harmoniaa onnea ja autuutta. Se on vastakohtaa sellaiselle järjelle, jota ohjaa itsekkyys, pyyteet ja jopa se, jota nimitetään minuudeksi. Se ei ole myöskään samaa kuin ns. ymmärryksemme, jota ohjaavat usein heilahtelevat ajatukset ja tunteet. Mutta se on aivan muuta kuin kylmä tai itsekäs ajatus. Puhdas järki katselee objektiivisesti koko maailmaa, ja jos se pääsee ihmisessä vaikuttamaan tullen eläväksi hän saattaa katsoa elämän kaikkia ilmiöitä ja koko ilmennyttä maailmaa aivan puolueettomasti. Kuka on Isä, johon esitelmän otsikkona oleva Raamatunlause viittaa? opettaja kysyy palaten jälleen nuoruuden valaistumishetkeensä, jossa hänelle avautui ihmeen selvänä: " Jumala on rakkaus. Isä on siis rakkaus. Isä oli tietysti yhtä Pojan kanssa, niin että Isä ei ollut järjetön, vaan järki, ja Isä oli rakkaus ". Vasta, kun ollaan tuossa kirkkaassa järjessä, puhtaassa, kristallin kirkkaassa ajatuksessa, jossa pystytään katselemaan elämää kristallinkirkkaasti, aivan kuin itseä ei olisi olemassa, vasta silloin lähestytään Isää eli rakkautta, oli hänelle myös selvinnyt tuossa kokemuksessa. Mutta matka Pojan luo kestää, ja matkalla saamme kokea paljon, P.E. nyt esitelmässäänkin sanoo..

Kiintoisa on myös opettajan kysymys, tuon nuoruuden kokemuksensa suuntaan kuin myös tähän hetkeen, mitä tuo järki, Poika meille lupasi? Ja vastauksensa: Se kertoi lähtevänsä pois näkyvistämme näytettyään meille personoituneen rakkauden ja koska olimme nähneet sen ja samalla silloin Isän. Mutta se lupasi lähettää meille totuuden pyhän hengen, joka näyttää meille paljon ja paljastaa meille kaikki salaisuudet. Ja että tuo pyhä henki on tullut puhtaasta ja kirkkaasta järjestä, se on kotoisin Pojasta. Ervast opettaa, että totuuden pyhä henki on totuuden vaatimus ihmisessä. Se tulee ihmisen sydämeen, hänen omaantuntoonsa ja hänen järkeensä saaden ikävöimään Jumalaa, elämän ratkaisua, puhtautta. Totuuden pyhä henki ei tule ihmiseen ilman muuta, sitä täytyy hakea. SIihen oppii elämän koulussa. Kun ihminen alkaa etsiä totuutta hän lähtee kulkemaan pyhän hengen tiellä, täyttyen yhä enemmän tuolla hengellä. Kuljettuaan tullaan kohtaan, jossa voidaan nähdä etäällä ne portit, jotka avaavat pääsyn Jumalan rakkauden valtakuntaan. ”Sentähden on oikeassa tältä kannalta se kristillinen kirkko, joka sanoo, että Pyhä henki lähtee ulos Pojasta”, hän toteaa.

 Esitelmässä on mielestäni ikään kuin kaksi pääosaa, vaikka asiana onkin saumaton ja yksi. ”Jälkimmäisessä”, johon nyt tullaan liikutaan olemassaolon suurimmissa kysymyksissä. Niinpä Ervast tuo esiin, että pyhän jumalallisen kolminaisuuden mysteerio voi paljastua meille syvemmässäkin mielessä, jolloin noissa nimityksissä Isä, Poika ja Pyhä henki piilee vielä syvempikin merkitys. Se ei muuta sitä tosiseikkaa, että Isä on rakkaus ja Poika on järki, mutta se paljastaa vähän enemmän sitä mysteeriota, joka on olemassaolon takana. Silloin on mahdollista tulkita lausetta - ei kukaan tule Isän tykö muuta kuin minun kauttani – toisellakin tavalla. Ervast opettaa, että kaiken takana on absoluutti, ehdoton elämä, jota ei osata määritellä. Mutta siinä absoluuttisessa elämässä on jokin ilmenemisen mahdollisuus ja ilmenemisen tahto. Tätä nimitetään myös Logokseksi tai Sanaksi, ja se on se kolmiyhteys, josta uskonnoissa puhutaan.

Ensimmäinen kohta tässä ilmenevässä Jumalassa on ensimmäinen Logos, se, jota myöskin nimitetään Isäksi. Isä on siis se Jumala, joka on kaiken takana, josta esimerkiksi Jeesus Kristus puhui. Hän jatkaa siten, että tässä ensimmäisessä, vielä ilmenemättömässä Logoksessa tapahtui ensimmäinen prosessi: Poika syntyi. Mikä se Poika silloin on? Tuo nimitys järki ei ole P.E.:n mielestä tällöin oikein kuvaava nimitys. Parempi on Jumalan kuva, ja vielä: Jumalan täydellisyyskuva. Poika on Isän täydellisyyskuva. Voisimme toisin sanoin sanoa: Isän kuva itsestään, Isän käsitys itsestään. Kun Isä, tämä ensimmäinen tajunta absoluutissa herää, niin hän katselee itseään. Mitä hän muuta katselisi? Hän katselee sitä, mikä on hänessä ja mikä hän on. Me sanomme tätä katselemista Pojaksi. Se on ensimmäinen, mikä tapahtuu Logoksen herätessä, kun ensimmäinen Logos herää. Iankaikkinen Isä katselee itseään Poikana, mutta ei erillään itsestään vielä, vaan niinkuin itsessään olevana, Ervast selkiyttää.

 ”Mutta sitten tapahtuu jotakin muuta tässä Logoksessa, tässä ilmenevässä elämässä. Tapahtuu jotakin muuta, sillä Isänkin herääminen, Isänkin astuminen ilmennykseen on alkavaa luomista; se on luomistyön alkua.” Ervast ottaa esimerkin säveltäjänerosta, joka pienessä hetkessä kuulee oratorion Jumalan kunniaksi, mutta hänellä on kyky pitää tuon kuulemansa kauan mielessään. Se alkaa elää hänessä, hänen täytyy alkaa luoda, katsella sitä ja kuunnella sitä sen yksityiskohdissa. ”Samansuuntaista ─ vaikka meidän vertauskuvamme on ontuva ─ samansuuntaista on Isän Logoksen herääminen tietoisuuteen Pojasta, täydellisyydestä. Nyt on pidettävä siitä kiinni. Nyt on alkava luomistyö. Täydellisyysihanne oli luomisen alku. Se muodostui aivan kuin ohjelmaksi luomistyölle, mutta nyt se ihanne aivan kuin vedetään alas todellisuuden maailmaan, niinkuin voisimme sanoa. Se on ilmennettävä muodolliseksi, siitä on tehtävä jotakin.”

Kuvauksensa etenee: Joka ei ole vielä olemassa on ilmennyttävä. Niin Isä tulee tuossa tahdossaan kaksinaiseksi, hän tulee Isä-Äidiksi, joka alkaa luoda. Isä antaa muodon tajunnassaan olevalle täydellisyysihanteelle, mikä taas tapahtuu äidin kautta. Äiti antaa muodon. Karkeasti ottaen voi sanoa, että isä on Henki ja äiti Aine. Vaikka ainekin on itse asiassa henkeä, voimaa, niin kolminaisuudesta puhuttaessa on kuvaavampaa käyttää toista nimitystä, se on fantasia eli mielikuvitus. Isän tajunnassa on tuo fantasia. Jotta Poika täydellisyysihanteena näkyisi ja saisi muodon, tulee jumalallinen fantasia avuksi, tulee Äiti avuksi. He synnyttävät yhdessä Pojan, josta muodollisena täydellisyytenä tulee ilmennyksen perikuva. Kaikki mikä sitten ilmenee ja luodaan, luodaan Pojan kautta, luodaan täydellisyyskuvan kautta. Sitten alkaa suuri luomistyö. Tämän alkuperäisen Logoksen luovan prosessin mukaisesti ja suuntaisesti me ihmiset Ervastin mukaan kaikessa epätäydellisyydessämme heijastamme Jumalan kolminaisuutta, Isää, Äitiä ja lasta. ”Me heijastamme Isää, Äitiä ja lasta, jolloin lapsi kuvaa tuota Jumalan Poikaa eli täydellisyyskuvaa, mies ja nainen Isää ja Äitiä, jotka antavat sille lapselle muodon”, hän sanoo. Palaten esitelmänsä aiheeseen sekä Jeesuksen lauseeseen Johanneksen evankeliumissa - ei kukaan pääse Isän tykö muuta kuin minun kauttani - Ervast ottaa esiin näkemyksen ja puolen, jota ei yleensä ainakaan siinä syvyydessä tapaa. Niinpä hänen mielestään Jeesus on tuolla lauseella myös tahtonut sanoa, ettei kukaan pääse isänä ja äitinä Isän tykö, vaan ainoastaan lapsena. Hän antaa myös ymmärtää, että erittäin syvältä kannalta katsoen me ihmiset luovumme oikeudestamme tulla lapsina Isän tykö, silloin kun me tulemme isiksi ja äideiksi.

On sanomattakin selvää, ettei Ervast tarkoita tällä perheen, kodin, vanhemmuuden ja muiden ihmissuhteiden ja läheisten siteiden merkityksen kieltämistä, onhan hän näistäkin asioista paljon nostavasti puhunut ja kirjoittanut. Mutta saattaa kokea näidenkin ajatustensa annin, vaikkei siltä istumalta heti kaikkea ymmärtäisikään. Ja pysäyttäviähän ne ovat, tajuntaa herätteleviä. Kun hän esimerkiksi sanoo: ”Niin kauan kuin me ihmiset emme osaa ratkaista lapsen mysteeriota, niin kauan me aina saamme jollakin heikolla tavalla matkia Isän ja Äidin jumaluutta tulematta kuitenkaan Isän luo, tulematta Jumalan luo” Tai: ”Me synnymme tänne yhä uudestaan ja kuitenkaan me emme jaksa, ennen kuin sitten joskus jaksamme. Silloin me jo lapsina ymmärrämme, että lapseudessa piilee Jumala, se Jumalan Pojan salaisuus, joka yksin vie Isän luo, jota ilman emme tule siihen”.

 Vielä ottaa hän esiin noiden Johanneksen evankeliumissa olevien Jeesuksen sanojen yhden merkityksen. Ennen Jeesusta kaikki suuret opettajat ja profeetat olivat kyllä tiennäyttäjiä, ja vaikka tie Isän luo on ollut aina avoinna se kulki kuten P.E. sanoo, tasojen kautta. Nyt fyysillisessä maailmassa Jeesus saattoi puhua rakkaan opetuslapsensa, Johanneksen kautta, ja nyt P.E.:n sanoin näin: Minä olen se, joka avaan tien tässä näkyvässä maailmassa Isän luo. Te rakastatte minua, luotatte minuun ja pidätte minun käskyni. Silloin te seuraatte minua ja olette minun opetuslapsiani. Kun te olette minun opetuslapsiani ja pidätte minun käskyni, niin minä teen tiliä teistä Isälle ja te astutte valoon ja olette turvassa. Te vaellatte silloin valossa ja kuljette elämän portteja kohti.

keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Pekka Ervast: POLITIIKKA JA POLIITIKOT Esitelmä 14.10.1923





Ervast aloittaa toteamalla, ettei ole kovin pitkä aika siitä kun oli kiellettyä puhua julkisesti uskonnollisista, saati valtiollisista asioista saattamatta itseään suureen vaaraan. Ja hän sanoo, että muutosta toivat maailman järkyttävät vaiheet, kuten Ranskan vallankumous sekä ”viime vuosina tapahtuneet tapaukset”, jotka raskaudestaan huolimatta puhdistivat ilmaa totuttaen ajatukseen, etteivät ihmiset ole ainoastaan oikeutettuja ajattelemaan ja puhumaan valtiollisista kysymyksistä, vaan että myös he kaikki kykenevät siihen. Sosialistista liikettä ja työväenliikettä P.E. luonnehtiikin huutavan ääneksi korvessa, eli kapinaksi sitä orjuutta vastaan, ettei saanut puhua, nähdä vikoja yhteiskuntajärjestyksessä eikä lausua niistä mielipiteitä.
P.E.:n mielestä on luonnollista, että johonkin yhteiskuntaluokkaan kuuluessaan ihminen pystyy näkemään epäkohtia, vikoja ja olosuhdevaikeuksia, jotka kohtaavat häntä itseään sekä yhteisönsä elämää. Valittaminen niistä on hänen oikeutensa. Se ei kuitenkaan vielä tee ketään poliitikoksi eli valtiomieheksi sanan positiivisessa merkityksessä. Hän arvioi, että ihmiset kyllä usein luulevat tietävänsä millä tavoin rakentaa ihanteellinen yhteiskunta tai miten jokin yhteiskuntajärjestys olisi korjattavissa. Ja jos kohtalo asettaa heidät tilaisuuteen esimerkiksi jonkinlaisen kumouksen muodossa, niin ei ole tullut muuta ilmi kuin että pohjimmiltaan yhteiskunta palaa pian taas entiseen järjestykseen.
Ervastin esitelmästä on lähes sata vuotta, ja vaikkei se sinänsä vielä ole mitään inhimmillistä elämää ja sen kehityskulkua ajatellen, jää välillä miettimään ajateltaisiinkohan tänään jostain samalla tavalla kuin Ervastin aikaan. Tätä mietin hänen kertoessaan siitä, mitä oli huomannut liikkuvan ihmisten ajatuksissa ”todellisen poliitikon” suhteen. Siitä otteena: Hän ei saisi nojautua ainoastaan järkeensä, mutta myös kaikkinainen huuto ja meluaminen oli turhaa. Lisäksi hänen, joka tahtoi vaikuttaa positiivisesti ja rakentavasti yhteiskuntaelämässä ajateltiin tarvitsevan koulutusta. P.E. muistuttaa, ettei ajatus ollut uusi, sillä se oli ollut vallalla aiempina aikoina, jolloin poliittinen taito oli ammattia ja tiedettä. Ervastin mielestä siinä oli edelleen jotain perää.
Hän muistuttaa, että aihe josta nyt puhuu on ulkopuolella hänen tavallisia tutkimuksiaan, ja että siitä puhuu ihminen, joka tahtoo kaikkien ihmisten onnellisuutta ja hyvää. Tekstiensä lukijana onkin todettava, että olipa teemana mitkä tahansa elämän ilmiöt ja osa-alueet, niitä lähestytään henkisen tiedon ja tajunnan perspektiivistä, ja samalla sekä näkyvään että sen takaiseen suuntautuvana syväluotauksena. Viimeksimainittuun liittyvät usein myös kielitieteelliset huomionsa. Niinpä hän selvittää, että sana politiikka johtuu kreikkalaisesta sanasta politika, joka on monikkomuoto, ja se taas on johtunut sanasta polis, kaupunki, kaupungin järjestys tuossa kaupungissa. Kreikankielessä sana merkitsi vielä ei ainoastaan kaupungin järjestystä, vaan millä tavalla kaupunkia johdettiin ja hallittiin. Polis ei tarkoita ainoastaan kaupunkia, vaan sen ympäristöä ja sitä, mitä nimitetään valtioksi. Sana politeia taas kuvaa sitä järjestystä, millä valtiota hallittiin. Politiikkaan sisältyy tunnetusti niitä asioita, mitkä koskevat valtion järjestystä ja hallintoa. Ja sitten hän kysyy, analyyttisesti, onko hallitus ja tuommoinen yhteiskunnallinen järjestys välttämätön? Ja vastaa ”tuoreesti”, osin omalta kokemuspohjaltaan:.
Nuorena ”eräänlaisessa tajunnassa” ihminen saattaa ajatella ja tuumailla, että ihmiset tulisivat toimeen täällä maan päällä paljon paremmin, jos ei olisi mitään hallituksia ja valtakuntia. Hän oli usein kokenut, ettei ole vapaa. Ei saanut tehdä sitä mitä olisi tahtonut, koska ”merkillinen” hallitus- ja yhteiskuntajärjestys asetti esteitä. ”Kun minä olisin tahtonut julkaista esim. teosofista aikakauskirjaa, niin oli semmoinen olento, toinen ihminen, jolla oli niin merkillinen valta, että hän saattoi sanoa, ettei se ole tarpeen. Minä ihmettelin, kuinka maan päällä on semmoista. Ja minä luulen, että on monta, jotka sitä ihmettelevät, eivät osaa sitä käsittää. Se tuntuu merkilliseltä ilkeydeltä. ”
Ja sitten poimitusti, tähän tapaan: - Vanhempana ihmisen tajunnan tila kuitenkin muuttuu ja hän huomaa syyn valtioiden ja hallituksien syntyyn. Syyn, joka ei ole välttämättä mieltäylentävä. - On siis ihminen, joka kuvatulla tavalla ajatteli nuoruudessaan ja pitää itseään myöhemminkin hyvänä ihmisenä, joka ei tahdo kenellekään pahaa. Mutta hän on joutunut huomaamaan, etteivät kaikki ihmiset ole samanlaisia. On heitä jotka pettävät, tekevät vääryyttä, kadehtivat, valehtelevat, panettelevat, mustamaalaavat, eristävät, pakoittavat, käyttävät hyödykseen toisen tyhmyyttä, heikkoutta tai älykkyyttä, hänen työkykyään, ja ovat kaikella tavalla itsekkäitä tavoitellen vain omaa hyötyään, kunniaa, rikkautta, valtaa (osa luonnehdintaa liitetty toisaalta kirjoituksesta) Niitä ihmisiä on maan päällä kokolailla paljon, hän sanoo. Ja vielä täydentäen: ”Semmoisia me ihmiset enimmäkseen olemme.”
Ja vaikka Ervast muistuttaa, että kysymys on kehittymättömyydestä, ja että elämä on kaikille suurta kasvun koulua, on kuitenkin tosiasia, että on vielä paljon ihmisiä, jotka eivät ole juuri nyt valmiit auttamaan ja rakastamaan. Kaiken sen nuoruuden ”puhtaissa energioissa” (oma ilmaus) elänyt ihminen ennemmin tai myöhemmin huomaa. Ervast: ”Ja vaikka hän ei unohdakaan, mitä profeetat ovat sanoneet, että tulee joskus aika, jolloin ihmiset elävät rakkaudessa keskenään, niin hänen täytyy todeta, että jonkinlainen yhteiskunnallinen, valtiollinen järjestys on välttämätön.” - Sitten hän alkaa ajatella ja tarkastella tuota järjestystä.
Ervast ilmaisee, että yhteiskunnassa hallitus on se, joka istuu yhteiskunnan huipulla jonkinlaisena symboolina siitä, että niin sanottuja lakeja täytyy totella. Tuon hallituksen auktoriteetti perustuu ulkonaiseen järjestysvoimaan, poliisilaitokseen ja armeijaan, jotka seisovat hallituksen takana. Hän toteaa hallitusten olleen enimmäkseen monarkistisia, jolloin hallitsijan tehtävänä on ollut ruumistuttaa valtiolla oleva periaate ohjata ja määrätä toisten elämää. Uudemman ajan ja sen vapaampien tuulien myötä on opittu vaihtamaan ajatuksia hallituksesta, sen toimista ja auktoriteetista sekä ottamaan puheeksi yksinvaltiudessa asuvat vaarat. ”Sellaisen alle ei kansa enää mielellään alistuisi.” Paremmaksi nähtiin tasavalta, jonka hallitusta kansa on itse valitsemassa. Silloin sen on mahdollista itse jollain tavoin hallita, hän kuvaa.
Mutta voiman auktoriteettiin perustuu myös tasavalta, kansan valta. Onko näin aina ollut ja kuuluuko näin aina olla? Pitääkö hallituksen valta aina perustua voimaan? opettaja kysyy ja ohjaa menneisyyteen: Kaukaisina aikoina, perimätietojen, runouden, muistijälkien ja monien muiden kirjoittamattomien lähteiden mukaan oli hallitsijoita, joiden hallitusvalta ei perustunut niin paljon voiman kuin viisauden auktoriteettiin. He olivat viisaampia, jalompia, veljellisempiä, itsensäkieltävämpiä kuin muut. Kansa kunnioitti ja totteli heitä, ei pelosta vaan rakkaudesta. Ervastin mielestä se, että on ollut aikoja, jolloin viisaat ihmiset ovat johtaneet kansojen kohtaloita, järjestäneet kansojen elämää, luo toivoa tähän päivään ja tulevaisuuteen. Kiintoisin esimerkein hän siirtää ja luo joitain visiota edellisen pohjalta tähän päivään.
Ervastin mielestä ihmisten asema on vaikea, ”orpo”, heidän huomattuaan, että ne, jotka istuvat hallitsijan istuimella, eivät olekaan heitä viisaampia. - He tahtovat ottaa ohjat itse käsiinsä. Mutta missä on silloin auktoriteetti, jota totellaan, se, joka kykenee hallitsemaan?
Tuo auktoriteetti on laki, itse järjestys, jonka paikka on silloin yläpuolella kaikkia tasa-arvoisia ihmisiä, olivatpa he sitten missä yhteiskunta-asemassa tahansa. Laki edustaa sitä viisautta jota on alettu kaivata. Pelkkä voiman auktoriteetti ei enää tyydytä, sillä tiedetään jo hallitsijan voivan käyttää sitä väärin, Ervast kokoaa. Laki ja järjestys onkin hänen mukaansa edistystä tyranniudesta vapauteen. - Mutta sittenkin itsevaltius, jos olisi todella viisas hallitsija, olisi tämän yläpuolella, hän lisää.
Analyysinsa jatkuu. Lait laatii kansa, joka on kokoonpantu yksilöistä, samanlaisista kuin me, yhtä viisaista tai yhtä tyhmistä, kuten hän tässä ilmaisee. Näin lait laaditaan oikeastaan toinen toisilleen. Se merkitsee jollain tavoin sitä, että jäädään paikoilleen, voimatta luoda mitään uutta. Mitä meidän täytyy ajatella? esitelmöitsijä kysyy. Ja vastaa, tähän tapaan: Uusien lakien, uusien periaatteiden luominen ei olekaan mahdollista. Ainoastaan yksityiskohtia pystytään järjestämään. Suuret peruslait, ääriviivat on saatava muualta. Ihmiselämää pystyy järjestämään ainoastaan semmoinen viisas olento, joka osaa ottaa lukuun kaikki asianhaarat, joka tietää, mikä ihminen on.
Lukijana kokee kuin itsessään ja ulkopuolellaan hiljenisi, tiivistyisi. Ja huomaa mieleen hiipivän: mitä ihmettä hän puhuu…? Ja sitten: miten muuten se voisi edes olla...”Ainoastaan semmoinen ihminen, joka on ratkaissut elämän ja kuoleman salaisuuden, ainoastaan semmoinen kykenee määrittelemään suurin piirtein ihmisten elämästä maan päällä. Ainoastaan ihmiskunnan suurimmat ja viisaimmat olennot kykenevät lahjoittamaan meille noita suuria periaatteita, joita noudattaen me osaamme laatia pieniä lakeja. Ainoastaan he ovat kyenneet antamaan ohjeita meidän jokapäiväisessä elämässä.” Ja sitten omassa mielessäni: näinhän se menee...ja onneksi menee..
Ervast siis tähdentää viisaiden antamien opetusten tärkeyttä aina kun tahdotaan järjestää oloja maan päällä. Ne ovatkin hänen mielestään vaistomaisesti mielessämme ja veressämme, näkyen ainakin tiettyinä periaatteina, mm. toisen ihmisen työn ja hänen omaisuutensa kunnioittamisena. Mutta monta on sellaista aluetta, kohtaa, joiden suhteen vielä ei voi vielä puhua ainakaan korkeammista periaatteista, hän antaa ymmärtää.
Itseäni ajatteluttaa, kysymyksenomaisesti, kunnioitetaanko vieläkään riittävästi toisen ihmisen arvomaailmaa tai hänen elämänkatsomustaan mikäli se ei täytä ns. keskivertostandardeja, ns. normaaliutta tai poikkeaa vaikka vain pieneltä osin totutusta? Nähdäänkö erilaisia vikoja, virheitä ja ns. ääri-ilmiöitä liian paljon ja joskus juuri siellä, missä niitä ei ole. On hyvä jos terve suvaitsevaisuus sekä katsontakannat ulos päin laajenevat, mutta toteutuuko sama riittävässä määrin tutuissa puitteissa, omassa maassa ja kulttuurissa? Ja ymmärretäänkö todelliseen ihmisyyteen sisältyvän aineellisten asioiden ohella myös laajan luovuuden variaatioon, potentiaalin, jota lakia ja järjestystäkään ajatellen ei sopisi missään tapauksessa heittää hukkaan?
Niin on opettaja ja oppilaskin tullut siihen, että jos tahdotaan järjestää oloja, pitäisi suuremmalla huolella ottaa huomioon henkinen viisaus. Todellinen valtio pyrkii tietoiseksi jumalallisesta suunnitelmasta ihmiskunnan hyväksi, ja erikoisesti siitä jumallisesta suunnitelmasta, mikä on sen oman kansan henkijohtajalla, kansallishaltialla, Ervast sanoo. Ja todellinen valtiomieson hänen mukaansa se, joka tietää, mitä kansallishaltia toivoo hänen kansastaan, joka tietää, mitä varten hänen kansansa elää, mitä sen pitäisi yrittää. ”Ja jos ei ole semmoisia valtiomiehiä vielä, jotka kykenevät itse kuuntelemaan sen kuusen kuiskeita, jonka juurella on hänen asuntonsa, niin kuulkoon kansansa profeettain ääntä.”