Pekka Ervast: NELJÄ KRISTUSSYNTYMÄÄ Esitelmä 30.12.1928

Psykologialla ja psykoanalyyttisella tutkimuksella oli P.E:n mielestä paljon vaikutusta siihen, että ihmissielua alettiin tarkastelemaan syvemmin ja monipuolisemmin myös henkiseltä näkökulmalta. Sillä vaikka tutkimukset nostivatkin alitajunnan sokkeloista päivänvaloon ”enemmän kuohuntaa ja pyörteitä kuin rauhan säveliä”, niin tieto siitä, että ihmissielussa oli monia tuntemattomia ja tutkimattomia puolia loi vakuutta myös siellä asuvasta hyvästä, johon teosofisessa tutkimuksissa kiinnitettiin huomiota.

Usko ja vakaumus n.s. mystillisestä Kristuksesta on teosofisen elämänymmärryksen ydin, Ervast tähdentää. Ja vielä tähän tapaan: Mystillinen Kristus asuu jokaisessa ihmisessä sielullisena, henkisenä voimana, ollen hänen piilossa oleva vapahtajansa. Mutta mystillinen Kristus on samalla kosmillinen Kristus, suuri maailman voima, tajunta ja todellisuus koko ihmiskunnan takana. Ihminen on mikrokosmos, johon kaikki maailmankaikkeuden voimat heijastuvat. Kun jotkut kosmiset voimat, ihmisessä olevat ”tähtivoimat” ovat omiaan houkuttelemaan itsekkyyteen ja pahaan, niin ihmisessä vaikuttaa myös se ihmeellinen voima, jota nimitetään Kristukseksi ja joka on yksinomaan hyvä. Se seikka on P.E.:n mielestä historian kuluessa liian usein unohdettu.

Esitelmänsä aiheella, neljällä Kristus-syntymällä Ervast ei tarkoita nyt ”mitään erityisesti korkeaa tai mystillistä”, vaan jokaisen ihmisen elämässä avautuvaa neljää vaihetta, Kristus-voiman vastaanottamisen mahdollisuutta, jota uskonnollisella kielellä kutsutaan usein vapahtajan kolkuttamiseksi ihmisen sydämen ovella. Kaikkien neljän kohdan kanssa ei samassa elämässä aina ehditä joutua tekemisiin, hän sanoo, mutta jos elinikä on vaikkapa 70, 80 vuotta tilaisuus on siihen tarjolla,
Ruumiillinen syntymä ja sitä seuraavat ajat on ensimmäinen mahdollisuus, toinen silloin kun astutaan lapsuudesta nuoruuteen, kolmas sijoittuu ns. järkiminän hallitsemaan aikuisuuteen ja neljäs alkavaan vanhuuteen, jolloin saavutetaan mahdollisuus tulla uudestaan lapseksi.

Jeesus Nasaretilaisen syntymää sanotaan kristillisessä julistuksessa myös vapahtajan syntymäksi, mikä Jeesuksesta persoonallisesti puhuttuna myös P.E.:n mukaan pitää paikkansa. Mutta hän muistuttaa, että siihen liittyy myös maailmaa ja ihmisiä koskeva esoteerinen ja symbolinen, syvempi merkitys. Ensiksikin jokaisessa ihmisessä piilee mystillinen Kristus. Ja toisekseen lapsi on kristusmainen, puhdas lehti, jolla on maailman kaikki mahdollisuudet edessään. Pienen lapsen luona koetaan kuin seisottaisiin pyhän ja taivaallisen edessä, kuten kokivat itämaan tietäjätkin, jotka tulivat kunnioittamaan ja kumartamaan Kristus-lasta. Mutta vaikka kosminen Kristus-voima onkin tuolloin lasta aivan lähellä, harvoin Kristus, vapahtaja, voi kuitenkaan hänessä kasvaa täyteen mittaansa.

Miksi näin on? Ja Ervast vastaa, tässä osin tiivistäen: Osaksi se johtuu siitä, että Kristus syntyy tallissa, seimessä, koska hänellä ei ole tilaa majatalossa eli tässä maailmassa. Ihmiskuntana ei ymmärretä mistä Kristus-voimassa on kysymys. Ei myöskään mistä on kysymys lapsen, Kristus-lapsen ja laajemmin katsoen ihmisen auttamisessa ja nostamisessa ylöspäin, henkiseen elämään. Lapsen muutoin rakkaudelliseen hoivaan ja huolenpitoonkin on tavallaan syötetty vaatimus, että lapsen pitää kasvaa yhteiskunnan, sen kirjoitettujen ja kirjoittamattomien sääntöjen ja oikeuskäsitteiden valmiiseen, usein hyvinkin itsekkääseen ilmapiiriin. Se taas nostaa hänen sielunsa sokkeloista esiin tietyt taipumukset edellisistä elämistä sekä ne siemenet, jotka hän on vanhemmiltaan saanut tähän elämään, ts. vanhan karmansa. Sentähden ihmislapsi ei Ervastin mukaan kuin aivan harvinaisissa tapauksissa saata elää Kristus-elämää. Heitä ovat maailman vapahtajat, suuret uskontojen perustajat, mestarit ja tietäjät, jotka ovat olleet jo ihmisinä aivan erilaisia, niin että ovat jo menneisyydessä valmistaneet semmoisen inkarnaation, ettei heissä mitään pahaa nouse pinnalle.

Mutta mahdollisuuksien kannalta tilanne on toinen. Ja kasvun suunnan, johon ollaan kuitenkin pikku hiljaa menossa, ajattelisin. Sillä kun tässä nyt lukijana ajattelen elämää vuosikymmenten kuluessa, ja mitä tule näkyviin ja esiin nyt, myös erilaisissa keskusteluissa, niin paljon on tietoisuuden kasvua ja elämänviisauden esiintuloa hyvinkin nuorissa ikäpolvissa, vaikkei mitään varhaiskypsyyttä tarkoitettaisikaan. Voinee sanoa, että vanhojen sielujen osuus kaiken aikaa lisääntyy. Pysäyttävä ja suhteuttava oli kuitenkin P.E.:n kuvaus mestarien ja tietäjien lapsuudesta: ”Jos paha heitä houkuttelisi, jos mikään heikkous heitä ahdistaisi toisessa tai toisessa muodossa, he heti voivat sen torjua, sillä heidän menneisyydessä saavuttamansa tie on taivaallista. Sitä hän kaipaa ja ikävöi, hän tuntee, kuinka elämä tahtoisi aivan kuin aukaista sulkunsa, repiä rikki hänen rintansa, elämänvoima tahtoisi tulla ulos hänestä ja saada jotakin aikaan maailmassa, tehdä suurta ja hyvää.” Aina kuitenkin kristusvoimat jo lapsuudessa esittäytyvät.

Ervast jatkaa, että tultuaan nuoruuteen ihminen haaveilee yleensä tulevaisuudesta ja kauniista elämästä. Siihen kuuluu myös persoonallinen rakkaus, toivekuva siitä, että olisi elämänkumppani, jonka kanssa kohdata myös pelot ja peikot ja yhdessä taittaa matkaa. Kosminen Kristus mystisenä voimana vaikuttaa hänessä myös niin, että tahtoo palvella ihmiskuntaa, Jumalaa, taidetta, yhteiskuntaa, isänmaata. Erityisesti nuoruutensa ihanteesta koettavat P.E.:n mukaan saada kiinni taiteilijat, runoilijat, säveltäjät, mutta missä muodossa tahansa tuo ihanne näyttäytyykin se on äärimmäisen antaumuksellista. Sellaista, jonka puolesta nuori ihminen tahtoisi aina uhrautua.

Osin poimitusti, jatkaen: Moni oppiikin nuoruudessa Kristusta tuntemaan, mutta se ei aina kanna, koska ei vielä ymmärretä itseään eikä maailma useinkaan heitä. Juuri lähellä olevat asettuvat usein vastarintaan. Se voi olla karmassa tai sitten koe elämän puolelta, mikä osoittautuukin sitten vahvistavaksi. Tosiasia kuitenkin myös on, että nuori usein myös uupuu. Niinpä lahjakas ihminen, joka tahtoo tulla vaikkapa suureksi taiteilijaksi olematta kuitenkaan kyllin selvillä elämästä eikä näin ollen taiteestakaan, voi joutua vanhan karmansa alaiseksi. Nuoruudessaan he voisivat sen myös voittaa, jos etsisivät ja saisivat kiinni Kristuksesta. Tällöin ei ajauduttaisi helposti väärille teille, jonka seurauksena saattaa menettää myös nuoruuden ihanteensa ja elämänuskonsa. Mutta ei vain taiteilija, vaan jokainen ihminen voi kadottaa luottamuksen nuoruutensa uskoon, alkaa katsella elämää enemmän todellisuuden kannalta ja nähdä kuinka kurjaa ja huonoa elämä on ja kuinka epätäydellisiä ihmiset itse asiassa ovat.

Saako elämässä ponnisteleva nuori, joka ei jaksa voittaa halujaan ja tarpeitaan kulkea ikään kuin perikatoa kohti, eikö ole mitään voimia elämässä, jotka ryhdistäisivät häntä? Ervast pohtii ja jatkaa: " Kun ihminen nuoruuden iästä astuu miehuuden ikään, silloin on taas jokin uusi voima vaikuttamassa hänen sielussaan, jokin merkillinen elämän puuska ravistaa häntä ja hän tuntee sisässään: mutta minunhan pitäisi nyt jättää nuo himot, halut ja heikkoudet, minunhan pitäisi tulla vihdoinkin ihmiseksi.” - Ja vähän myöhemmin, täydentäen: - Se on Kristus, joka vaikuttaa jälleen ihmisen sielussa, nyt järjen ja järkevyyden, kunniallisuuden ja velvollisuuksiensa täyttämisen tietä.

Kunniallisuus ja velvollisuudentuntoisuus ovat verrattain tavallisia ilmiöitä ihmisen elämässä, Ervast toteaa. -Inhimmillisesti katsoen kauniita intohimoja, joiden turvin halutaan tulla pidetyiksi, kunnioitetuiksi tai rikkaiksi. Ja myös ajatuksinaan: Niinpä ihmiset, jotka päättävät olla tällä tavalla velvollisuusolentoja kulkevat jopa poispäin Kristuksesta, tai eivät välttämättä edes tiedä Kristus-syntymän mahdollisuudesta, tai mitä se syvemmin katsoen voisi olla, ja mitä heidän elämänsä voisi olla. Ja toiselta kohtaa: "... he heräävät juuri siihen aikojen kuluessa, että heidän elämänsä alkaa tuntua sisällyksettömältä ja kolkolta; vaikka he saisivat kaikkien ihmisten kunnioituksen ja ystävyyden, niin he huomaavat, ettei se tyydytä heitä, se jättää heidät yksinäisiksi."

Eikö elämä mitään tee? Kyllä. Opettaja kuvaa, kuinka kosmiset voivat tulevat jälleen apuun, ja ihminen muuttuu. Hän astuu miehuudesta vanhuuteen. Se merkitsee, että hänen pursuavat elämänvoimansa loppuvat ja hän myös ikään kuin luonnollisella ja tasapainoisella tavalla vieraantuu elämästä, jääden katselemaan kuin näytelmää ja välillä ihmettelemäänkin, mitä tämä oikein on. Ja jos ihminen vanhana kokee tilaisuuden oikein, hän voi tulla kuin uudestaan lapseksi, saavuttaa takaisin viattomuutensa, uskonsa ja anteeksiantamuksensa. Hänestä tulee suvaitsevainen, hän ei tahdo tuomita eikä arvostella ketään, vaan elää vielä mukana kuin jotakin odottaen ja tuntien, että hänen täytyy olla kaikille hella ja hyvä. Juuri siksi lapset tuntevat vetäymystä vanhuksiin.

Niinpä vanhus, joka on osannut tulla oikealla tavalla lapseksi ja joka saisi elää kyllin kauan, voisi Ervastin mukaan siinä elämässään saada kuin elämänsä takaisin ja tulla uudestaan miehuuden ikään ja nuoruuden ikään ja sitten synnyttää Kristuksen itsessään. Se on kuitenkin harvinaista, sillä vanha ihminen ei jaksa yleensä enää niin pitkälle ponnistaa. Mutta mikäänhän ei koskaan mene hukkaan, P.E. muistuttaa. - Jos vanhana alkaa ymmärtää elämää, mikä totuus on ja mikä Jumala on, niin tämä vakaumus herää hänessä miehuuden iässä.

Kristussyntymien vaiheet jatkuvat tullen lukijaa yhä lähemmä kiintoisuudessaan. Niiden elävyys ei vain aivan yllä lyhennelmään. Vuorossa ovat ihmiset, jotka miehuudessaan päättävät järkevänä olentona nousta elämän yläpuolelle, ja jotka jossain vaiheessa huomaavat, ettei se riitä, tai etteivät he sitä tahtoneet ja alkavat kysellä, mitä elämä oikeastaan on, mikä on ihmisen, ja mikä nimenomaan hänen tehtävänsä elämässä. Voi olla niin, Ervast selittää, ettei hän pääse mitään erityisemmin saavuttamaan, ainakaan jos hän ei elä pitkään. Mutta jos hän tuossa miehuudessaan, aikuisuudessaan oli kuitenkin nähnyt totuuden, sen että elämä on suurta, niin, hänelle avautuu mahdollisuus seuraavan kerran jo nuorukaisena päästä kysymään, mikä on totuus, mikä Kristus ja mikä ihmisen tehtävä? Mutta jos hän saa elää, niin hän miehuudessaan tulee takaisin nuoruuteensa ja hänelle selkiää mikä hänen elämäntehtävänsä voisi olla. Tällöin elämä voi tarjota hänelle tilaisuuden työhön, minkä hän näkee ihanteekseen. Ja jos hänen yhteiskunnallinen elämänsä saa muuttua niin että hän alkaa toisenlaista elämää ja tulee sitten vanhaksi, tullen lapsuuteensa, hän hyvin selvästi ymmärtää, mitä lapsi oikeastaan on. ”Ja silloin ei olekaan kaukana se, mitä me teknillisesti nimitämme mystillisen Kristuksen syntymäksi ihmisen sisässä.”

Mutta jos ihminen jo nuorena herää tähän kaikkeen, pyytää elämäntehtävää ja tahtoo alkaa sitä toteuttaa hän hyvin pian kulkee miehuuden ja nuoruuden läpi, ja tulee mystisesti lapseksi. Niin hänen elämässään tapahtuu ”todellinen salaperäinen, suurenmoinen asia ihmisen sielussa”, jota teknisesti nimitetään mystisen Kristuksen syntymäksi ja toisella nimellä vihkimykseksi.

”Minunhan ei tarvitse edes puhua lapsuudesta”, opettaja toteaa. Tuoden vielä esiin, että ihminen, joka on herännyt nuorena joutuu sitten uudestaan syntyessään jo lapsena niin voimakkaasti kosketukseen Kristuksen kanssa, että hän voi kulkea Kristusvoiman kanssa. Sekä myös tärkeänä: ”Nyt olen puhunut skemaattisesti, että niin ja niin tapahtuu seuraavassa elämässä, mutta ei ole sääntö, että aina seuraavassa elämässä niin tapahtuu, voi mennä useampia elämiä sentähden, että me olemme enemmän tai vähemmän tähtien alaisia, vaikka Kristus on meissä.”