Pekka Ervast: OPTIMISMI JA PESSIMISMI Esitelmä 28.3.1932

Ervast käsittelee ensin lapsen luottamusta vanhempiinsa tuoden mm. esiin, että pelottomassa ja rakkaudellisessa ilmapiirissä tuo luottamus on rajaton. Jatkaen tähän tapaan: Lapset ovat luonnostaan myös optimisteja. He katsovat elämää valoisalta kannalta pitäen iloa, riemua ja leikkiä itsestään selvänä. Myös vanhempiensa moitteen tai ojennuksen he ottavat vastaan luonnollisina seuraamuksina erehdyksestään, tietäen heidän tarkoittavan hänen parastaan ja rakastavan häntä. Jos häntä sen sijaan on peloteltu, niin että hän on alkanut arkana odottaa kohtalon ihmeellisiä iskuja, sitä mitä mahdollisesti tapahtuu, tai jos hän joutuu kasvamaan olosuhteissa, joissa näkee liian aikaisin elämän varjopuolia, ei lapsen sielu jaksa sitä kantaa. Lasten täytyy saada pysyä vielä tietämättöminä maailman pahuudesta, vaikka heille itselleen tuleekin opettaa miten käyttäytyä. Silloin lapsilla on se oikea kohtalo, joka heille pitäisi valmistaa.

Myös nuorilla, jotka ovat saaneet kasvaa rauhallisissa oloissa on Ervastin mukaan luonnostaan optimistinen usko elämään. Kun ei ole sattunut mitään, joka olisi saanut heidät epäilemään elämässä vallitsevaa hyvää, ja omia mahdollisuuksiaan ottaa vastaan ja luoda toivomaansa onnea. On nuorten etuoikeus unelmoida, haaveilla, nähdä näkyjä ja katsella kauas.

Aina ei kuitenkaan näin ole. On voitu jo kokea elämässä semmoista, että sisäinen usko ja toivo on mennyt. Sitä mukaa on tultu myös kyynisiksi, alettu epäillä kaikkea, toisia ihmisiä, kohtalon kovuutta ja itseäänkin. ”Nuori ihminen ei saa hymyillä semmoista blaseerattua hymyilyä, jossa piilee tietoisuus maailman kaikesta pahasta ja siitä, että he itsekin ovat epäilyttävän heikkoja ja huonoja. Hänen ei pitäisi sillä lailla epäillä itseään ja toisia. ”

Lukijan katse kääntyy nuoriin suunnilleen vuosisadan taa, pidemmällekin, vaikka asiat ainakin välillisesti koskettavat myös tätä päivää. ”Hirmuisia asioita he ovat saaneet kokea, ja heiltä vaaditaan paljon, kun elämä kysyy: jaksatko uskoa. Ja voimme ymmärtää, että jos heissä on pessimismiä, kyynillisyyttä, sillä on kyllä syynsä.” Sota - ja vallankumousaikojen luonnottomuus ihmiskunnan historiassa näkyy Ervastin käsityksen mukaan myös siinä, että ne ”aikuistavat” nuoria liian nopeasti. Epäusko, kyynisyys ja pessimismi hallitsi maailmansodan jälkeisiä nuoria, myös heitä, joiden oli ajateltu saaneen paljon hyvää elämässään.
Puhumattakaan heistä, jotka olivat pienestä saakka saaneet kasvaa kadulla tai muissa olosuhteissa, jotka olivat kasvattaneet heidät pessimisteiksi. Mutta toisaalta uskon tämän elämän ja ihmisen sisäisen siveellisyyden ja hyvyyden voimaan toi Ervastin mukaan se, että pessimismiin ja paheisiinkin vajonneissa oli usein erittäin tervettä ja tuoretta ihmisyyttä ja inhimillisyyttä takana. Ilmiö, joka liittyy hänen mielestään erityisesti murrosaikaan.

Nuoruusajan ohittaneissa, ns. miehuuden iässä olevissa ihmisisissä ei Ervastin mukaan ole enää nuoruuden optimismia, mutta heissä on kuin toisenlainen tuoreus. Silmät ovat avautuneet näkemään myös elämän varjopuolia, joten hän ei siitä järky. Hän saattaa myös hymyillä ajatuksilleen arpajaisvoitosta, oikean kumppanin ilmaantumisesta seuraavana päivänä tai keksinnöstään, josta koko maailma hämmästyy ja hänen nimensä kaikuu läpi maapallon. Ihminen ottaa elämän todellisuuden kannalta, ei odota eikä pelkää, tekee työtä ja yrittää parhaansa. Elämän epävakainen luonne, vastakohtien olemassaolo ja se, ettei mikään ole pysyvää näyttäytyvät hänelle luonnollisena. Hän tuntee itsensä vapaaksi olennoksi, kylläkin kohtalon alaiseksi, mutta jollain tavalla riippumattomaksi tästä kaikesta. Mutta kuitenkin hänen näkökantansa on aivan pessimistinen: asiat ovat hassusti elämässä, kukaan ei saa mitä ansaitsee, ihmiset saavat turhanpäiväisiä tuskia ja paras ihminen joutuu aina eniten kärsimään. Hän ei kuitenkaan viitsi antautua noille ajatuksille siten, että näyttäisi pessimistisyyttään myös muille, vaan on iloinen ja hymyilee, vaikka tietää, että jokainen tanssii tavallaan kuilun partaalla.

Vanhat ihmiset ovat Ervastin mielestä harvoin pessimistisiä. Silloin jo tiedetään ja tunnetaan kuinka elämässä on, mutta on myös syntynyt kuin uusi sisäinen katse; tarkoituksen ja viisauden näkeminen kaiken takana. Elämän opetuksista, nöyryytyksistäkin koetaan olleen hyötyä, myös muille, kun on voinut omalla elämällään kantaa kuin pienen korren yhteiseen kekoon. Ja vaikkei uskoisikaan kuoleman jälkeiseen elämään niin tuntuma elämän jatkumisesta jotenkin vahvistuu. Vanhojen ihmisten optimismi on P.E.:n mukaan jollain lailla luonnollinen. Se ei ole sysännyt pessimismiä tieltään, vaan on kuin avannut jotain sen yläpuolella.

Kaikkiaan Ervast näkee selkeän yhteyden pessimistisen ja optimistisen asenteen ja sekä kehon tilanteen ja tilan välillä. Siitä poimien: Lapsen ruumis on terve, kaikki virtaa nopeasti, ilman hankaluutta. Sentähden on luonnollista, että hänen optimisminsa kuuluu rinnakkaisilmiönä asiaan, sillä lapsen sielu ei ole niin voimakas, niin että se kestäisi muuta kuin hyviä mielialoja. Samoin on nuoren keho raikas ja terve. Terveessä ruumiissa asuu aivan itsestään sielutajunta, joka katsoo maailmaa iloisesti ja luottaen. Sitten kun ihminen tulee miehuuden ikään, hänen ruumiinsa jo tutustuu sairauksiin ja heikkouksiin ─ on epäkunnossa. Ja vasta sitten, kun ihminen tulee vanhaksi, tulee hän optimistiseksi jälleen. Paljaasta vanhuudesta hän ei ole enää niin sairas, eikä välitä kaikesta sairaudesta. Hän huomaa, että kaiken pessimismin takana on jotain muuta.

Ervastin mielestä on aivan luonnollinen asia se, minkä materialistitkin myöntävät, että ihmisen hyvän voinnin ja hyvän mielen mieliala on riippuvainen hänen ruumiillisesta tilastaan. Kiintoisasti ja hauskastikin hän tuo esimerkein ja omin kokemuksin esiin ruoan ja ravinnonkulun merkitystä. Mutta tärkeänä jatkonaan, tässä poimien: ”Totuudenetsijä katsoo kuitenkin laajemmin, tietää elämästä enemmän, kuten sen, että ihmisen ruumis kärsii hänen epätäydellisyydestään. Se tarkoittaa, että ruumiillinen tila on riippuvainen sielullisesta tilanteesta, ei ehkä hetkellisestä tilasta, mutta sen asteesta itse elämän kehitysjärjestelmässä. Tehtävämme jälleensyntyvinä olentoina onkin karmojamme lunastaen rakentaa itsellemme ruumista, iankakkista käyttövälinettä, niin kuin ollaan satojen miljoonien vuosien aikana osattu tehdä semmoinenkin ruumis kuin nyt on. Kunnes ilmennämme autuutta ja rauhaa.”

Ervast pitää karman osuutta elämänasenteen ilmenemisessä hyvin merkittävänä, luonnehtien asiaa, paikoin poimitusti, tähän tapaan: On ihmisiä, jotka ovat syntyneet semmoisella karmalla, että he tietävät, että mikään heillä ei menesty. He ovat pessimistejä ja sanovat, että koko olemassaolo on niin sanomattoman kurjaa. Toiselle ihmiselle kaikki menestyy. Hän on silloin valmistanut rehellisyydellään, oikeudenmukaisuudellaan, rakkaudellaan itselleen semmoisen karman, että kun hän yrittää rakentaa elämää, seisoo hänen elämänsä portilla menestys. Ymmärrämme, että semmoinen ihminen on optimisti. Mutta hänen optimisminsa ei ole luonnon antama armolahja. Se johtuu siitä, että hän on itse valmistanut itselleen optimismin.

Kiintoisa on myös Ervastin kuvaus sieluasenteesta joka ei ole pessimistinen eikä optimistinen. Semmoiset ihmiset voivat tulla lempeiksi ja sanoa itselleen, että kyllä asiat ovat oikeastaan hullusti tässä maailmassa, mutta mitä siitä. - Elämä on kuin suuri seikkailu, ja minä lähden mukaan seikkailuun ─ tahdon elää siinä, sama se mitä tapahtuu. Rohkeina he kuin luonnostaan saattavat ottaa vastuuta toisista ihmisistä tai osaltaan koko ihmiskunnan kehityksestä. Se on silloin myös joukkokarman ottamista, ja samalla oman karman lunanstamista, kuin etukäteen. Ja jos hänelle sattuisi sen myötä jokin onnettomuus, se tulee hyvänä karmana vastaan myöhemmin. Semmoinen sielu on Ervastin mielestä aika lähellä jumalallista totuutta. ”Sillä meidän kaikkien täytyy lopulta tulla siihen, että voimme katsoa elämää suurena ihmeellisenä seikkailuna. Emme voi tietää koska mitäkin tapahtuu. Elämässä on rinnatusten vastakohtia ja että ihmisen tulee lopulta oppia sitä tasapainoa, riemua, autuutta, joka on ikuisuudesta kotoisin ja joka ei mistään horju.”

Pitkähkö luento päättyy elämänläheiseen, kohottavaan osuuteen ihmisen maanpäällisestä tehtävästä, ikuisen, kirkastetun ruumiin rakentamisesta. Tähän asiaan jo viitattiin, ja opettaja on puhunut aiheesta paljon myös toisaalla, mutta nostettakoon pohdintansa loppu jokseenkin sellaisenaan tähän tekstiin: ”Vaikka meillä ei vielä ole ikuista ruumista, on kuitenkin ns. auramuna, henkitajunta, minuuden verho. Se aura ei kuitenkaan riitä, täytyy olla risti ympyrässä, ja se risti on oma inhimillinen muotomme. Sen täytyy olla myös ikuistettuna. Sen tähden tuohon auraan on luotava myös inhimillinen ilmennys, ruumis, joka ei ole suorastaan kuin karkea ruumiimme, vaan ruumis, jolla on tämä uusi muoto, ja joka on elävää kirkastettua ainetta. Sen ruumiin luomiseen saadaan siemen ottamalla Kristus vastaan itsessämme. Ja sitten alamme sitä ruumista rakentaa, vähitellen, elämien vieriessä. Sen valmistuttua olemme iloisesti valmiina ikuiseen, alati vaihtelevaan, kasvavaan, alati kirkastuvaan työhön.”