Pekka Ervast: TERVEYDEN IHANNE Esitelmä 1.5.1932

Ervast aloittaa aiheen muistelemalla nuoruuden lukukokemustaan, kirjaa, jossa terveyttä ihannoitiin ihmisen normaalina, luonnollisena tilana, kun taas sairaudesta puhuttiin moittivaan ja jopa hiukan pilkalliseen sävyyn. Lopuksi oli kerrottu jostain uudesta elintavasta ja ravintojarjestelmästä. Luettuaan hän oli tuntenut olonsa masentuneeksi, koska tiesi, ettei voinut olla milloinkaan täysin vahva ja terve. ”Myöhemmin kun ymmärsin, että itse asiassa terveys oli ihanne, sillä se oli pitkiä aikoja sitten ihmisen luonnollinen tila, ja tulisi jälleensyntymisten myötä sitä myös olemaan, saavutin mielenrauhan, joka oli tullut tuon kirjan kautta häirityksi.” Kiintoisaa on myös kun kertoo, ettei kahdentoista ikävuoden jälkeen ollut päivääkään vuoteen omana ja tekemättä työtä, sillä jo varhain hänelle oli syntynyt käsitys, että ilman työtä ei ihmisen ruumis pysynyt kunnossa.

Tulee aika, jolloin ollaan voimakkaita, kirkkaan terveitä ja vapaita, ja siitä on aavistus ihmisen tietoisúudessa, Ervast luonnehtii. Tämän hetkinen keho on hänen mielestään kuin peite, joka vedetään päälle vaivan ajaksi, eikä sen karmassa vielä pitkiin aikoihin ole olla mikään lentävä lintu. Niinpä ei pidä moittia, komentaa, arvostella tai vähätellä ihmisiä heidän sairauksistaan, ei myöskään viittaamalla karmaan. Vaikka elämä kulkisikin suurelta osin terveydessä, kaikilla on taipumuksia sairauksiin, ja sairaus on pikemmin luonnollinen tila vielä tässä ajassa. Hän nostaa esiin Jeesuksen, Buddhan ja kaikkien suurten viisaiden esimerkillisyyden. He tahtoivat parantaa sairaita, poistaa ihmisten kärsimyksiä, ja heistä juontaa sivistyksessä kuvautuva asenne kärsivien rakastamisesta. Luonnollisena suhtautumisena sairauksiin on Ervastin mielestä aina suuri myötätunto. Tämäkin kosketti selkeydellään: ”Silloinkin kun on kiitollinen omasta ruumiistaan ─ niinkuin minä olen aina kiitollinen elämälle omasta ruumiistani ─, täytyy aina kuitenkin muistaa ja tietää, että hänellä on tämmöinen käyttöväline, joka on annettu ristiksi ja taakaksi hänelle. Sen tähden juuri puhun terveyden ihanteesta.”

Kun siis teosofiassa puhutaan täydellisestä terveydestä, puhutaan siitä tulevaisuuden ihanteen näkökulmasta, johon monipuolisena sisältyy tuo tuttu - ”terve sielu terveessä ruumissa”, hän selkiyttää. Ja antaa ymmärtää, että sielu ja ruumis ovat tavallaan yhtä, ollen ihmisen sisäisiä "käyttövälineitä", joiden olisi tultava terveiksi. Henki on aina terve. Noita käyttövälineitä tarkastellaan monissa Ervastin kirjoissa, esimerkiksi Ihmisen Synnyssä. Puhutaan ihmisen fyysisestä ruumiista ja sen eetterisestä kaksoispuolesta, astraali- eli tunneruumiista, mentaali- eli ajatus-, älyruumiista ja kausaali- eli syyruumiista ja vielä muistakin, mutta eniten noista. Kysymys ei ole mistään erillisistä kehoista, vaan egon, ihmisenä olemisen ilmenemismuodoista ja -välineistä. Ensimmäinen ehto terveydelle Ervastin mukaan on, että näiden käyttövälineiden välillä vallitsee harmonia, niin kuin onkin korkeammassa minässä, puhtaassa minuudessa. Puhdas minuus merkitsee niin yleviä, ihania ja korkean kauniita asioita, että ihmisen kaikki käyttövälineet katsovat sitä ihastellen ylös päin ja tuntevat nousevansa. - Näin on ihanne teosofiassa.

Millä tavalla tuo ihanne on sitten saavutettavissa - tuleminen terveeksi niin etteivät sairaudet, haitalliset taipumukset, tavat, tottumukset ja tunteet asettuisi esteeksi sille kun tahtoo tehdä hyvää? hän kysyy ja sitten vastaa, että koko vanha viisaus, oman sydämemme inspiraatio sekä omat kokemuksemme antavat yhdessä siihen järkevän, ymmärrettävän vastauksen. Ensinnäkin se neuvoo ihmistä, ellei hän jo ole, ryhtymään totuuden- eli Jumalanetsijäksi. Kiintoisaa ja ajatuksiin virittävää: "Tämä ensimmäinen ehto kääntyy sen puoleen, joka on ihmisessä ikäänkuin nuorin. Fyysillinen ruumiimme on vanhin, eetteriruumis sen perästä vanhin. Astraali- eli tunneruumis on sitten vähän nuorempi; persoonallinen minä on vielä nuorempi, mutta kaikista nuorin on se, joka herää ihmisessä, se totuutta etsivä, Jumalaa ikävöivä, täydellisyyttä, hyvyyttä ja rakkautta ikävöivä minä, joka tekee ihmisestä totuudenetsijän.”

Ervast tähdentää, että olipa ihminen miten miettivä ja fantasioiva tahansa hän huomaa pian, ettei aivan omin neuvoin pääse perille elämän ilmiöistä ja elämän todellisuudesta. Avun pyytäminen ja auttaminen tällä tähdellämme kuuluu elämän omaan järjestelyyn. Niinpä kun totuudenetsijä tahtoo päästä ymmärtämään elämää eivät vain tavalliset ihmiset sinään osaa häntä auttaa, vaan hän saa apua toisilta, viisaammilta. Se apu ei ole täältä, vaan muualta - Valkoiselta Veljeskunnalta. Mutta jos näiden auttajaolentojen olemassaolo tuntuu epäselvältä ainakin täytyy päästä selvyyteen siitä, että joku ihminen on kyennyt näyttämään toisille tietä elämän ymmärtämiseen; kristikunnassa Jeesus Kristus - toisilla tahoilla Buddha ja muut viisaat ja tietäjät. Tärkeää on kuulla heidän omaa ääntään. Se on mahdollista kirjoitusten ja Pyhien kirjojen avulla. Ja vielä lisää, vähän tiivistäen: - Niiden kautta pääsee ymmärtämään elämää, sitä että ihminen on jälleensyntyvä olento ja että Jumala asuu jokaisen ihmisen sisässä. joka on kaikkialla oleva suuri elämä. Kun ihminen saa näin tuen koko omalle henkiselle pyrkimykselleen hänen ajatuselämänsä muuttuu, tulee rauhalliseksi ja iloiseksi, tyyntyy.

P.E. puhuu ihmisen saamasta avusta - mikäli ihminen sitä tahtoo - elävästi ja seikkaperäisesti, käyttäen myös vertauksia ja rinnastuksia. Niitä olisi ollut kiintoisaa ottaa tähän mukaan, mutta koska esitelmä on kaikkiaan pitkä tyydyn tässä seuraamaan vain ”asiapuolta”, terveyden ihanne -aihetta ja - teemaa, poimien, lauseitakin yhdistellen ja runsaasti tiivistäen, mutta toivon mukaan keskeiset ajatuksensa säilyttäen. Hän jatkaa:

Niinpä jos ihminen on sairas, hän ymmärtää silloin sen olevan karmaansa, ja se on hänestä kuten kuuluu, sillä hän sillä saa maksaa velkaansa. Kärsimykset kadottavat kärkensä tiedettäessä niiden olevan ohimeneviä. Hän ei napise, eikä moiti elämää eikä Jumalaa, vaan kantaa ristinsä. Kaikki muuttuu toisenlaiseksi ja ihminen voi vapaasti kuvitella jo terveyden ihannetta, uskoa siihen, että saa kerran ruumiin joka on terve, olipa nyt kuinka sairas hyvänsä. Silloin on otollinen aika, ja hän tietää osaavansa käyttää terveyttään oikein. Kaiken tämän ymmärtäessään ihminen ei olekaan enää samalla tavoin ruumiinsa orja ja hän tunnistaa ajatuskäyttövälineensä voiman. Hän on ainakin ajatusten kirkkaassa käyttövälineessä vapaa.

Sitten seuraa Ervastin esityksessä astraalinen tunneruumis, jonka tervehtymistä hän pohtii tähän tapaan:. Niin kauan kuin siinä on nautinnonhimoja, rikkauden ja ahneuden pyyteitä, itsekästä vallanhalua, ne estävät olemasta sisäisesti onnellinen ja terve. Kun ihminen sitten herää huomamaan, että noin toimiessaan tunnepuoli on sairas, se alkaa vähän myöntyä ja totella jonkin verran ajatusruumista. Tuo egon käyttöväline on kuitenkin raskaampi ja hitaampi eikä lähde lentoon niin kuin ajatus. Mutta hitaudessa on myös hyvää: ”Ihminen saattaa ajatuksissaan, eli mentaalisessa käyttövälineessään kuvitella ymmärtävänsä enemmän ja enemmän elämän totuutta tullen kohtaan, jossa ajattelee, ettei mitään tunteita, himoja ja haluja ollenkaan tarvitse olla, että hän on ajatuksissaan vapaa lentämään mihin vaan ja tunteet saavat vaikka kuolla pois. Silloin onneksi hänen tunneruumiinsa alkaa puhumaan hänelle saattaakseen hänet takaisin oikealle tielle. Voi käydä niin ettei ihminen halua kuunnella sitä ja siitä voi taas koitua monenlaisia ikäviä, jopa tuhoisia seurauksia. Mutta tavalliset ihmiset eivät mene semmoisiin äärimmäisyyksiin, pysyvät maassa kiinni ja kysyvät tunneruumiiltaan älykkäästi ja järkevästi mitä se tahtoo.”

Ervast tähdentää, että vaikka ihmisen tunnekäyttöväline kaipaakin puhdistamista tervehtyäkseen ei se tarkoita sen kuolettamista. Tunnepuolen arvo on sen suuressa käyttövoimassa. Mikä ja millainen on siis se voima? ”Se on aivan ääretön nautinnon kyky, iloitsemisen kyky. Ei mikään karkea nautinnon kyky. En keksi mitään sopivaa sanaa. Siinä ei ole mitään tunnottoman kalpeata. Se on ääretöntä iloitsemista kaiken kauneudesta. Se on suurta, sanomatonta rakkautta kaikkea ja kaikkia kohtaan. Se on aivan uusi tunnemaailma, joka avautuu tuossa astraaliruumiissa.ja siinä, että se on kuin elämä itse.”

Ja edelleen, ajatuskulkuaan seuraten: Se on lunastavaa rakkautta, mutta matka siihen on pitkä. Vaikka ihmisen ajatusmaailma, mentaalinen käyttöväline olisi puhdasta todellisuuden peilikuvaa kulkien oikeaan suuntaan ei tunne-elämä, astraaliruumis puhdistu erakkona, vaan myös siihen tarvitaan toisten apua, joka voi tulla monella tavalla. Se on elämän ihmeellinen romantiikka. ” Ja kyllähän sitä on olemassakin, P.E. muistuttaa, tuota suurta apua tässä tunnekäyttövälineemme vaikeuksissa.

Niin hän saapuu vanhimpaan, joka on fyysillis-eetterinen ruumiis, ”tekojen ruumis”. Lähtökohta on selkeä: ei voi tuntea ja ajatella ilman, että myöskin tekee ja toimii. Elämä on vuorovaikutusta ajatusten, tunteiden ja tekojen kanssa. Hän muistuttaa mitä viisaat ovat sanoneet pyrittäessä ylöspäin, terveyteen ja onneen: Ette voi alkaa teoista, silloin olisitte ulkokultaisia, sillä ajatuksenne eivät ole niin kauniita kuin tekonne ovat. Alkakaa juuri nuorimmasta ja tulkaa lopulta vanhimpaan, tekojen ruumiiseen, joka seuraa mukana, kun ajatukset ja tunteet ovat kauniita ja puhtaita. Silloin teotkin ovat sitä.

Ervast tähdentää anteeksiantoa, kaikkien viisaiden opetusta ja osviittaa. Kun opitaan antamaan anteeksi, maksamaan paha hyvällä, opitaan myös puhdistamaan omia tekojaan. ”Sillä tavoin tekojen maailmassa puhdistumme, jalostumme ja voimme ihmiskuntaa auttaa.”

Pekka Ervast: TIE VAPAUTEEN Esitelmä 5.6.1930

Vain voittajalla on valta ja vain valtiaalla on vapaus kuuluisi esitelmän alun sisältö pelkistyksenä. Ervast ei puhu kuitenkaan mistä tahansa voittamisesta, vaan vallan saavuttamisesta itsensä yli ja sillä tavoin samalla maailman voittamista. - Jeesus saavutti tässä suurimman voiton, vaikka ulkoinen maailma tuntuikin voittavan hänet. Tuo voitto näkyi myös siinä, että kun opetukset alkoivat yltää eteen päin, se laittoi aivan kuin alulle maailman voittamisen. Vain itsensä voittanut on vapaa ja tuo voittamisen tie on samalla yksilöllisen vapauden tie, P.E. myös sanoo. Hän nostaa esiin joitain ihmisen fyysisen olemuksen, olemassaolon keskeisiä sisältöjä. Luonnollista ja tärkeää on levon tarve, mutta rajat ylitettyään ja syvälle syövyttyään voi alkaa hallita jonkinlainen halu toimettomuuteen. Ja vaikka kulttuurisilla piirteillä ja traditioilla on oma merkityksensä niin ”epäilemättä on ihmisen veressä taipumusta laiskuuteen”.

Omalla tavallaan kulttuurikansojen yksilöiden kesken on kuitenkin aivan selvä se maailmankatsomus, että työntekoa kunnioitetaan ja että jokaisen täytyy ansaita leipänsä, hän toteaa. Tekojen ja työn sekä ajatusten välillä on yhteys, hän jatkaa, vapaasti näin: Kaikki työ on aivotyötä, ajatusvoima huolehtii ruumiillisestakin työstä, sillä aivot ovat aina päättäneet jotakin, vaikka aivovoimaa kuluukin sellaisessa työssä, jossa täytyy koko ajan olla huomio keskitettynä. Myös väsymys tunnistetaan aivoissa. Työn periaatteen suhteen ovat ihmiset näin samalla tasolla toisten kanssa. Ervastin mielestä elämän ensimmäinen koulu ihmiselle oman itsensä voittamisessa ja itsensä vapaaksi tuntemisessa onkin fyysisen laiskuuden voittaminen ja leipänsä ansaitseminen inhimmillisellä tavalla. Työn tulosten myötä ihminen tuntee voittavansa maailmaa ja sen olosuhteita. Elämän lait puolestaan tulevat vastaan, palvelevat, kun tiedot ja taidot kasvavat ja ihminen pääsee eteen päin tässä maailmassa. P.E.:n mielestä kysymys työstä ei ole kuitenkaan ristiriidaton.

Nuoruudestaan hän muistaa ajankohdan, jolloin monet olisivat mielellään tehneet työtä, mutta eivät saaneet, ja kuinka se oli koskettanut häntä: ”Tämä Suomenmaa on laaja, täällä on peltoja kuinka paljon tahansa, miksikä ei sanota, että tuossa on suuri maapalsta, lähde sitä perkaamaan. Miksikä oli sillä tavalla tässä maailmassa, että ihmiselle saatettiin sanoa, että ei ole työtä.” Toisaalta oli hän myös kohta huomannut, että työn puutetta valitettiin, mutta kun sitä oli käsillä ei haluttukaan siihen tarttua tai jatkaa, vaan ajateltiin hänen tapaamansa ukon tapaan - kunpa saisin vain olla tuolla uunin päällä pitkälläni ja sylkeä kattoon. ”Ihmisellä saattaa olla erilaisia ajatuksia elämästä, mutta ennemmin tai myöhemmin elämä käskee häntä täyttämään ensimmäisen ehdon, voittamaan oman ruumiinsa ja tekemään työtä.” Ja niin tapahtuu. Työ ei myöskään petä, kuten moni muu asia elämässä, vaan se rakastaa meitä yhtä paljon kuin me sitä. Tiellä vapauteen on merkittävä löytö siinä kun ihminen huomaa että onni on työssä, hän kuvaa. Työ ei ole ainoa alue, joka auttaa ihmistä vapautumiseen. Toinen alue koskee tunteita. Ahkera ihminen voi vihastua laiskalle tai kahdehtia jotain toista. Tai olla niin vaativa itseään sekä muita kohtaan, että pitää ”hienoja” tapoja, etikettejä tai muita olemassa olevia käytäntöjä niin itsetarkoituksellisina, että on kaiken aikaa valvovassa mielentilassa ja ennakkoluulojen vallassa. Väärät, itsekkäät tunteet ja luulot ovat P.E.:n mielestä kahleita, jotka tekevät ihmisen itsensä onnettomaksi, estäen häntä olemasta mikä oikeasti olisi. Mutta hän antaa myös ymmärtää, että paljosta kuvatun kaltaisesta on myös jo vapauduttu. Syvempiä elämänkysymyksiä ne kuitenkin vielä hallitsivat. Hän nostaa esiin käsityksen, jonka mukaan ihminen ei olisi olemassa kuoleman jälkeen, käsityksen, jolle hänen mielestään jumalalliset olennot hymyilevät - nuo ihmisethän ovat yhtämittaa tekemisissä kanssamme. ”Ei ihminen voi olla haudassa eikä ruumista voi nimittää ihmiseksi. Kun ihminen haudataan, hän seisoo siinä vieressä, sitä he pitävät ihmisenä.”

Miten sitten kokee tuo ihminen, hautaan laskettava vainaja, joka näkee ja tajuaa, ettei hän olekaan siinä, mutta kuulee puheet herätetyksi tulemisestaan viimeisenä päivänä? hän jatkaa ja toteaa siitä tähän tapaan: Jos ei ole päässyt selville elämän todellisesta luonteesta, henkisen elämän olemuksesta, hän hämmästyy: eikö hän sitten olekaan enää olemassa, eikä autuaallisesti nukkunut? Onko se mitä nyt on helvettiä? Ja jos ei hänellä ole tuota syvempää ymmärrystä myös kiirastuli, puhdistustila, jonka kaikki läpikäyvät, senkin hän voi myös kokea ikuiseksi helvetiksi, ja häntä on silloin vaikeampi nostaa pois siitä. Hän puhuu myös niistä vaikeuksista, joita itsemurhan tehnyt kohtaa. Mutta myös avunsaannista, siitä, ettei ketään lopulta jätetä yksin. Ja tähdentää - emme saa itse riistää pois ruumistamme, vaan meidän täytyy olla siinä niin kauan, kuin karma sen meille määrää. Epäitsekkäiden tunteiden lisäksi ja siihen liittyen on siis opettajan mukaan tärkeää oikea tieto, tietämättömyydestä vapautuminen. ”On eräs ominaisuus ihmisellä, jota usein nimitämme halveksivalla nimellä uteliaisuus. Ei meidän tarvitse olla uteliaita kaikissa turhanpäiväisissä asioissa ─ vaan tiedonhaluisia. Ihmiselle tiedonhalu on sitä, että hän tahtoo aina olla varma asioista.” Ja toisesta kohdin, kuin edellistä täydentäen: ”On hyvä lähteä liikkeelle kaikkea kuuntelemalla, katselemalla, ei yliaistillisia kykyjä odottamalla tai vaatimalla. ”

Esitelmässään Ervast kertoo myös esimerkin siitä, millaisia vaikeuksia ja sisäisiä ristiriitoja saattaa totuudenetsijälle seurata jos hän tahtoo kehittää itselleen tuollaisia kykyjä mm. askeesin avulla. Kuvaus on kiintoisa ja seikkaperäinen ja sen sisältö nivoutuu muihinkin kohtiin, jonka takia tässä vain siihen viittaus. Mutta tuotakoon esiin, että Ervastin mukaan hindujen, japanilaisten ja kiinalaisten ruumiit ovat vanhasta kulttuurista, jossa on aina harjoitettu yliaistillista askeesia. Länsimaalaisilla, jotka ovat ”vereltään aivan kuin paljon nuorempia”, on etenkin Kristuksen jälkeen aurassaan toisenlaisia mahdollisuuksia. Tunnusomaista sille on järki ja rakkauden tahto, jolloin ihmiselle nousee eteen esimerkiksi kysymys, mitä varten tahdot tulla selvänäköiseksi. Jos hän huomaa, että motiivinsa ovat itsekkäät, hän yleensä luopuu. Jos taas, että hänen motiivinsa on auttaa toisia ihmisiä hän tuntee voivansa turvallisesti toimia Kristuksen avulla. Vielä on P.E.:n mukaan alue, joka liittyy vapauden tiehen, ja jossa täytyy myös käydä uudistus. Se on tahto, tahtoelämä. ”On tahdottava hyvää, kaunista ja puhdasta. Tahdon täytyy olla rakkautta. Ei rakkaus ole paljasta tunne-elämää. Se ei ole tavallaan tunne-elämää lainkaan. Rakkaus voi siten nousta älyyn, että se on niin ylevää, hienoa liikutusta, ettemme voi sanoin sitä ilmaista.

” Miten sitten puhdistaa tahtoaan kuvatunkaltaiseksi? Vastauksensa kuuluu tähän tapaan: Apukeinona on toisten auttaminen pois heikkouksistaan. Ei komentamalla tai vaatimalla, vaan olemalla avoin ja rehellinen sen suhteen, missä hänen itsensä pitää kehittyä ja näyttämällä esimerkkiä siinä, missä on jo itse kehittynyt. Se on silloin kuin yhteistyötä, tai ikään kuin muuttuu yhteiseksi toistensa auttamiseksi. Hän tähdentää vielä, että ilman rakkautta, Jumalaa ei voi kasvaa, päästä vioistaan ja heikkouksistaan; ilman Jumalaa ei voi itseään voittaa. Ihminen ottaa tällöin Jumalan, rakkauden avuksi pyrkimyksissään. Se tarkoittaa, että hän on vakava sisäisesti. ”Kenties hän on suuri humoristi. Se, joka enemmän tekee työtä itsensä kanssa, enemmän auttaa toisia, tulee ehkä suureksi humoristiksi. Hän näkee, kuinka koko elämä tulee kodikkaaksi, tuttavalliseksi, hauskaksi ja kiintoisaksi. Hän pääsee siitä, että hän ottaisi kaiken pahan ja vaikeuden liian totisesti. Hän alkaa tavallaan jo hymyillä kaikille kärsimyksille. Hän tietää, että olemassaolo on juuri sellainen, kuin se on. Keskellä kärsimyksiä hän nostaa päänsä ja hymyilee. Ja koko olemassaolo on kuin suuri suloinen seikkailu. Elämä on suloista seikkailua, jossa Isä meitä auttaa, kun vain tahdomme olla hänen poikiaan.”

Pekka Ervast: EI KUKAAN TULE ISÄN TYKÖ MUUTEN KUIN MINUIN KAUTTANI Esitelmä 2.10.32

Tutkivalla otteellaan Ervast lähtee ensin tarkastelemaan Johanneksen evankeliumissa olevien Jeesuksen sanojen vuosisataisia vaikutuksia. -”Minä olen tie, totuus ja elämä; ei kukaan pääse Isän tykö muuta kuin minun kauttani”. - Näistä sanoista ovat P.E.:n mukaan saaneet tukea mielipiteet, joiden mukaan toiset uskonnot ovat pakanallisia erehtyväisine perustajineen ja vapahtajineen, kun taas kristinusko on ainoa oikea ja sen vapahtaja ainoa Jumalan ilmoittama Vapahtaja. Toiselta puolen nuo sanat ovat saattaneet vaikuttaa vieraannuttavasti totuudenetsijöihin, joille on auennut, että on aina ollut monia uskontoja, opettamassa jumalan tuntemusta, hänen yhteyteensä pääsemistä sekä synnistä ja epätäydellisyydestä vapautumista. Ervastin mielestä on selvää, ettei tavallinen kuolevainen ihminen ole voinut sanoa olevansa tie, totuus ja elämä, eikä kertoa Isän luo pääsyn olevan mahdollista vain hänen kauttaan. Ainakin se olisi ajattelematonta ja lähes tyhmää. Niinpä kirkon ja uskonnon pulma tässä asiassa on vältetty sanomalla, ettei niiden sanojen lausuja ollut ihminen, vaan itse Jumala, tai Jumalan Poika. Mutta totuudenetsijälle selitys on liian ylimalkainen, P.E.sanoo, ainakin hän tahtoo nähdä mitä on väitteen takana. Sillä vaikka jumalallinen totuus voikin nousta järjen yläpuolelle, niin se ei voi sotia järkeä vastaan; sen sijaan se antaa sille valaistusta ja kirkastusta,

Uudessa Testamentisa puhutaan useammassakin yhteydessä silmästä, hän jatkaa. Viittaukset ja vertaukset mm. valoon, pimeyteen, sokeuteen, näkemiseen liittyvät siihen. Erityisen merkittävä P.E.:n mielestä on uuden Testamentin kohta, jossa todetaan Jeesuksen avanneen opetuslastensa silmät, niin että he osasivat lukea pyhiä kirjoituksia. ”Aina kun puhumme ja kirjoitamme, niin on sanojen taakse kätkeytynyt ajatus, mutta tämmöisissä pyhissä kirjoituksissa se ajatus voi olla syvemmällä. Sitä täytyy ymmärtää syvemmin”. Ja sitten tiivistäen, tähän tapaan: Ymmärtämisessä on kysymys järjen ja ajatuksen toiminnasta. Mutta tahtoa ymmärtää syvemmin on yhtä kuin saada hengelleen ravintoa. Silmä, jonka on auettava tarkoittaa sitä sisäistä silmää, jonka on auettava myös järjessämme. Ervast muistaa jo melko varhain nuoruudessaan sisäisten silmiensä menneen auki sillä tavalla, että hän ymmärsi Uutta Testamenttia, sekä kokemansa ilon ja kiitollisuuden siitä. Hän kuvaa, että se oli kuin valo olisi langennut tuohon kirjaan ja hänen ajatuksiinsa. Ja vaikkei siinä ollut mukana vielä kaikkia hänelle myöhemmin auenneita seikkoja, kokemus oli kantava ja syvä. Niinpä hän nytkin, esitelmässään, palaa yhteen löytöön: Jeesus ei Johanneksen evankeliumissa puhunut tavallisena, syntisenä ihmisenä, vaan Jumalan Poikana. Sekä tuolloin heränneeseen ymmärrykseen sanojen - ”kukaan ei tule Isän tykö muuten kuin minun kauttani” – merkityksestä: Vain puhtaan järjen kautta on mahdollista päästä Isän luo.

Mitä puhdas järki sitten on ja mitä on kulkeminen puhtaan järjen tietä? Paikoin poimien: Puhdas järki on yhtä kuin jumalallinen järki, joka on itsessään harmoniaa onnea ja autuutta. Se on vastakohtaa sellaiselle järjelle, jota ohjaa itsekkyys, pyyteet ja jopa se, jota nimitetään minuudeksi. Se ei ole myöskään samaa kuin ns. ymmärryksemme, jota ohjaavat usein heilahtelevat ajatukset ja tunteet. Mutta se on aivan muuta kuin kylmä tai itsekäs ajatus. Puhdas järki katselee objektiivisesti koko maailmaa, ja jos se pääsee ihmisessä vaikuttamaan tullen eläväksi hän saattaa katsoa elämän kaikkia ilmiöitä ja koko ilmennyttä maailmaa aivan puolueettomasti. Kuka on Isä, johon esitelmän otsikkona oleva Raamatunlause viittaa? opettaja kysyy palaten jälleen nuoruuden valaistumishetkeensä, jossa hänelle avautui ihmeen selvänä: " Jumala on rakkaus. Isä on siis rakkaus. Isä oli tietysti yhtä Pojan kanssa, niin että Isä ei ollut järjetön, vaan järki, ja Isä oli rakkaus ". Vasta, kun ollaan tuossa kirkkaassa järjessä, puhtaassa, kristallin kirkkaassa ajatuksessa, jossa pystytään katselemaan elämää kristallinkirkkaasti, aivan kuin itseä ei olisi olemassa, vasta silloin lähestytään Isää eli rakkautta, oli hänelle myös selvinnyt tuossa kokemuksessa. Mutta matka Pojan luo kestää, ja matkalla saamme kokea paljon, P.E. nyt esitelmässäänkin sanoo..

Kiintoisa on myös opettajan kysymys, tuon nuoruuden kokemuksensa suuntaan kuin myös tähän hetkeen, mitä tuo järki, Poika meille lupasi? Ja vastauksensa: Se kertoi lähtevänsä pois näkyvistämme näytettyään meille personoituneen rakkauden ja koska olimme nähneet sen ja samalla silloin Isän. Mutta se lupasi lähettää meille totuuden pyhän hengen, joka näyttää meille paljon ja paljastaa meille kaikki salaisuudet. Ja että tuo pyhä henki on tullut puhtaasta ja kirkkaasta järjestä, se on kotoisin Pojasta. Ervast opettaa, että totuuden pyhä henki on totuuden vaatimus ihmisessä. Se tulee ihmisen sydämeen, hänen omaantuntoonsa ja hänen järkeensä saaden ikävöimään Jumalaa, elämän ratkaisua, puhtautta. Totuuden pyhä henki ei tule ihmiseen ilman muuta, sitä täytyy hakea. SIihen oppii elämän koulussa. Kun ihminen alkaa etsiä totuutta hän lähtee kulkemaan pyhän hengen tiellä, täyttyen yhä enemmän tuolla hengellä. Kuljettuaan tullaan kohtaan, jossa voidaan nähdä etäällä ne portit, jotka avaavat pääsyn Jumalan rakkauden valtakuntaan. ”Sentähden on oikeassa tältä kannalta se kristillinen kirkko, joka sanoo, että Pyhä henki lähtee ulos Pojasta”, hän toteaa.

 Esitelmässä on mielestäni ikään kuin kaksi pääosaa, vaikka asiana onkin saumaton ja yksi. ”Jälkimmäisessä”, johon nyt tullaan liikutaan olemassaolon suurimmissa kysymyksissä. Niinpä Ervast tuo esiin, että pyhän jumalallisen kolminaisuuden mysteerio voi paljastua meille syvemmässäkin mielessä, jolloin noissa nimityksissä Isä, Poika ja Pyhä henki piilee vielä syvempikin merkitys. Se ei muuta sitä tosiseikkaa, että Isä on rakkaus ja Poika on järki, mutta se paljastaa vähän enemmän sitä mysteeriota, joka on olemassaolon takana. Silloin on mahdollista tulkita lausetta - ei kukaan tule Isän tykö muuta kuin minun kauttani – toisellakin tavalla. Ervast opettaa, että kaiken takana on absoluutti, ehdoton elämä, jota ei osata määritellä. Mutta siinä absoluuttisessa elämässä on jokin ilmenemisen mahdollisuus ja ilmenemisen tahto. Tätä nimitetään myös Logokseksi tai Sanaksi, ja se on se kolmiyhteys, josta uskonnoissa puhutaan.

Ensimmäinen kohta tässä ilmenevässä Jumalassa on ensimmäinen Logos, se, jota myöskin nimitetään Isäksi. Isä on siis se Jumala, joka on kaiken takana, josta esimerkiksi Jeesus Kristus puhui. Hän jatkaa siten, että tässä ensimmäisessä, vielä ilmenemättömässä Logoksessa tapahtui ensimmäinen prosessi: Poika syntyi. Mikä se Poika silloin on? Tuo nimitys järki ei ole P.E.:n mielestä tällöin oikein kuvaava nimitys. Parempi on Jumalan kuva, ja vielä: Jumalan täydellisyyskuva. Poika on Isän täydellisyyskuva. Voisimme toisin sanoin sanoa: Isän kuva itsestään, Isän käsitys itsestään. Kun Isä, tämä ensimmäinen tajunta absoluutissa herää, niin hän katselee itseään. Mitä hän muuta katselisi? Hän katselee sitä, mikä on hänessä ja mikä hän on. Me sanomme tätä katselemista Pojaksi. Se on ensimmäinen, mikä tapahtuu Logoksen herätessä, kun ensimmäinen Logos herää. Iankaikkinen Isä katselee itseään Poikana, mutta ei erillään itsestään vielä, vaan niinkuin itsessään olevana, Ervast selkiyttää.

 ”Mutta sitten tapahtuu jotakin muuta tässä Logoksessa, tässä ilmenevässä elämässä. Tapahtuu jotakin muuta, sillä Isänkin herääminen, Isänkin astuminen ilmennykseen on alkavaa luomista; se on luomistyön alkua.” Ervast ottaa esimerkin säveltäjänerosta, joka pienessä hetkessä kuulee oratorion Jumalan kunniaksi, mutta hänellä on kyky pitää tuon kuulemansa kauan mielessään. Se alkaa elää hänessä, hänen täytyy alkaa luoda, katsella sitä ja kuunnella sitä sen yksityiskohdissa. ”Samansuuntaista ─ vaikka meidän vertauskuvamme on ontuva ─ samansuuntaista on Isän Logoksen herääminen tietoisuuteen Pojasta, täydellisyydestä. Nyt on pidettävä siitä kiinni. Nyt on alkava luomistyö. Täydellisyysihanne oli luomisen alku. Se muodostui aivan kuin ohjelmaksi luomistyölle, mutta nyt se ihanne aivan kuin vedetään alas todellisuuden maailmaan, niinkuin voisimme sanoa. Se on ilmennettävä muodolliseksi, siitä on tehtävä jotakin.”

Kuvauksensa etenee: Joka ei ole vielä olemassa on ilmennyttävä. Niin Isä tulee tuossa tahdossaan kaksinaiseksi, hän tulee Isä-Äidiksi, joka alkaa luoda. Isä antaa muodon tajunnassaan olevalle täydellisyysihanteelle, mikä taas tapahtuu äidin kautta. Äiti antaa muodon. Karkeasti ottaen voi sanoa, että isä on Henki ja äiti Aine. Vaikka ainekin on itse asiassa henkeä, voimaa, niin kolminaisuudesta puhuttaessa on kuvaavampaa käyttää toista nimitystä, se on fantasia eli mielikuvitus. Isän tajunnassa on tuo fantasia. Jotta Poika täydellisyysihanteena näkyisi ja saisi muodon, tulee jumalallinen fantasia avuksi, tulee Äiti avuksi. He synnyttävät yhdessä Pojan, josta muodollisena täydellisyytenä tulee ilmennyksen perikuva. Kaikki mikä sitten ilmenee ja luodaan, luodaan Pojan kautta, luodaan täydellisyyskuvan kautta. Sitten alkaa suuri luomistyö. Tämän alkuperäisen Logoksen luovan prosessin mukaisesti ja suuntaisesti me ihmiset Ervastin mukaan kaikessa epätäydellisyydessämme heijastamme Jumalan kolminaisuutta, Isää, Äitiä ja lasta. ”Me heijastamme Isää, Äitiä ja lasta, jolloin lapsi kuvaa tuota Jumalan Poikaa eli täydellisyyskuvaa, mies ja nainen Isää ja Äitiä, jotka antavat sille lapselle muodon”, hän sanoo. Palaten esitelmänsä aiheeseen sekä Jeesuksen lauseeseen Johanneksen evankeliumissa - ei kukaan pääse Isän tykö muuta kuin minun kauttani - Ervast ottaa esiin näkemyksen ja puolen, jota ei yleensä ainakaan siinä syvyydessä tapaa. Niinpä hänen mielestään Jeesus on tuolla lauseella myös tahtonut sanoa, ettei kukaan pääse isänä ja äitinä Isän tykö, vaan ainoastaan lapsena. Hän antaa myös ymmärtää, että erittäin syvältä kannalta katsoen me ihmiset luovumme oikeudestamme tulla lapsina Isän tykö, silloin kun me tulemme isiksi ja äideiksi.

On sanomattakin selvää, ettei Ervast tarkoita tällä perheen, kodin, vanhemmuuden ja muiden ihmissuhteiden ja läheisten siteiden merkityksen kieltämistä, onhan hän näistäkin asioista paljon nostavasti puhunut ja kirjoittanut. Mutta saattaa kokea näidenkin ajatustensa annin, vaikkei siltä istumalta heti kaikkea ymmärtäisikään. Ja pysäyttäviähän ne ovat, tajuntaa herätteleviä. Kun hän esimerkiksi sanoo: ”Niin kauan kuin me ihmiset emme osaa ratkaista lapsen mysteeriota, niin kauan me aina saamme jollakin heikolla tavalla matkia Isän ja Äidin jumaluutta tulematta kuitenkaan Isän luo, tulematta Jumalan luo” Tai: ”Me synnymme tänne yhä uudestaan ja kuitenkaan me emme jaksa, ennen kuin sitten joskus jaksamme. Silloin me jo lapsina ymmärrämme, että lapseudessa piilee Jumala, se Jumalan Pojan salaisuus, joka yksin vie Isän luo, jota ilman emme tule siihen”.

 Vielä ottaa hän esiin noiden Johanneksen evankeliumissa olevien Jeesuksen sanojen yhden merkityksen. Ennen Jeesusta kaikki suuret opettajat ja profeetat olivat kyllä tiennäyttäjiä, ja vaikka tie Isän luo on ollut aina avoinna se kulki kuten P.E. sanoo, tasojen kautta. Nyt fyysillisessä maailmassa Jeesus saattoi puhua rakkaan opetuslapsensa, Johanneksen kautta, ja nyt P.E.:n sanoin näin: Minä olen se, joka avaan tien tässä näkyvässä maailmassa Isän luo. Te rakastatte minua, luotatte minuun ja pidätte minun käskyni. Silloin te seuraatte minua ja olette minun opetuslapsiani. Kun te olette minun opetuslapsiani ja pidätte minun käskyni, niin minä teen tiliä teistä Isälle ja te astutte valoon ja olette turvassa. Te vaellatte silloin valossa ja kuljette elämän portteja kohti.