Kesäkurssivastaus/Ihmisyyden Tunnustajien kesäkurssit 2021

 Kiitos jälleen monista sivuun tutustumisista ja tykkäyksistä!

Tämän kertainen kirjoitus poikkeaa aiemmista, vaikka Ervastin opetukset ovatkin mukana ja läsnä. Ihmisyyden tunnustajien kesäkursseilla vastataan aina etukäteen annettuun kysymykseen, joka nostetaan esiin opetusten pohjalta. Yksilölliset vastaukset ovat eläviä syvällisyydessään ja käytännönläheisyydessään, ja löytyvät sitten koottuina painetuista kirjoista. Liitän tähän nyt oman vastaukseni, sisällön vaihteluksi, ja koska kysymys vetosi tutkivaan mieleeni, ja koska kerran on tämä sivu olemassa.

Kysymys:

"Voimme lukea P. E:ltä, että astraaliruumis ei ole voitettavissa ylimalkaisella harrastelulla, vaan sille pitää päättävästi puhua. Se tottelee ihmisen ääntä." (JRH: Kys. ja vast XIII no 10). Mitä ymmärrät astraaliruumiin voittamisella ja miksi se on tarpeen?

Tämän vuotinen kesäkurssivastaukseni saattaa jäädä hiukan teoreettiseksi, ei ollut helppoa tavoittaa etenkään ulos päin ilmaisten astraaliruumista ja sen voittamisen teemaa. Tosin kysymyksen rakennekin oli haasteellinen, antaen monitahoisuudessaan aihetta vaikkapa useampaankin pohdintaan. Astraalikehosta kuten muistakin ihmisen näkymättömistä olemuspuolista ja käyttöväleistä on paljon tietoa teosofisessa kirjallisuudessa, ja kun muutamiin lähteisiin syventyi, huomasi välillä niihin uppoavansa. Palkitsevaa oli myös se, että lukemisen myötä omatkin kokemukset saivat vahvistusta.

Harvoinhan tulee tavallisessa arjessaan mieleen olevansa useiden, toisistaan riippuvaisten kehojen sisällä ja ympäröimänä. Ehkä enemmän ajattelee niin, että ihminen on tämän näkyvän maailman ja fyysisen kehon lisäksi olemassa sielullisena olentona myös toisessa, näkymättömässä maailmassa. Mutta uskon, että tavalla tai toisella ihminen on samalla myös näkymättömistä kehoistaan tietoinen.

Pekka Ervast tuo nuo kehot eli minän käyttövälineet esiin selkeästi, lähtien fyysisestä edeten sisempien tasojen suuntaan. Kurssikysymys innosti kertaamaan: fyysinen ruumis, eetteriruumis, astraaliruumis, mentaaliruumis, syyruumis. Sekä fyysis-eetterinen ruumis ja astraalismentaalinen ruumis, kuvattavan asian laadun ja asiayhteyden mukaan. Kuin myös kyseisten voimien asteet sekä ylemmät ja alemmat puolet. Kiinnostavaa oli myös saada selvennystä, miten nuo kehot muodostavat kokonaisuuden ja millainen on kehojen suhde toisiinsa. Ja kuinka juuri nuo viimeksi mainitut seikat, kehojen kokonaisuus ja niiden suhde toisiinsa ovat teosofisen tietouden mukaan keskeisessä asemassa astraaliruumiin voittamisesta. Ervast sanoo, tiivistetysti tähän tapaan: Ihmisen minän koti on ns. korkeammalla mentaali- eli ajatus- ja älytasolla, ja sitä kutsutaan korkeammaksi minäksi. Henkisen elämän kolme eri puolta: tahto, tieto ja tunto ovat korkeammassa minässä. Mutta nämä kolme ovat laskeutuneet myös aineelliseen maailmaan, ensin korkeammalta mentaalitasolta alemmalle ajatustasolle, sitten astraalitasolle ja sitten fyysiselle tasolle muodostaen ihmisen persoonallisuuden. Sen tähden fyysinen taso on toiminnan taso, astraalitaso on tunnon eli tunteen taso ja alempi mentaalitaso on ajatuksen taso. Koska ihminen elää samanaikaisesti kaikilla kolmella tasoilla, ovat nuo tasot ihmisen sielun elämässä yhtä aikaa. Jokainen sielullinen toiminta on toimintaa kaikissa kehoissa, käyttövälineissä, joissa kaikki tasot ovat samanaikaisesti läsnä. Lopulta kaikki ihmisen ruumiit ovat auttavassa suhteessa toisiinsa. Fyysistä, astraalista ja mentaalista kehoa sanotaan myös ihmisen perusominaisuuksiksi.

Lukijamietiskelijänä koki hiljaisia ymmärryksen avautumisen hetkiä. Astraaliruumis ei ole erillinen ihmisen muista olemuspuolista, vaan elävässä suhteessa toisiin tietoisuuden tasoihin. Ja kun jotain tunnen on siinä aina mukana myös jokin ajatus, ja myös jonkin verran tahtoa, jolloin tahdon ja ajatuksen on mahdollista muovata tunteita. Kesäkurssikysymyskin mielessä elävöityi, se kun Ervast sanoo: astraaliruumiille pitää päättävästi puhua koska se tottelee ihmisen ääntä. Hän tuo siinä esiin ajatuksen ja tahdon merkitystä tunnekehon voittamisessa.

Mutta millainen on astraaliruumis eli tunnekeho, tuo, joka on syytä voittaa? Mitkä ovat tunnekehon ”viat tai synnit”? Tai niin, että jos tunnekeho pitää voittaa niin tarkoittaneeko se tunteita, jotka ovat pahasta? Millaiset tunteet ovat pahasta?

Ajattelen niin, että ”tutkivalta kannalta” tunteet ovat tunteita, eivät sinänsä hyviä eivätkä pahoja, ja että ne psykologisesti, kokijansa kannalta ovat aina oikein. Ei siis voida sanoa toiselle, että sinun tunteesi sinun kokemanasi ovat vääriä. Mutta kun ottaa mukaan eettismoraalisen puolen tunteet tulevat toiseen, vielä merkityksellisempään valoon. Ajatukset synnyttävät tunteita ja tunteet taas ajatuksia, ja ne taas tuottavat tunteita. Ratkaisevaa on millaiseksi tuo ketju missäkin ja kulloinkin muodostuu. Jos ajatukset ovat rakentavia, kuten toiset huomioivia tai sovittelevia, se merkitsee itsellekin rikasta sisäistä elämää, tyytyväisyyttä, joka ilmenee yhä enemmän rakkaudellisina asenteina ja tekoina. Mutta jos ajatukset ja tunteet pyörivät esimerkiksi pelossa, epävarmuudessa tai vihassa, ei ihmiselle jää voimaa ja tilaa tuohon hyvään.

Blavatsky toteaa jossain, että astraalikeho on seurausten keho, ja seurausten syyt ovat syyruumiissa. Siellä saattaa olla syitä tämän hetken ajatuksiin ja tunteisiin, ei vain tämän elämän ajalta, vaan myös monituisten elämien takaa. Henkiset opettajat eivät kuitenkaan neuvo ihmistä tuijottamaan liikaa menneisyyksiinsä, ei tämän elämän kuin kauempienkaan. Sellainen voi lopulta olla omaa ja toistenkin kasvua lukitsevaa. Varmaa kuitenkin on, että jokaisen ihmisen matkoihin on tarttunut myös onnea ja hyvää.

Opettajat muistuttavat, ettei astraalikehosta tietoiseksi tuleminen edellytä näkyjä, mediumismia tai muita erikoisia aistihavaintoja. Uskon kuitenkin, että tietyn herkkyyden omaavat ihmiset voivat astraalitaso siltanaan tietoisesti seurata henkeä ja olla näin auttavassa suhteessa toisiin ihmisiin. Myös ns. esirukouksessa saattaa olla kysymys samantapaisesta asiasta. Ja ehkä tuosta olemuspuolestaan tietoiseksi tulemista heijastelee myös se kun ihminen tahtoo jättää pelkonsa, luulonsa tai liiallisen epävarmuutensa, alkaa terveellä tavalla luottamaan itseensä ja ottamaan uuden suunnan elämälleen. Ilahduttavana pidän tämän päivän henkisyyskeskusteluissa myös ajatusta sydäntietoisuudesta. Uskon sen merkitsevän myös sitä, että ihmiselle on annettu kyky ja voima luoda uutta todellisuutta.

Astraaliruumiille voi tosiaan puhua, mutta en ole varma pitääkö sitä välttämättä komentaa. Joissain tilanteissa kyllä. Saattoikohan Ervastkaan sitä ihan niin yksikantaan ymmärtää. Itselläni saattaa toimia paremmin neuvottelu. Pyytäminen työtoveriksi, mutta ei oman alemman luonnon, vaan korkeamman minän ohjauksessa. Varmaa lienee, että meitä kaikkialla ja alati ympäröivä astraalimaailma on hyvä harjoituskenttä asioiden ja ilmiöiden erottelukyvyn opettelussa. Mikä kantaa ja on matkalle menevää, mikä taas ei. Missä määrin siinä onnistuu, siinä määrin myös astraalikehoaan voittaa.

Pekka Ervast: KRISTUS MEISSÄ JA KOHTALO Esitelmä 25.3.1923

Ervast palaa hetkeksi edelliseen esitelmäänsä, jossa hän lausui ajatuksen: Joka kerta kun lapsi syntyy maailmaan, Kristus syntyy maailmaan. Hän myöntää, että tämän laatuinen ajatus voi tuntua Jumalan pilkalta ihmisestä, joka ei ole sitä ennen kuullut tai tullut ajatelleeksi. Mutta kuitenkin siihen sisältyy hänen mielestään suuri ja syvä totuus. ”On itse asiassa niin, että kun me syvästi henkisesti katselemme elämää ja ihmisen syntymistä tähän maailmaan, on niin, että se on Kristus, joka syntyy. Se on Jumala, joka ruumiillistuu, ilmentää itsensä maan päällä.”

Avauksensa jatkuu, tässä paljon tiivistäen: Kun muistamme, ettei ole muuta kuin yksi suuri elämä, yksi ainoa Jumala, yksi elämän henki, on luonnollista ja itsestään selvää, että tämä elämä on joka paikassa, eläimissä, ihmisissä, kasvikunnassa ja kivikunnassa erilaisia muotoja ja tajuntoja saavuttaen. Ihmiskunnassa saavutus on korkein ja ihmeellisin; ei vain muotoja, aistimuksia, tunteita, ajatuksia, vaan jo minä, ilmeten yksilöllisyyksinä, minuuksina. Ihmiskunnassa Jumala on aivan kuin jakautunut moneen miljardiin minään. - Näin pitkälle voi meitä seurata panteistinen näkökanta.

Panteismia korkeampi on kuitenkin P.E.:n mielestä syvempi ja sisäisempi kanta, jonka mukaan Jumala on kaikkialla, mutta Jumala itsessään on ilmennyt vain harvoissa ihmisissä ihmiskunnassa. Poiminnoin perustelujaan: Luonnossa Jumala on ilmennyt rikkaampana. Siinä ei ole sitä ristiriitaa mitä ihmismaailmassa. Ihminen on ikään kuin jakautunut kahtia. Hän puhuu hyvästä ja pahasta, totuudesta ja valheesta, mutta kun hän ajattelee Jumalaa, hän tuntee itsessään filosofinakin, että jumalallisessa elämässä vallitsee harmonia, pyhyys, totuus, oikeus, rakkaus, hyvyys ja sopusointu. Ei hän voi sanoa, että ihmismaailmassa kaikki olisi Jumalaa, vaan että Jumala on ainoastaan Kristuksessa. Ja sen tähden mystikko sanoo: Vaikka Jumala on joka paikassa ja joka ihmisessä, on kuitenkin Kristus ainoa, joka tuntee Isän Jumalan.

Mikä Kristus on? Joku historiallinen henkilökö? Ei, P.E. vastaa, Kristus on Jumalan Poika, Kristus on Jumalan poikatajunta ja se tajunta ilmenee ihmisessä. Vain ihminen voi oppia tuntemaan itsensä Jumalan pojaksi.

Ervast totea ja pohtii, tähän tapaan: Maailmassa, kristikunnassa ja muissa uskonnoissa etsitään vielä paljon ulkoista Vapahtajaa, jollainen löytyykin joka uskonnosta. Se on luonnollista, ihminen tuntee itsensä yksinäiseksi, hajanaiseksi olennoksi, joka tietää totuudesta ja valheesta, pahasta ja hyvästä, oikeasta ja väärästä vaeltaen kahden maailman välissä, tehden syntiä ja tehden hyvää.

Kaikki eivät kuitenkaan tahdo tuudittaa itseään minkäänlaiseen uneen. He ajattelevat syvemmin, eivät voi uskoa ulkonaisesti johonkuhun, vaan tahtovat päästä tuntemaan, näkemään, tajuamaan tuo vapahtaja, Kristus, Jeesus, Buddha.. omassa itsessään. Kun se on silloin heidän ehdoton vaatimuksensa heille selviää, että Kristus on se tajunta ihmisessä, joka tajuaa Jumalan Isäksi ja itsensä Jumalan pojaksi. ”Ainoastaan yksi ihminen, Jeesus Nasaretilainen, on niin täydellisesti uppoutunut Isä-tajuntaan, että todella ilmensi Isänsä. Jeesus Kristus saattoi sanoa ruumiinsa joka jäsenelle, koko olemuksellaan, kaikilla hermoillaan: minä olen Kristus, minä olen Jumalan Poika, ken minut näkee, hän näkee Jumalan. Sen vuoksi voi sanoa, että Jeesus oli Isän Jumalan ruumiillistunut Poika.”

Tähän seuraavaan palasi lukijana toistamiseen, ilmaisun kauneuden vuoksi, mutta myös siksi, että nuo sanat ikään kuin purkivat mielestä joitakin väärien käsitysten jäänteitä. ” Se on semmoinen tajunnantila ihmisessä ja ainoastaan ihmisessä, joka voi sanoa itsestään: minä olen Jumalan poika, minä olen Kristus, joka voi sen sanoa kaikessa nöyryydessä, kaikessa itsetietoisuudessa, kaikessa helppoudessa ja kirkkaudessa, kaikessa vakavuudessa, ei ylpeydellä, mutta ei keinotekoisella nöyryydellä, vaan todellisella inhimillisellä nöyryydellä, joka voi sanoa: `minä olen Jumalan poika. Se on se tajunta, joka voi kumartua Pojan eteen ja ottaa Isän vastaan, tuntea ihmisenä, että minä olen Isän poika, minä olen Jumalan Poika.”

Esitelmä on pitkä, joten muutama kiintoisa alue jää tarkastelun ulkopuolelle, samoin monet havainnot ja esimerkit. Toisaalta aiheen syvyys ja haasteellisuus johti keskittymään asioiden kulkuun ja pääteemaan.

Ervast tähdentää, jokaiseen ihmiseen, joka syntyy maailmaan, ei ainoastaan ruumillistuteta Jumala, panteistisessa merkityksessä, vaan myös Kristus. ”Se on niin lähellä jokaista, että on ihme, että emme saa siitä kiinni. Suuret joukot, useimmat ihmiset eivät saa kiinni siitä, että he ovat Jumalan poikia.” Miksi näin? Poimintoina tähän tapaan: Se on ihmiskuntamme kohtalo. Synnymme maailmaan, jossa ei ole tuota tietoisuutta vielä, vaan joka on turmeltunut ja sairaalloinen. Vaikka ihmiset ovat sisimmässään Jumalan Poikia, niin persoonallisessa olemuksessaan, koko tässä ilmennyksessään ollaan puutteellisia, epätäydellisiä. Perisynti ja syntiinlankeemus ovat totta. On langettu pois todellisesta tietoisuudesta, Jeesus Kristus – tajunnasta, johon meillä on mahdollisuus, aineelliseen, karman lain alaiseen kohtalon maailmaan, jossa jatkuvat seuraukset omista ja koko ihmiskunnan ajatuksista, tunteista ja teoista. Sen tähden, vaikka itsessämme olemme enkeliolentoja olemme kuin vankeudessa täällä. Miksikä näin?

Pääkohdin kerronnastaan: Kun katselee täysikasvuista ihmistä ja hänen sisäistä sieluelämäänsä, myös historiallisesti sekä okkultisesti, niin huomaa, että ihminen käy täällä koulua, oppien vähitellen hallitsemaan aineellista maailmaa. Miljoonia vuosia sitten hänellä ei vielä ollut ajatusta, kykyä ajatella, vaan hänen tajuntansa vastasi ulkoisiin vaikutuksiin, eräänlaisina astraalisina tajuamuksina. Vähitellen hän oppi näkemään selvemmin siten, että mielikuvitus loihti mukaan kaikenlaista. Pitkien aikojen kuluessa hän oppi erottamaan todellisuutta mielikuvituksestaan ja siitä eteen päin vähitellen näkyväisen maailman todellisuuksia. Aikojen kuluessa siihen liittyi kyky järjestää vaikutelmiaan ja erottaa toisistaan sen minkä todella aisti ja mikä oli sielullista vaikutelmaa. Niinpä tänä päivänä ei juurikaan erehdytä eikä riidellä ulkonaisista aistimuksista. Sielulliset vaikutelmat kylläkin saattavat olla erilaisia. Ei olisi olemassa minkäänlaista kulttuuria, jos emme havaitsisi ulkomaailmaa samalla tavalla.

Pitkän kehityksen tuloksena on opittu ajattelemaan, eikä vain näkyväisen maailman ilmiöitä, vaan myös aatteellisia käsitteitä. Kun ihmiskunta oli nuori ja Jumala tuli maailmaan enkelitajunta ja Kristustajunta olivat lähellä ihmistä, mutta ei kyetty ajattelemaan. Näkymättömästä maailmasta havaittu oli vain jotain hämärää tunnetta. Moraalista tajuntaa ei myöskään ollut, ei paljon tiedetty oikeasta ja väärästä. Pyhissä kirjoissa puhutaan muualta tulleista, korkeammassa kehitysjaksossa olevista olennoista, jotka ruumistuivat tänne opettamaan ihmiskunnan lapsuudessa. Heitä uskottiin, matkittiin ja toteltiin, mutta sitä mukaa kun opittiin näkemään ja ajattelemaan he siirtyivät pois, ja jäätiin oman onnen nojaan. Mutta niiden jättämä ihannekäsitys, aavistus moraalisesta täydellisyydestä jäi kantamaan eteen päin. Vuosimiljoonien kuluessa ihminen on oppinut ajattelemaan ja käsittämään paitsi abstraktisesti myös eettisesti ja moraalisesti. On alettu näkemään ero hyvän ja pahan, totuuden ja valheen, todellisuuden ja mielikuvituksen välillä.

Oikeutta, hyvyyttä, täydellisyyttä ei Ervastin mielestä kukaan kiellä, sillä käsitys niistä on painettu ihmisten olemukseen alkuaikoina. Koetaan, että jotain hyvää `tässä turmeluksen elämässä` pitäisi olla, ehkä pitäisi itsekin pyrkiä hyvään. Ja myös toteamuksenaan: Miljoonien vuosien vieriessä on totuttu toiseen tai toiseen, tehty ensin paljonkin pahaa, ja vähitellen ”sivistytty”. Ei tahdota suorastaan surmata nyt enää, eikä varastaa toiselta mitä tämä on työllään hankkinut. Jotkut voivat olla vielä suuressa määrin sairaita, mutta useimmat ovat jo paljon parempia ja ymmärtävät kehityksen.

P.E. tähdentää, että pelastuminen ristiriitojen ja tuskien elämästä tapahtuu jos ymmärretään Vapahtajan olevan sisässämme, itsessämme. Silloin voidaan myös ymmärtää, että kaikki on saavutettavissa ainoastaan yhdellä keinolla, henkisellä työllä, itsekasvatuksella. Se luo sen, että Kristus-tajunta ottaa meidät itseensä, samalla kun kuljetamme itseämme Vapahtajan luo. Ihmiskunnassa onkin alettu enemmän ja enemmän ymmärtää itsekasvatuksen merkitystä, ja sitä, että siihen sisältyy erilaisia asteita, hän myös sanoo.

Itsekasvatuksessa on hänen mielestään syytä lähteä liikkeelle siitä, mikä meissä on luonnostaan pisimmälle kasvanut ja kehittynyt. Se on ajatuskyky, järki. Vielä vaelletaan kaikenlaisissa ahdasmielisyyksissä, ennakkoluuloissa ja harhaluuloissa. ”Jos tahdomme totuuden tietää, meidän täytyy kasvattaa järkeämme, meidän täytyy kasvattaa ajatustamme. Se on meidän itsekasvatusohjelmamme, ja me voimme hyvin ymmärtää, mikä siitä samalla seuraa ja mikä kuuluu siihen myös tapojemme suhteen.” Tavat ovat P.E.:n mukaan se toinen, joka mikä meissä on kasvanut.

Jatkaen näkemyksistään: Ajatuksen, järjen ja tapojen ohella ja sisällä toinen asia, jonka suhteen ihmisen kuuluu myös kasvattaa itseään on kieli. Kieli tulisi saattaa totuuden palvelijaksi. ”Me puhumme turhia, me puhumme valheita, me puhumme semmoista, joka ei ole kaunista ja kaikissa uskonnoissa varoitetaan meitä siitä, joten meidän ei tarvitse muuta kuin ottaa auki oma kristillinen Raamattumme ja katsella sananlaskuja tai Pietarin ja Paavalin kirjeitä, niin huomaamme heti, että siinä nimenomaan sanotaan, että ihminen on velvollinen kasvattamaan itseään niin, että hän tulee vastuunalaiseksi sanoistaan. Hänen ei pidä puhua turhaan. Hänen ei pidä käyttää kieltään väärin.” Ja tuonnempaa: ”Se joka tahtoo, että hän tulisi tuntemaan Vapahtajan, se joka tahtoo, että Kristus ilmoittaisi itsensä hänelle, Isä tulisi hänessä tietoiseksi Poika-tajunnassa, se oppikoon ajattelemaan oikein ja oppikoon puhumaan oikein.”

Esitelmänsä lopulla Ervast nostaa vielä esiin Paavalin sanat: minä elän, mutta kuitenkaan en minä elä, vaan Kristus elää minussa. Osoittaen tällä, että paljon täytyy ihmisen kasvattaa itseään ja olemaan valmis luopumaan itsestään niin, että Kristus ottaisi hänessä asuinsijan. ”Kuitenkin se on vasta jumalallisen elämän alkua, sillä silloin Kristus alkaa kasvaa ja kehittyä meissä. Päämäärämme on tulla Jeesus Kristuksen kaltaisiksi yhtä suuressa määrässä kuin Isä Jumala oli läsnä Jeesus Kristuksessa, yhtä suuressa määrässä hän voi joskus olla läsnä meissä. Meidänkin täytyy joskus tulla täydellisiksi, niin kuin taivaallinen Isämme on täydellinen. Meidänkin täytyy joskus tehdä niitä tekoja ja vielä suurempia kuin mitä Jeesus Kristus on tehnyt. ”

Pekka Ervast: SUOMEN HENKINEN ITSENÄISYYS Esitelmä 6.12.1931

Pekka Ervast näkee suuren merkityksen siinä, millä tavoin keisari Aleksanteri I Suomen sodan jälkeen v.1809 ymmärsi Suomen liittämisen Venäjän valtakuntaan. Keisarin ”profeetalliset” sanat - ”Suomen kansa on liitettävä kansakuntien joukkoon” toi emämaastaan Ruotsista irrotetulle Suomelle itsehallinnon, mutta näyttivät tietä myös itsenäisyyden suuntaan. Ilman autonomiaa varsinaisesta isänmaastaan, kielestään ja sivistyksestään vielä vähän tietoinen Suomi olisi voinut joutua suuren vallan sortamaksi, hän toteaa, eikä silloin vielä puhuttu paljon kansan itsenäisyydestä, kansallisuudesta ja kansallistunnosta, etenkään Venäjällä. Mutta kansallistuntoon herääminen, oli kuitenkin lähtenyt jo liikkeelle muutamissa Euroopan sivistysmaissa, leviten sitten sen kaikkiin kansoihin. Nyt Suomen kansa saattoi ikään kuin kutsua esiin sellaisia miehiä, jotka saattoivat kansallistuntoa herättää. Siitä, että Suomessa se heräsi ”voimakkaaksi, eläväksi ja valtavaksi” saadaan P.E.:n mukaan kiittää erikoisesti Juhana Vilhelm Snellmania ja hänen työtään, ja kaikkien hänen ystäviensä työtä ja kaikkia niitä kirjailijoita, runoilijoita, joita silloin eli. Myös ruotsinkielisiä kuten Runeberg ja Topelius, jotka tunsivat sisässään tuon kansallistunnon elävän.

Ervast jatkaa, jälleen tiivistetysti tähän tapaan: Kulttuuri alkoi muuttua, vaikka esiintyikin vastustusta. Se, mikä oli ollut vain ruotsinkielisten omaisuutta, alkoi tulla myös suomenkielisten omaksi. Snellman uskoi, ja monet hänen kanssaan, että Suomen salomailla asuu kansa, joka voi tulla tietoiseksi omasta itsestään. Niinpä hän piti kiinni myös siitä, että suomen kielelle olisi käännettävä eurooppalaista kirjallisuutta. Ihmeteltävän lyhyessä ajassa Suomen kansa nousi vuosisataisesta unestaan ja omaksui kulttuurin.

Mutta kansa, joka tulee elävästi tietoiseksi itsestään kansana, odottaa, vaatii kohtalolta myös muuta; ei ehkä enää vuosisatoja, vuosituhansia, ennen kuin noustaisiin Euroopan näyttämöllä itsenäisenä kansana kansakuntien joukkoon. ”Oli kuin ihmiset olisivat tunteneet sisässään, että jossain korkealla, näkymättömissä oli valmistumassa Suomen kansan itsenäisyys.” Ja vaikka se olikin monen mielestä uhkarohkea unelma, elettäessä suuren ja mahtavan alaisuudessa, se, mikä oli tähdissä kirjoitettu, tapahtui. Suomi tuli itsenäiseksi kansaksi, yhtäläiseksi kuin muutkin valtakunnat maan päällä, Ervast toteaa.

Mutta saavutettu itsenäisyys asetti ihmiset koetukselle, niin älyn ja järjen, sisäisen voiman kuin ihmisyyden suhteen. Lyhennetyin poiminnoin: Kyetä järjestämään olot ja talous, tullen yhtä riippumattomiksi kuin kansat yleensä ovat. Siinä oli vielä epävarmuutta. Eikä itsenäisyys kuitenkaan rajoittunut vain siihen. Se oli jotakin muuta ja se myös ikään kuin aavistetiin. Tähän ei muilta kansoilta saanut kuitenkaan paljon neuvoa, opettaja kuvaa, sillä maailmassa ei tuntunut olevan sellaista kansaa, joka olisi itsenäinen korkeammassa merkityksessä, siinä merkityksessä kuin sisässään aavistettiin. Oli kulttuuri, mutta sekään ei voinut rajoittua siihen, että käytti järkeään. Missä oli se kansa, joka löysi enemmän, joka oli noussut korkeammalle?

P.E avaa kysymystä yksilön kehityksen kautta. - Kun ihminen ikään kuin näkee unta lapsena ja jonkin aikaa nuorena, hän yhtäkkiä herää tietoiseksi siitä, että on minuus ja että elämä jotakin häneltä odottaa. Se että syö ja nukkuu ei riitä, on tultava itsenäiseksi. Tämä tulee hänen luokseen ekonomisena vaikeutena. Hän ei tunne itseään itsenäiseksi, ennen kuin saa ponnistaa, tehdä toimeentulonsa eteen työtä.

Mutta onko ihminen sitten itsenäinen, kun hän on taloudellisesti täysin riippumaton? Ja vastauksenaan, tähän tapaan: Ihminen ei tunne vielä olevansa itsenäinen siinä merkityksessä, jota hän tietämättään sisäisesti kaipaa. Hän kaipaa toista itsenäisyyttä, henkistä itsenäisyyttä, jonka olemassaolon hän myös tuntee. Ihmiset tuntevat, että tämän olemassaolon takana on Jumala, jotakin sellaista, josta olemme tulleet, joka on meidät luonut. Jokainen ihminen etsii eri tavoin, joko heikommin tai voimakkaammin, ja jokainen ihminen löytää ennemmin tai myöhemmin Jumalan. Ihminen etsii Jumalaa itsestään. Hänelle muodostuu Jumalaan persoonallinen suhde, ja hän alkaa tulla itsenäiseksi ja ymmärtää elämää. Hän ei ymmärrä elämää ainoastaan aineellisena, vaan että elämä on jotakin syvempää ja korkeampaa. On yhdentekevää mitä ja kuinka Jumalaa kuvitellaan järjessä ja ajatuksissa. Samoin on yhdentekevää, millä tavoin ihmiset kuvaavat itselleenhenkistä todellisuutta. Toiset ajattelevat, että henkinen elämä on siinä, että ihminen elää kuoleman jälkeen ja jää Jumalan yhteyteen. Toiset ajattelevat, että elämä on siinä, että ihmiset elävät hyvyydessä ja jaloudessa ja tulevat täydellisiksi. Toiset taas ajattelevat, että henkinen elämä on siinä, että ihmiset yhtyvät suureen todellisuuteen, joka on kaiken takana. Pääasia on, että jokainen ihminen tuntee henkisesti itsenäistyvänsä. Siinä määrin kuin ihminen pääsee johonkin suhteeseen henkeen, siihen todellisuuteen, joka on kaikkien ilmiöiden takana hän henkisesti itsenäistyy ja ymmärtää omaa elämäänsä. Kun ihminen ymmärtää omaa elämäänsä, niin hän myös käsittää syntyneensä tähän maailmaan tiettyä tarkoitusta varten. Jotakin varten hän on täällä. Se ei rajoitu näkyvään muotoon. Täällä hän vanhenee, mutta henkisessä elämässä tuntee ikään kuin nuortuvansa, tulevansa voimakkaammaksi, viisaammaksi ja kokeneemmaksi. - Samalla tavoin kutsuu kaikkia kansoja korkeampi itsenäisyyden aste, henkinen itsenäisyys. Vaikka kansat ovatkin saavuttaneet taloudellisen itsenäisyyden voiden hoitaa omia asioitaan ja suhteitaan toisiin kansoihin, eivät ne vielä ole saavuttaneet tuota itsenäisyyden loppumäärää.

Mikä on tämä henkinen itsenäisyys? Poimitusti, tähän tapaan: Se on sitä, että niin kuin ihmiset myös kansat kansoina pääsevät suhteeseen Jumalaan, todellisuuteen. Ei riitä, että ihmisiä elähdyttää kansallistunto, tahto elää ja kuolla itsenäisyyden puolesta. Vasta silloin kansa saavuttaa henkisen itsenäisyyden, kun sen suhde todellisuuteen, elämän näkymättömän puoleen, itse elämään tulee eläväksi. Katsoessaan omaan aikaansa ja ehkä tulevaankin P.E. kokee ja uskoo, että kansan syvimmissä riveissä näkivät untaan ne ihmiset, jotka tämän tiesivät ja aavistivat. Ja miten tuo henkeen elävöityminen tapahtuu? Se tapahtuu sillä tavoin, että kansan yksilöt tuntevat yhdessä, että heillä on jokin yhteinen tehtävä maailmassa. Se tekee kansat itsenäisiksi. ”Meillä on jokin tehtävä, sanokaamme, täällä Euroopassa, henkinen tehtävä”. … ”Me elämme tässä maailmassa Suomen kansana sitä varten, että me toisimme jotakin tiettyä sisäisestä maailmasta näkyviin tähän näkyvään maailmaan.”

Ervast tuo myös esiin, että jokaisella kansalla on tavallaan Messias-tehtävänsä. Niinkuin jokainen yksilö on kutsuttu auttajaksi, niin on myös jokainen kansa kutsuttu Messiaaksi, auttajaksi, toisten kansojen vapahtajaksi. Vaikka tällaista kansaa ei vielä ollut maan päällä, niin kansat elävät historiallisesti sitä varten.

Vielä Ervast kysyy missä on se kansa, joka ensimmäisenä voisi tulla Messiaaksi kansojen keskelle? Voisiko Suomen kansa ensimmäisenä tulla tietoiseksi korkeasta tehtävästään, ja koko sydämestään kirkastaa jumallaista totuutta, että se voisi tuoda Jumalan valtakunnan maanpäälle omalla tavallaan? Mutta sellaisella tavalla, että siitä olisi apua toisille. ”Jokainen kansa, joka saavuttaa ulkonaisen itsenäisyyden, asetetaan tämän kysymyksen eteen. Se on se kysymys, jonka elämä asettaa meidänkin eteemme Suomen kansana ja meidän tulee tuohon kysymykseen itse vastata.”

Täydennykseksi:

1)

Ervast on käsitellyt Suomen tehtävää muissakin esitelmissään, mm. esitelmässä ”Suomen tehtävä”, jota tarkastelin tällä blogisivustolla omana kirjoituksenaan 23.8.2020 (teksti 53). Kun Ervast nyt tarkastellussa esitelmässä ”Suomen henkinen itsenäisyys” puhuu mielestäni suurista linjoista, kysymyksiä herättäen, niin tuossa mainitussa hän tuo seikkaperäisemmin ja eloisammin esille näkemyksiään siitä, mikä Suomen tehtävä voisi olla täällä Euroopassa, ja miten näkymätön maailma kansallishaltijamme Väinämöinen mukaan lukien koettaa näissäkin kysymyksissä johtaa kohtaloitamme. ”Suomen tehtävä” kannattaa nyt lukea alkuperäisenä, myös tämänkertaisen tarkastelun täydentymiseksi. Mutta liitän jo tähän muutaman kohdan, jotka sekä inspiroivat että käytännön tasoisesti puhuttelivat.

”Mutta Suomella voisi olla tehtävä korkeamman järjen suhteen; korkeampi järki voisi puhtaana loistaa meissä, korkeampi järki ja sen mukana sydän ja omatunto. Voisimme sanoa, että ihmisen korkeammat prinsiipit voisivat tulla näkyviin täällä pohjolassa. Suomen kansan tehtävä olisi olla Euroopan omanatuntona ja korkeampana järkenä. Ja kun ajattelemme tätä seikkaa, silloin todella tunnemme nöyrtyvämme, koska silloin näemme niin selvästi, kuinka huonoja olemme, itse asiassa hirmuisen kaukana tällaisesta ihanteesta.”

”Onneksi kuitenkin on niin, ettei meidän tehtävämme ole meistä persoonallisista olennoista riippuva, vaan niistä miljoonista olennoista, jotka ovat näkymättömässä maailmassa ja siitä, jota nimitämme Suomen kansallishaltiaksi; he taistelevat näiden asioiden puolesta. Ja Väinämöinen, jos nimitämme Suomen kansallishaltiaa sillä nimellä, koettaa johtaa meidän kohtaloitamme. Mutta hän ei ole yksinvaltias, hän on pikemmin ristiinnaulittu. Ja sanon omana mielipiteenäni, että tämä Väinämöinen on lupautunut Kristuksen palvelijaksi”….. ”Hän on inspiroivana voimana, ja aina silloin tällöin joku ymmärtää, mitä isänmaanrakkaus korkeammassa merkityksessä on, nimittäin että isänmaa ja tämä kansa on kutsuttu jumalalliseen työhön ja tehtävään.”

2)

Laatiessani tämänkertaista tarkastelutiivistelmää huomasin jääväni miettimään muutamaa asiaa ja kohtaa, mitä niistä tämän päivän kokemuksien valossa ajattelen. En halunnut sovitella niitä kuitenkaan tarkastelutekstiin, koska Ervastin ajatuksen kulun seuraaminen on jo sinänsä voimaannuttavaa ja puhdistavaa. Ja toisekseen siksi, että koen esitelmän henkeen sisältyvän ja osittain sieltä nousevankin nuo ajatukseni, jotka kirjaan tähän nyt sen enempi avaamatta ja erillisesti.

- Henkiseen itsenäistymiseen kuuluu erottamiskyvyn ja tahdon kehittäminen/kehittyminen niin ettei sokeasti kumartaisi tämän maailman auktoritetteja

- Vaikka auttaminen onkin henkisen elämän pohja ja perusta niin yksilöiden kuin kansojenkin suhteissa, auttaminen ei voi olla ”kaikki hyvä” -asennetta. Ilman erottamiskykyä se voi johtaa myös aineen, aineellisuuden hallintaan ja ”veljeyden” sijaan ”veljeilyyn”.

- Toisen kunnioittaminen, henkilön tai kansan, on henkistä taitoa ja henkistä taidetta. Se on tilan antamista ja tuppaamattomuutta, luopumista harhasta, että tietäisi toisen parhaan hänen puolestaan ja kiitollisuutta siitä annista, joka syntyy yhteiseksi hyväksi toisen erilaisuuden ja ainutlaatuisuuden pohjalta.