Tässä jälleensyntymistä käsittelevän luentosarjan esitelmässään Ervast johtaa pohtimaan viisaiden kaikkina aikoina antamaa opetusta siitä, että ihminen on, tietoisena myös elämän vaikeudesta, onnettomuudesta ja kurjuudesta halunnut tänne itse syntyä. Ja vaikkei hän muistakaan tuota tahtoaan ja päätöstään, niin se vaikuttaa luonnollisena elämänhaluna ja vaistona hänen takanaan. Mutta mikä ihmisessä on se, joka on tahtonut syntyä, asuakseen ja elääkseen maan päällä? Tullaan minän arvoitukseen, Ervast sanoo. - Sitä pohtimalla voi ymmärtää miksi emme muista, ja onko totta, että olemme halunneet jälleensyntyä.
Hän lähtee liikkeelle minän rakenteesta, siten kuin se ymmärretään teosofiassa ja aikain viisaudessa. Puhutaan korkeammasta ja alemmasta minästä, jolloin alemmaksi minäksi kutsutaan sitä personallisuutta, joka jälleensyntymisessä syntyy ja muodostuu. Korkeampi minä on jälleensyntyvä minä. Ihmisellä ei ole kahta minää, toinen minä, joka on taivaassa ja toinen, joka elää personallisuudessa. On vain yksi minä, mutta korkeampi minä on aina persoonallisuuden takana pitäen siitä huolta, vaikka ei olekaan ihminen itse.
Inhimmillistä, persoonallista minää P.E. ohjaa ajattelemaan ensin psykologisesti. Ihminen voi ajatella elävänsä ilman käsiä ja jalkoja, jopa ilman ruumistakin, ja huomata, että varsinainen ihminen ei ole tuo käsi eikä jalka. Mutta sielullisuutensa suhteen hän ajattelee yleensä toisin. Jo ajatellessaan elämää sellaiseksi, josta olisi poistettu tahto, ajatukset ja kaikki tunteet ihminen kokee, ettei silloin olisi olemassa enää mitään minää. Ervastin mielestä asia ei kuitenkaan ole siten. Ihmisen tunne ei ole sama kuin hän itse, sillä tunteita voi oppia hallitsemaan. Itse ei ole myöskään ajatus tai tahto, ihminen voi oppia olemaan niidenkin yläpuolella. Mihinkään sielun puoleen ei tyhjenny ihminen itse eikä muodosta minää. Monet tukijat ovatkin päätelleet, että minä on mysteeri, salaperäinen tajunnan keskus tai jonkinlainen tajunta.
Minän tarkastelu psykologisesti ja filosofisesti spekuloiden vie tyhjyyteen tai lopputulokseen, joka ei vastaa todellisuutta. Ervast sanoo. Ei ole mahdollista olla tekemisissä semmoisen minän kanssa, joka on ilman tunnetta, ajatusta, tahtoa. Paikkansa pitävä on hänen mielestään filosofinen katsontakanta, ettei ole tajuntaa ilman muotoa. Teosofian näkemyksenä: Niin pitkälle kuin on tajuntaa, niin pitkälle on muotoa, jossa se ilmenee. Ei ole tajuntaa ilman muotoa, sillä tajunta ilman muotoa on sama kuin tajuton.
Niin myös yksilölliseen minuuteen kuuluu Ervastin mukaan kaikki se, joka ilmenee tässä ruumistuksessa. ”Meidän minämme on tämä ruumiillinen olentomme, se on tämä ihmisen muoto, ruumiillinen olemus.” Ja toisessa kohtaa: ”Kun tahdomme koettaa kuvata ihmistä henkenä, henkisenä olentona, niin sanomme, että on olemassa aivan kuin tämmöinen ympyrä, jonka keskellä ihminen elää itsenä, ja kaikki muu, mikä kuuluu hänen olemukseensa, on hänen ympärillään, mutta sillä on muoto vasta sitten, kun se valuu ihmiseen itseensä, hänen omaan henkiseen piiriinsä. Sen mukana ihmisen aura kasvaa, ja sen pitää kasvaa niin suureksi, että se täyttää koko tuon ympyrän, koko ihmisen. ” Auraa ei hänen mielestään pidä kuitenkaan käsittää liian aineellisesti, pieneksi piiriksi, johon täytyy kaiken mahtua, sillä sen muoto on toisenlainen, ulottuen ehkä äärettömiin.
Hän kääntää sitten huomion korkeampaan minään, siihen olemuspuoleen, joka voi jo ennen syntymää tietää mitä on edessä. Siitä poimitusti, tähän tapaan: Ihmisen tajunta saattaa vaihdella. Ei olla aina yhtä tietoisia, hereillä, sisältörikkaita. Koetaan ettei tiedetä mitään itsestään niin kuin toisistakaan ihmisistä. Väsytään, ollaan tyhjiä sielussaan. Mutta sitten saattaa tapahtua, että tuntee nousevansa tajunnassaan ja tulevansa sielultaan rikkaammaksi ja voimakkaammaksi. Siirtyy haltiotilaan, jossa voi katsoa kaikkea kirkkaasti ja puolueettomasti sekä kokea eletyn elämänsä järjellisenä, hyvänä ja täynnä tarkoitusta. Semmoinen hetki voi ihmisellä olla ennen syntymää, kuten myös tuollaisina haltiohetkinä ihminen voi ikään kuin nähdä tahtoneensa tänne syntyä. Tuo tajunnan tila saattaa hallita ihmistä kauankin aikaa, mutta saattaa myös unohtua aivan kohta, painua pois tajunnasta ja joutua unohduksiin, sillä ihmisen ”muoto” voi olla sekä korkeampi että alempi minä.
Kuinka sitten ymmärtää jälleensyntyvää minää, kun on vain yksi minä ja kun (tai jos, sanoisin) emme muista eläneemme ennenkin..? Siihen vastauksenaan: On palattava minään: mikä on ihmisessä se joka jälleensyntyy?
Opettaja muistuttaa, että vaikka ihmiskunta on tulos eläinkunnasta, niin meidän inhimillinen minämme ei ole evoluution tulos eikä kotoisin eläinkunnasta. Ja jatkaa, että se, mikä varsinaisesti muodostaa ihmisen sisäisen ja jumalallisen sielun, on hänen minuutensa, hänen henkinen itsensä, joka on syntynyt ja lähtöisin korkeammalta, Jumalasta. Vapaana lainauksena: Ihmisen takana olevaa tajuntaa, jumallaista itseä, minää, luonnehditaan teosofisessa kirjallisuudessa tähdeksi ja näitä tähtiä olisi täynnä jumalallinen maailma. Ihmisen varsinaisen, henkisen itsen ja ihmisen fyysisen muodon välillä on sielun ja minän maailma. Minä on se tajuntakeskus, se aukko, portti, josta ikään kuin päästään toisesta maailmasta toiseen.
Ilmenneessä maailmassa suhde aineen eli muodon ja puhtaan tajunnan välillä on kuitenkin toisenlainen, P.E. opastaa. ”On kuilu näiden maailmoiden välillä. Ihmisessä sen kuilun yli on rakennettu silta, ihmisen minä, joka voi ottaa sisäänsä koko maailman ja tulla kaikeksi.”
Esitelmässä hän valaisee myös sitä, miten eläinmaailma ilmentää tajuntaa, mikä on se silta, joka yhdistää nuo maailmat niin että tajunta voi ilmetä. Tässä lyhenteessä kuitenkin vain joitain Ervastin esiintuomista näkemyksistä. Lähtöajatuksena on, ettei ole kuin yksi ainoa tajunta ja sen ilmennyksenä muodollinen maailma. Ja kun ihmisessä välittäjänä on minä niin eläimessä se on ns. joukkosielu. Edelleen Ervast avaa, että on olemassa deeva-olentoja, jotka ovat minäolentoja, ja jokin tämmöinen deeva johtaa eläinten joukkomaailmaa ja muodostaa aivan kuin sen minän. Se deeva ikään kuin kurottaa kättään tajunnan maailmaan ja välittää tajuntaa tuohon eläinjoukkoon, sen jäsenille. Mutta eläinkunnasta on tarkoitus tulla seuraava ihmiskunta, ja kun eläin joskus syntyy ihmiseksi, niin se tapahtuu sen kautta, että se eläin on kehittynyt elämän koulussa niin paljon, että se herää minätietoisuuteen.
Samalla tavalla kuin eläimet kansatkin muodostavat yhdessä joukkosielun, ja samalla lailla heillä on omat näkymättömät johtajansa, Ervast selkiyttää. ”Me kaikki ihmiset täällä Suomessa muodostamme yhdessä Suomen kansan. Me kaikki tunnemme kuuluvamme toisiimme ja olevamme yhteydessä toisiimme, ja tunnemme olevamme lähempänä toisiamme kuin esim. venäläisiä tai kiinalaisia. Me tunnemme sangen läheisesti kuuluvamme toistemme yhteyteen. Näkymätön enkelijohtajamme, kansallishaltijamme johtaa meitä kansanaan, ja hän välittää kansan yhteyttä tajunnan jumalallisen maailman kanssa. Deevamme on silloin myös Suomen kansan korkeampi Minä.”
Esitelmä kaartuu kohti päätöstään mielenkiintoisella pohdinnalla eläinkunnan kehityksen ja ihmisen uudenlaisen, henkisen yksilöitymistahdon välisestä analogiasta. Laajeten sitten ajatuksiin mitä kaikkea tapahtuukaan kun ihminen tai ihmiset alkavat syvemmin ymmärtää tuon oman deevansa kuiskeiden ja kansaansa kohtaan osoittaman suuren rakkauden merkitystä. Ehkä mahdollisuutta myös kohota kansallisdeevansa tasolle, korkealla tavalla minäksi ja samalla toisten palvelijaksi.
