Ervast on pitänyt useita esitelmiä Tolstoista ja hänen elämänkatsomuksestaan, kolme joulu-tammikuussa 19101911, ja kuusi syys-lokakuussa 1928. Nuo kolme käsittelevät eri puoliltaan Tolstoin oppia ja teosofiaa, myöhempien esitelmien otsikot ovat: Tolstoin oppi, Tolstoin Kristiusko, Rakkauden esteet Tolstoin mukaan, Ansat ja valheet, Tolstoin pelastusoppi sekä Tolstoin oppi ja okkultinen kokemus. Viimeksimainitut löytyvät
Valitsin tiivistelmää ja tarkastelua varten esitelmän Tolstoin oppi, joka on ensimmäisenä jälkimmäisessä luentosarjassaan. Luento rakentuu paljolti P.E.:n ajatuksiin ja löytöihin 1890-luvun nuorena totuudenetsijänä.
Kiitokseni jälleen siitä, että Pekka Ervastin kirjat ja esitelmät ovat netin kautta kaikkien ulottuvilla - iloksi, kasvuksi ja kohotukseksi.
Pirjo Rossi
Pekka Ervast: TOLSTOIN OPPI
Esitelmä 23.9.1928
Ervast ilmaisee ilonsa syksyn luentokauden alkamisesta sekä aihepiirin luontevasta avautumisesta, olihan Leo Tolstoin satavuotissyntymäpäivän muistoa vietetty hiljakkoin maassa. Hän nostaa esiin Tolstoin mestarillisuuden kaunokirjailijana, ja sen, kuinka hänen kertomuksiaan ja romaanejaan arvostettiin, ja joita etenkin nuoret tuona aikana lukivat paljon. Mutta vielä suuremman arvon hän antaa Tolstoille ajattelijana, näkijänä ja uskonpuhdistajana, asettaen hänet omasta puolestaan myös tietäjänä teosofisen liikkeen alullepanijan, H.B.Blavatskyn rinnalle.
Hän muistelee aikaa 1890-luvun loppupuolella - jolloin itse alkoi henkisesti herätä. Silloin Tolstoin nimi oli ”loistanut suurena tähtenä totuudenetsijäin taivaalla”, ja koko maailma tiennyt hänen olevan ”merkillinen profeetta”. Mutta vielä enemmän hänestä puhuttiin kristinuskon vastustajana, jopa antikristuksena, etenkin ne, jotka eivät olleet lukeneet hänen teoksiaan. Se johtui paljolti myös siitä, että venäläiskatolinen kirkko oli julistanut hänet pannaan. Perehtyneemmät kuitenkin tiesivät, että hänen vastustuksensa ei kohdistunut kristinuskoon, vaan kristillisiin kirkkoihin.
Toinen asia, joka tuotiin aina esille Tolstoista puhuttaessa oli hänen oppinsa ruumiillisesta työstä. Oli muodostunut käsitys, että Tolstoi opetti yhteiskunnan olevan väärällä pohjalla, ja että koko kulttuurielämä johti perikatoon. Niin, ettei ihmisillä olisi muuta pelastusta kuin luopua kaikesta mikä oli yhteiskunnan puolesta - kouluista, kirkosta, yliopistosta sekä omaisuudesta ja ulkonaisesta loistosta ja palata alkutilaan, luontoon. Ja samalla ensimmäiseen välttämättömyyteen elämässä, luonnolliseen työhön käsillään. Syyksi selitettiin, että hän oli nähnyt paljon huonoa elämää sivistyneitten kesken ja suuria kärsimyksiä köyhän kansan kesken, ja näkemyksiään pidettiin liian venäläisinä sopiakseen yleismaailmalliseksi. Maailmassa oli myös paljon tahoja, joiden mielestä Tolstoin oppi ei ollut ainoastaan sivistymätön, vaan suorastaan raaka.
P.E. kuvaa, kuinka hän ja jotkut hänen kanssaan eivät voineet asettua tällaiselle kannalle, vaan ymmärsivät Tolstoita toisella tavalla. Heidän mielestään Tolstoi ei halunnut hävittää yhteiskuntaa, eikä hän puhunut sille, vaan yksilöille, tuoden esiin tärkeää sanomaa, johon itse uskoi, ihmisten heräämiseksi. He olivat myös huomanneet, ettei Tolstoin viittaus ruumiilliseen työhön ollut hänen ainoa oppinsa, vaan yksi olennainen kohta hänen elämänkatsomuksestaan. Se, että he pysähtyivät asian äärelle tuntien jonkinlaista kaihoa, ei johtunut siitä, että olisivat ylenkatsoneet kulttuuria, tai ihailleet erityisesti jotain ruumiillista työtä. Heidän totuuden etsintänsä ei ollut myöskään mitään aivovoimistelua, vaan "sydämen, hengen ja omantunnon kaipuuta". ”Ikävöimme, niin kuin me itse sitä kutsuimme, Jumalaa, mutta me ikävöimme elävää Jumalaa, ei mitään oppeja. Ja sentähden meidän kysymyksemme oli: `Miten sinä Jumala tahdot, että me eläisimme täällä maan päällä?” Tuohon kysymykseen he eivät olleet opeista kuin uskonnoistakaan olleet löytäneet vastausta. Myöskään kristinuskosta, johon heidät oli kasvatettu, eikä keltään ihmiseltä.
Kiintoisasti hän muistelee käymiään keskusteluja tosiuskovaisten kanssa. Nämä pitivät heidän totuudenetsintäänsä etsimisenä pelastusta synnistä ja pahasta. Se oli hämmästyttänyt. - Mitenkä synnistä ja pahasta? Sitenkö, että he tulivat silloin synnittömiksi? Siksi he tietysti tahtoivat tulla, sillä he eivät tahtoneet tehdä mitään pahaa, mitään väärää. Silloin heille oli sanottu, ettei kukaan ihminen voinut tulla synnittömäksi, olisi väärin ajatellakaan sellaista. Ristiriita, vaikeus oli synnissä ja pahassa, siinä tiedossa, että ollaan auttamattomasti synnin orjia ja pahan pauloissa. Vapautus siitä tarkoitti, että saisi Jumalalta anteeksi, ettei hän olisi vihainen ja rankaisisi, vaan ottaisi ihmisen armoihinsa.
Nuoruutensa objektiivisuudella he olivat jatkaneet: ”Kun te sanotte noin, että Jumalan pitäisi antaa anteeksi ja että meidän pitäisi saada anteeksi Jumalalta syntimme ja pahuutemme, niin silloin te edellytätte, että olisi Jumala, joka olisi kovasti vihainen, että olemme syntisiä ja pahoja. Mistä me silloin vapaudumme?” ”Te vapaudutte iankaikkisesta kadotuksesta. Iankaikkinen kadotus odottaa teitä kuoleman jälkeen, jollei hän teitä armossaan pelasta.”
Poimintoina koostaen: Mutta juuri se oli ollut heistä varsin ristiriitaista. Oppihan edellytti, että ihminen voi joutua iankaikkiseen piinaan, kun ei sattumalta uskonut Jumalaan. Ja kun vielä ajatteli, ettei ihminen tullut omasta tahdostaan tähän maailmaan, tai ei hän siitä ainakaan mitään tiennyt, niin hänen edessään olikin iankaikkinen piina. Silloinhan Jumala oli kummallinen olento, julma ja käsittämätön tyranni. Siitä uskovaiset olivat loukkaantuneet, ja pitäneet jopa rienaamisesta, mutta koska he olivat totuuden etsimisessä vilpittömiä ja rehellisiä, he eivät olleet osanneet askeltakaan väistyä: ”Jos tässä ilmenneessä elämässä on olemassa jokin ikuinen helvetti tuskineen, silloin ei ole olemassa mitään hyvää, rakastavaa isää, vaan perkele, johtamassa. Sillä kuinka Jumala olisi kaiken luonut, jos hän saa riidellä perkeleen kanssa, eikä sittenkään pääse voitolle?”
Ervast huomauttaa, että tuommoiset ajatukset ja puheet olivat tuolloin, 1890-luvun loppupuolella ”hyvin kauheita puheita”, eivätkä ne voineet johtaa muuhun kuin negatiiviseen lopputulokseen. Mutta toteaa myös kuulijoilleen heidän aikanaan olevan jo toisin. Saattoi jo ajatella filosofisesti, eikä ollut niin kamalaa jos lausui ajatuksiaan.
Nuorilla tarve jatkaa. He olivat kysyneet näiltä vanhemmilta ihmisiltä, mitä piti tehdä tässä elämässä? Ja saaneet kuulla, että heidän tuli täyttää velvollisuutensa hyvin ja olla lankeamatta synteihin, joista Mooseksen kymmenessä käskyssä varoitetaan. Sekin oli tuntunut heistä oudolta ja ihmeelliseltä, koska olivat hyvin nuoria ja puhtaita eivätkä tunteneet pienentäkään halua synteihin tai rikoksiin. Vai olivatko hirmuisia olentoja juuri siksi, etteivät halunneet mitään syntiä ja rikoksia tehdä? - ” Eikö Jumala siis sanonut mitä pitää tehdä, ainoastaan mitä ei pitänyt tehdä?”
Lukijana, kuulijana jo melkein tuntee ja kokee jännitteen, sillä kuten Ervast kuvaa, he nuoret olivat ”ahdistaneet” uskovaisia myös kadotuksesta ja kuoleman jälkeisestä elämästä. Ja kun olivat saaneet kuulla, etteivät he oikeastaan mitään tienneet oli heissä noussut ”ankara vastalause”: Miten uskalsi opettaa, kun ei tiedä, onko kadotusta olemassa, onko ihminen olemassa kuoleman jälkeen, sekä rakentaa maailmankatsomuksensa ja lastensa kasvatuksen tuommoiselle pohjalle? Jolloin olivat saaneetkin kuulla, ettei uskallettu ajatella niin pitkälle, ainoastaan uskoa mitä kirkko opettaa, koska muuten elämä olisi toivoton. - Miksi toivoton? Sitä vanhemmat ihmiset eivät ensin tahtoneet tunnustaa. Mutta ”erikoisia havaintoja tekemällä, erikoisesti heitä rakastamalla ja hellyttämällä” he olivat saaneet heidät avautumaan: ”Elämä on hirmuinen ristiriita, sen tähden että vanhempana meissä on herännyt kaikenlaisia intohimoja, vaikeita ominaisuuksia ja puolia itsessämme, jotka ovat heränneet olojen takia. Hirmuisen väärinkäsityksen, sorron, valheen kautta on herännyt paha meidän sisässämme. Ja sen tähden olemme tämmöisessä äärettömässä ristiriidassa, kun näemme, että elämä on paljasta tuskaa, ja kumminkin samalla sisässämme tahtoisimme onnea ja sopusointua, rauhaa ja hyvää. Sen tähden elämä on niin toivotonta.”
Lukijana ajattelee, tuo keskustelu oli sittenkin hedelmällinen. Ainakaan se ei ollut turha ja tarkoitukseton. Entä Ervast? ”Ah, kuinka meistä tuntui hyvältä, kun saimme kuulla vanhemmilta ihmisiltä, että elämä oli kurjaa.” Ja edelleen muistellen: ”Hehän eivät sitä joka hetki ajatelleet, päinvastoin he myönsivät itse, että elämä oli erittäin siedettävä, että se oli useimpina hetkinä koko lailla onnellinen sen tähden, että tuo sisäinen ristiriita unohtui elämän puuhissa, sen touhuissa ja kaikenlaisissa hommissa.”
Ervast tähdentää, että tuo vanhempien ihmisten tunnustus auttoi heitä ymmärtämään Tolstoita ja hänen puhettaan luopua elämästä, joka on ristiriita; puhettaan ulkoisen loiston heittämisestä, ja tulemista veljiksi, tavallisiksi työtä tekeviksi ihmisiksi. Työn ollessa ennen kaikkea maanviljelystä, mutta myös muita, ihmiskunnan hyvälle elämälle välttämättömiä töitä. Työnn tuli olla toisten palvelemista, ei nousemista työn tai ”tärkeän” asemansa vuoksi toisten yläpuolelle. Näin Tolstoi puhui heidän järkeensä, omaantuntoonsa ja sydämeensä.
Sitten P.E. kertoo, miten he tahtoivat yrittää elää Tolstoin oppien mukaan luopumisten tiellä. Paheita heillä ei ollut, ainoastaan sellaiseksi katsottavana lihansyönti. He luopuivat siitä ja alkoivat kasvissyöjiksi. Tahdottiin tehdä myös ruumiillista työtä. Ervast muistaa, miten tuon vaiheen aikana oli elämä hänen ”ympärillään” muuttunut intensiiviseksi ja erityisen vilkkaaksi. Hänelle näytettiin kuvia maailmasta ja sen rakenteesta, luomisesta ja kehityksestä, ihmisen ja enkelien suhteesta kosmokseen ja kaikkien elävien olentojen paikasta elämän suuressa näytelmässä. Hänelle myös laulettiin ja soitettiin, samalla kun inspiroitiin: sitä ja sitä sinun pitää nyt kirjoittaa.
Hän antaa ymmärtää, että nuo sisäiset kokemukset ensin hämmensivät, mutta sitten avarsivat ja toivat varmuutta elämässä. Hänelle kävi selväksi, että aikoja sitten ovat ihmiset omissa ajatuksissaan tiedostaneet ja hyväksyneet, että kulttuuri on olemassa, ja että ihmiset ovat täällä kehittyäkseen, ei vain näkyvässä maailmassa vaan myös henkiolentoina. Ja että elämä on koulua, johon kuuluu jälleensyntyminen tuon kasvun ja kehityksen mahdollistajana. Elämä on myös kuin puutarha, josta voidaan tehdä paratiisi vähitellen, sitä myötä kun ihminen kasvaa ja kehittyy täydelliseksi olennoiksi.
Entä mitä merkitsi työ? Ervast muistelee, tähän tapaan: Ei vain ruumiillista työtä, kaikki oli heistä luonnollista. Todellinen työ oli heistä sitä, että ihminen keskitti sielunsa kyvyt työhönsä. Se oli silloin ruumiillisen työn jatkamista. Sitä oli taiteellinen ja tieteellinen työ, kauneuden luominen tähän maailmaan. Työ oli oman tahdon ja henkivoiman käyttämistä, oman elämänvoiman käyttämistä hyvään niin, että siitä oli hyötyä, iloa ja onnea ihmisveljille. Mutta siihen oli tullut ainoastaan yksi momentti lisää, joka oli henkiolennolle välttämätön: valitse itse työsi, silloin sinä olet itsenäinen olento, silloin saat vastata kaikista itse.
Esitelmä oli mielenkiintoinen ja ajatteluun virittävä. Avasi paljon, mutta jätti myös tunteen, että vastauksia heränneisiin kysymyksiin myös kesken, kuin kypsyäkseen. Tai ehkä ne ovat odottamassa Ervastin muissa Tolstoi-esitelmissä. Kysymys työstä kiehtoo. Mitä kaikkea sillä nykyisin, vaikkakin hiljaisissa mielissä, ymmärretään? Entä työhön suhtautumisen osuus, olipa työ mitä tahansa? Ja tietenkin olosuhteiden merkitys, ja etenkin ilmapiiri ja henki. Ajatuksissa kulki myös mielikuvia työstä tulevaisuudessa, otetaanko työ silloin ”kevyemmin”, eteerisemmin, ja perustuuko se nykyistä enemmän elämän ymmärrykselle ja rakkaudelle? Onko henkisen ymmärryksen ja tietoisuuden lisääntyminen myös työtä? Sanotaanhan jo nyt, että ihminen luo itse omaa maailmaansa. Ehkä näitä ajatuksia liikkui myös esitelmän rivien välissä.
Muistelunsa ja esitelmänsä päättyy puhutteleviin kuvauksiin kahdesta kohtaamisesta, joiden keskiöissä olivat probleemit köyhyys, luovu kaikesta ja ruumiillinen työ. Näiden kohtaamisten, kuuntelun ja muun henkisen avunannon myötä kysymys työstä oli käynyt P.E.:lle entistä selvemmäksi.
