Pekka Ervast: POLITIIKKA JA POLIITIKOT Esitelmä 14.10.1923

Ervast aloittaa toteamalla, ettei ole kovin pitkä aika siitä kun oli kiellettyä puhua julkisesti uskonnollisista, saati valtiollisista asioista saattamatta itseään suureen vaaraan. Ja hän sanoo, että muutosta toivat maailman järkyttävät vaiheet, kuten Ranskan vallankumous sekä ”viime vuosina tapahtuneet tapaukset”, jotka raskaudestaan huolimatta puhdistivat ilmaa totuttaen ajatukseen, etteivät ihmiset ole ainoastaan oikeutettuja ajattelemaan ja puhumaan valtiollisista kysymyksistä, vaan että myös he kaikki kykenevät siihen. Sosialistista liikettä ja työväenliikettä P.E. luonnehtiikin huutavan ääneksi korvessa, eli kapinaksi sitä orjuutta vastaan, ettei saanut puhua, nähdä vikoja yhteiskuntajärjestyksessä eikä lausua niistä mielipiteitä.

P.E.:n mielestä on luonnollista, että johonkin yhteiskuntaluokkaan kuuluessaan ihminen pystyy näkemään epäkohtia, vikoja ja olosuhdevaikeuksia, jotka kohtaavat häntä itseään sekä yhteisönsä elämää. Valittaminen niistä on hänen oikeutensa. Se ei kuitenkaan vielä tee ketään poliitikoksi eli valtiomieheksi sanan positiivisessa merkityksessä. Hän arvioi, että ihmiset kyllä usein luulevat tietävänsä millä tavoin rakentaa ihanteellinen yhteiskunta tai miten jokin yhteiskuntajärjestys olisi korjattavissa. Ja jos kohtalo asettaa heidät tilaisuuteen esimerkiksi jonkinlaisen kumouksen muodossa, niin ei ole tullut muuta ilmi kuin että pohjimmiltaan yhteiskunta palaa pian taas entiseen järjestykseen.

Ervastin esitelmästä on lähes sata vuotta, ja vaikkei se sinänsä vielä ole mitään inhimmillistä elämää ja sen kehityskulkua ajatellen, jää välillä miettimään ajateltaisiinkohan tänään jostain samalla tavalla kuin Ervastin aikaan. Tätä mietin hänen kertoessaan siitä, mitä oli huomannut liikkuvan ihmisten ajatuksissa ”todellisen poliitikon” suhteen. Siitä otteena: Hän ei saisi nojautua ainoastaan järkeensä, mutta myös kaikkinainen huuto ja meluaminen oli turhaa. Lisäksi hänen, joka tahtoi vaikuttaa positiivisesti ja rakentavasti yhteiskuntaelämässä ajateltiin tarvitsevan koulutusta. P.E. muistuttaa, ettei ajatus ollut uusi, sillä se oli ollut vallalla aiempina aikoina, jolloin poliittinen taito oli ammattia ja tiedettä. Ervastin mielestä siinä oli edelleen jotain perää.

Hän muistuttaa, että aihe josta nyt puhuu on ulkopuolella hänen tavallisia tutkimuksiaan, ja että siitä puhuu ihminen, joka tahtoo kaikkien ihmisten onnellisuutta ja hyvää. Tekstiensä lukijana onkin todettava, että olipa teemana mitkä tahansa elämän ilmiöt ja osa-alueet, niitä lähestytään henkisen tiedon ja tajunnan perspektiivistä, ja samalla sekä näkyvään että sen takaiseen suuntautuvana syväluotauksena. Viimeksimainittuun liittyvät usein myös kielitieteelliset huomionsa. Niinpä hän selvittää, että sana politiikka johtuu kreikkalaisesta sanasta politika, joka on monikkomuoto, ja se taas on johtunut sanasta polis, kaupunki, kaupungin järjestys tuossa kaupungissa. Kreikankielessä sana merkitsi vielä ei ainoastaan kaupungin järjestystä, vaan millä tavalla kaupunkia johdettiin ja hallittiin. Polis ei tarkoita ainoastaan kaupunkia, vaan sen ympäristöä ja sitä, mitä nimitetään valtioksi. Sana politeia taas kuvaa sitä järjestystä, millä valtiota hallittiin. Politiikkaan sisältyy tunnetusti niitä asioita, mitkä koskevat valtion järjestystä ja hallintoa. Ja sitten hän kysyy, analyyttisesti, onko hallitus ja tuommoinen yhteiskunnallinen järjestys välttämätön? Ja vastaa ”tuoreesti”, osin omalta kokemuspohjaltaan:.

Nuorena ”eräänlaisessa tajunnassa” ihminen saattaa ajatella ja tuumailla, että ihmiset tulisivat toimeen täällä maan päällä paljon paremmin, jos ei olisi mitään hallituksia ja valtakuntia. Hän oli usein kokenut, ettei ole vapaa. Ei saanut tehdä sitä mitä olisi tahtonut, koska ”merkillinen” hallitus- ja yhteiskuntajärjestys asetti esteitä. ”Kun minä olisin tahtonut julkaista esim. teosofista aikakauskirjaa, niin oli semmoinen olento, toinen ihminen, jolla oli niin merkillinen valta, että hän saattoi sanoa, ettei se ole tarpeen. Minä ihmettelin, kuinka maan päällä on semmoista. Ja minä luulen, että on monta, jotka sitä ihmettelevät, eivät osaa sitä käsittää. Se tuntuu merkilliseltä ilkeydeltä. ”

Ja sitten poimitusti, tähän tapaan: - Vanhempana ihmisen tajunnan tila kuitenkin muuttuu ja hän huomaa syyn valtioiden ja hallituksien syntyyn. Syyn, joka ei ole välttämättä mieltäylentävä. - On siis ihminen, joka kuvatulla tavalla ajatteli nuoruudessaan ja pitää itseään myöhemminkin hyvänä ihmisenä, joka ei tahdo kenellekään pahaa. Mutta hän on joutunut huomaamaan, etteivät kaikki ihmiset ole samanlaisia. On heitä jotka pettävät, tekevät vääryyttä, kadehtivat, valehtelevat, panettelevat, mustamaalaavat, eristävät, pakoittavat, käyttävät hyödykseen toisen tyhmyyttä, heikkoutta tai älykkyyttä, hänen työkykyään, ja ovat kaikella tavalla itsekkäitä tavoitellen vain omaa hyötyään, kunniaa, rikkautta, valtaa (osa luonnehdintaa liitetty toisaalta kirjoituksesta) Niitä ihmisiä on maan päällä kokolailla paljon, hän sanoo. Ja vielä täydentäen: ”Semmoisia me ihmiset enimmäkseen olemme.”

Ja vaikka Ervast muistuttaa, että kysymys on kehittymättömyydestä, ja että elämä on kaikille suurta kasvun koulua, on kuitenkin tosiasia, että on vielä paljon ihmisiä, jotka eivät ole juuri nyt valmiit auttamaan ja rakastamaan. Kaiken sen nuoruuden ”puhtaissa energioissa” (oma ilmaus) elänyt ihminen ennemmin tai myöhemmin huomaa. Ervast: ”Ja vaikka hän ei unohdakaan, mitä profeetat ovat sanoneet, että tulee joskus aika, jolloin ihmiset elävät rakkaudessa keskenään, niin hänen täytyy todeta, että jonkinlainen yhteiskunnallinen, valtiollinen järjestys on välttämätön.” - Sitten hän alkaa ajatella ja tarkastella tuota järjestystä.

Ervast ilmaisee, että yhteiskunnassa hallitus on se, joka istuu yhteiskunnan huipulla jonkinlaisena symboolina siitä, että niin sanottuja lakeja täytyy totella. Tuon hallituksen auktoriteetti perustuu ulkonaiseen järjestysvoimaan, poliisilaitokseen ja armeijaan, jotka seisovat hallituksen takana. Hän toteaa hallitusten olleen enimmäkseen monarkistisia, jolloin hallitsijan tehtävänä on ollut ruumistuttaa valtiolla oleva periaate ohjata ja määrätä toisten elämää. Uudemman ajan ja sen vapaampien tuulien myötä on opittu vaihtamaan ajatuksia hallituksesta, sen toimista ja auktoriteetista sekä ottamaan puheeksi yksinvaltiudessa asuvat vaarat. ”Sellaisen alle ei kansa enää mielellään alistuisi.” Paremmaksi nähtiin tasavalta, jonka hallitusta kansa on itse valitsemassa. Silloin sen on mahdollista itse jollain tavoin hallita, hän kuvaa.

Mutta voiman auktoriteettiin perustuu myös tasavalta, kansan valta. Onko näin aina ollut ja kuuluuko näin aina olla? Pitääkö hallituksen valta aina perustua voimaan? opettaja kysyy ja ohjaa menneisyyteen: Kaukaisina aikoina, perimätietojen, runouden, muistijälkien ja monien muiden kirjoittamattomien lähteiden mukaan oli hallitsijoita, joiden hallitusvalta ei perustunut niin paljon voiman kuin viisauden auktoriteettiin. He olivat viisaampia, jalompia, veljellisempiä, itsensäkieltävämpiä kuin muut. Kansa kunnioitti ja totteli heitä, ei pelosta vaan rakkaudesta. Ervastin mielestä se, että on ollut aikoja, jolloin viisaat ihmiset ovat johtaneet kansojen kohtaloita, järjestäneet kansojen elämää, luo toivoa tähän päivään ja tulevaisuuteen. Kiintoisin esimerkein hän siirtää ja luo joitain visiota edellisen pohjalta tähän päivään.

Ervastin mielestä ihmisten asema on vaikea, ”orpo”, heidän huomattuaan, että ne, jotka istuvat hallitsijan istuimella, eivät olekaan heitä viisaampia. - He tahtovat ottaa ohjat itse käsiinsä. Mutta missä on silloin auktoriteetti, jota totellaan, se, joka kykenee hallitsemaan?

Tuo auktoriteetti on laki, itse järjestys, jonka paikka on silloin yläpuolella kaikkia tasa-arvoisia ihmisiä, olivatpa he sitten missä yhteiskunta-asemassa tahansa. Laki edustaa sitä viisautta jota on alettu kaivata. Pelkkä voiman auktoriteetti ei enää tyydytä, sillä tiedetään jo hallitsijan voivan käyttää sitä väärin, Ervast kokoaa. Laki ja järjestys onkin hänen mukaansa edistystä tyranniudesta vapauteen. - Mutta sittenkin itsevaltius, jos olisi todella viisas hallitsija, olisi tämän yläpuolella, hän lisää.

Analyysinsa jatkuu. Lait laatii kansa, joka on kokoonpantu yksilöistä, samanlaisista kuin me, yhtä viisaista tai yhtä tyhmistä, kuten hän tässä ilmaisee. Näin lait laaditaan oikeastaan toinen toisilleen. Se merkitsee jollain tavoin sitä, että jäädään paikoilleen, voimatta luoda mitään uutta. Mitä meidän täytyy ajatella? esitelmöitsijä kysyy. Ja vastaa, tähän tapaan: Uusien lakien, uusien periaatteiden luominen ei olekaan mahdollista. Ainoastaan yksityiskohtia pystytään järjestämään. Suuret peruslait, ääriviivat on saatava muualta. Ihmiselämää pystyy järjestämään ainoastaan semmoinen viisas olento, joka osaa ottaa lukuun kaikki asianhaarat, joka tietää, mikä ihminen on.

Lukijana kokee kuin itsessään ja ulkopuolellaan hiljenisi, tiivistyisi. Ja huomaa mieleen hiipivän: mitä ihmettä hän puhuu…? Ja sitten: miten muuten se voisi edes olla...”Ainoastaan semmoinen ihminen, joka on ratkaissut elämän ja kuoleman salaisuuden, ainoastaan semmoinen kykenee määrittelemään suurin piirtein ihmisten elämästä maan päällä. Ainoastaan ihmiskunnan suurimmat ja viisaimmat olennot kykenevät lahjoittamaan meille noita suuria periaatteita, joita noudattaen me osaamme laatia pieniä lakeja. Ainoastaan he ovat kyenneet antamaan ohjeita meidän jokapäiväisessä elämässä.” Ja sitten omassa mielessäni: näinhän se menee...ja onneksi menee..

Ervast siis tähdentää viisaiden antamien opetusten tärkeyttä aina kun tahdotaan järjestää oloja maan päällä. Ne ovatkin hänen mielestään vaistomaisesti mielessämme ja veressämme, näkyen ainakin tiettyinä periaatteina, mm. toisen ihmisen työn ja hänen omaisuutensa kunnioittamisena. Mutta monta on sellaista aluetta, kohtaa, joiden suhteen vielä ei voi vielä puhua ainakaan korkeammista periaatteista, hän antaa ymmärtää.

Itseäni ajatteluttaa, kysymyksenomaisesti, kunnioitetaanko vieläkään riittävästi toisen ihmisen arvomaailmaa tai hänen elämänkatsomustaan mikäli se ei täytä ns. keskivertostandardeja, ns. normaaliutta tai poikkeaa vaikka vain pieneltä osin totutusta? Nähdäänkö erilaisia vikoja, virheitä ja ns. ääri-ilmiöitä liian paljon ja joskus juuri siellä, missä niitä ei ole. On hyvä jos terve suvaitsevaisuus sekä katsontakannat ulos päin laajenevat, mutta toteutuuko sama riittävässä määrin tutuissa puitteissa, omassa maassa ja kulttuurissa? Ja ymmärretäänkö todelliseen ihmisyyteen sisältyvän aineellisten asioiden ohella myös laajan luovuuden variaatioon, potentiaalin, jota lakia ja järjestystäkään ajatellen ei sopisi missään tapauksessa heittää hukkaan?

Niin on opettaja ja oppilaskin tullut siihen, että jos tahdotaan järjestää oloja, pitäisi suuremmalla huolella ottaa huomioon henkinen viisaus. Todellinen valtio pyrkii tietoiseksi jumalallisesta suunnitelmasta ihmiskunnan hyväksi, ja erikoisesti siitä jumallisesta suunnitelmasta, mikä on sen oman kansan henkijohtajalla, kansallishaltialla, Ervast sanoo. Ja todellinen valtiomieson hänen mukaansa se, joka tietää, mitä kansallishaltia toivoo hänen kansastaan, joka tietää, mitä varten hänen kansansa elää, mitä sen pitäisi yrittää. ”Ja jos ei ole semmoisia valtiomiehiä vielä, jotka kykenevät itse kuuntelemaan sen kuusen kuiskeita, jonka juurella on hänen asuntonsa, niin kuulkoon kansansa profeettain ääntä.”

Pekka Ervast: PAHAN PROBLEEMI Esitelmä 7.1.1923

Ervast aloittaa tämän aina ajankohtaisen aiheen tarkastelemalla erilaisten elämänkatsomusten suhdetta hyvään ja pahaan. Hän toteaa, että ihmiset, jotka uskovat henkiseen elämään ja jumalallisen olemassaoloon uskovat hyvään, mutta ovat yleensä hyvin hämmästyneitä pahan probleemin edessä. Kun taas materialisteille kysymys hyvästä ja pahasta on verrattain helppo ratkaista, sillä paha ei kuvastu heille minään ulkoisena välttämättömyytenä, kategorisena imperatiivina kuten Kant sanoo. Silloin se ei myöskään ole ”siveellinen ongelma”, vaikka siveellisyyttä (eettisyyttä ja moraalia) arvostetaan. Edelleen Ervast selittää, että materialismissa elämää katsellaan lopullisen kehityksen näkökulmasta ja ihmisolennon sielullista ja henkistä kehitystäkin aivankuin alhaalta päin ”luonnolliselta kannalta”. Tällöin nähdään myös kehittyvää siveellisyyttä, mutta ei yliaistillisena voimana, vaan valaistuvana järkenä ja kehittyvänä tahtona yhteistunnetta ja veljeyttä toteuttamaan. Materialismi oli P.E.:n mukaan kuitenkin väistymässä, ja sen tilalle astumassa jonkinlainen ”hieno ja sivistynyt skeptisyys”, joka ei varsinaisesti kiellä Jumalan olemassaoloa ja kuoleman jälkeistä elämää, mutta pitää kiinni epäilevästä kannasta niin kauan kuin henkistä puolta ei voida todistaa. Epäilylle antaa pontta kysymys - jos Jumala on, miksi hän sallii maailmassa tapahtuvan niin paljon pahaa?

Ervast on vakuuttunut, että syvällä ihmisessä asuu ajatus ”lempeästä Jumalasta”, joka tahtoo vain ihmisten onnea ja parasta. Ja että kaikki mitä elämässä tapahtuu on pohjimmiltaan tarkoituksellista ja hyvää, johdattaen johonkin oikeaan päämäärään. Ja vaikka olikin vallalla "kadotuksen ja tuomitsemisen oppi", oli siihen Ervastin mielestä "sydämeltään lempeiden" vaikea yhtyä. Hän katsoo asiaa myös psykologiselta kannalta: todella uskovat eivät tunne sisäistä riemua tai henkistä iloa siitä, että jotkut olennot joutuisivat ikuisiin kärsimyksiin.

Miten sitten näkee pahan ihminen, jonka mielestä Jumala on viisautta ja rakkautta, ja joka ei tunne olevansa materialisti sen enempää kuin skeptikkokaan? Ervast kysyy kääntäen huomion luomakuntaan ja sen kauneuteen. Luonnossa kaikki on sopusointua ja harmonaa, vimeiseen piirtoon viisaasti järjestettyä. Mutta siellä vallitsee myös olemassaolon taistelu, jossa voimakkaampi pääsee aina voitolle, kun taas heikot alistuvat ja sortuvat. "Miten Luoja sen sallii?"

Luonnossa on takana tajuiset voimat, vahvojen voima ja sen vastakohtana voima, joka ilmenee heikoissa, hän selittää ja jatkaa tähän tapaan: Eläinkunnasta kehittyneellä ihmisellä on myös eläinkunnan ominaisuudet: rohkeus, lujuus, tahto voittaa esteet ja hallita ympäristöään. Pitkin ihmiskunnan historiaa vahvemmat ovat pyrkineet voittamaan heikommat ja sortamaan heitä. Sen luonnonlain vahva yksilökin voi itsessään tunnistaa. Vastakohtana sille on toinen ilmiö, uhrautumisen laki. Luonto on suuri koulu kaikille tajunnan muodoille, mutta tajunnan kannalta luontoa voidaan kuitenkin pitää vielä sokeana. Eläimellinen tajuntakin tottelee vain luonnon sisäistä pakkoa. Pakon takana on kuitenkin jokin tekijä, voima, joka pyrkii vähitellen tietoiseksi.

Ratkaisevaa on Ervastin mielestä se, ettei ihminen ole enää pakoitettu toimimaan vaistomaisesti. Ihmiskuntaan on tullut pohtiva ja ajatteleva järki niin, että ihminen voi "kasvaa tiedossa" tajunnan muodoista ja voimista, jotka hänessä vaikuttavat. Itsekäs vallanhimo liittyy ”eläimellisyyteen”, puhuttuna syvemmässä merkityksessä kuin eläinten yhteydessä, uhrautuvuus ”enkeliyteen”, muistuttaen sekin ajasta, jolloin oltiin hyvin lähellä eläinkuntaa. Hän puhuu myös ”mitättömän pohjana olemassa olevasta rakkauden ja uhrautumisen laista”. Mieleeni kohoavat tässä jotkut Raamatun lauseet, kuten - ”voima on heikkoudessa” ja ”viimeiset tulevat ensimmäisiksi”.

Ervast jatkaa, että kun heikoissa ihmisissä ja yksilöissä ”havaittiin myös jotain muuta” - kärsivällisyyttä ja alistuvaisuutta kärsimykseen, anteeksiantoa, hyvyyttä ja muita vastaavia ominaisuuksia, ne itsetiedottomina herättivät ihmiskunnassa alemmanlaatuisia eläimellisiä ja katkeruuden tunteita. Mietin millä tavoin tämä heijastelee vielä nykypäivään.. Tukahduttaako ihminen mielellään herkkyyden, hyvyyden, uhrautuvaisuuden niin itsessään kuin muissa, yleisillä ja yksilöllisillä tasoilla.. Valitseeko mieluummin kovuuden, päällepäsmäryyden.. Elämää katsellessa ei voi olla huomaamatta, että paikoin ja ajoittain tuollainen linja johtaa, vaikka ottaisikin huomioon, ettei mikään asia, ilmiö tai tilanne ole joko tai, taikka puhtaasti mustavalkoinen... Niinpä tutulta ja tunnistettavalta kuulostaa tämä: ”Kun sallitaan eläimen vaikuttaa kehittymättömyydessään, vajotaan helposti valtaan tai alkukantaisiin tekoihin, kun taas enkelin, totellaan omantunnon ääntä, joka metafyysisesti ei ole vain kehittynyttä järkeä, vaan hyvyyden, rakkauden ja uhrautuvaisuuden ääntä ihmiskunnassa. Sen ääni kuuluu, koska ihmiskunta on vaeltanut maan päällä jo niin pitkään. Vähitellen, yksilö yksilöltä tullaan tietoiseksi siitä, että kysymyksessä on toinen luonnonvoima, eläinkunnassa vielä hämäränä, mutta ihmiskunnassa jo havaittavissa oleva, enkeliyttä aikaansaava elämänlaki.”

Palaten aiemmin viittaamiinsa huolenaiheisiin Ervast kysyy, minkä tähden on sitten niin paljon pahaa ja kärsimyksiä? Minkä tähden elämä ja jumalalliset lait ovat sellaiset, että ne antavat pahalle noin paljon valtaa ja voimaa? Ja päätyy vastaamaan:
”Hyvällä ja Jumalalla ei vielä ole ylivaltaa maan päällä, siksi vallitsee vielä julmuus, voima ja väkivalta. Jumala voi hallita maan päällä vain ihmisten kautta ihmisten sydämissä. Sentähden kaikista viisaimmat ihmiset, niinkuin Jeesus Kristus ovat kehoittaneet ihmisiä rukoilemaan aina, että Jumalan tahto, joka tapahtuu taivaissa, tapahtuisi maankin päällä.”

Entä se seikka kun näkyvä aineellinen luonto on niin viisaasti järjestetty? Ottaen huomioon, ettei Jumala ole vielä täysin itsetietoinen ihmiskunnassa. Eli ”kuinka Jumala ei ole voinut järjestää elämää siten, että ihminenkin tulisi jumalalliseksi olennoksi vähäisemmin kärsimyksin ja ponnistuksin? ”

Ervast opastaa, että moraalin ja siveellisyyden perustana on se, että on olemassa pahaa. Ja edelleen, pääkohdin pohdinnastaan: Eläin ei ole hyvä eikä paha, mutta ihmisellä on valinnanvapaus kumpaankin suuntaan. Jos ihminen olisi alusta alkaen luotu enkeliksi, hän olisi itsetiedoton olento, joka ei tietäisi hyvääkään hyväksi, koska ei olisi itse valinnut ja päättänyt. Ollessaan olento, joka kehittyy siveelliseksi, hän oppii rakastamaan hyvää, kieltämään pahan ja luopumaan siitä. Sentähden elämä on koulu, ja sen tähden hänen täytyy monta kertaa syntyä tänne maailmaan, että hän saisi syödä hyvän- ja pahantiedon puusta, saisi kokea pahaa ja hyvää. Lopulta ihminen tahtoo palvella enkeliä itsessään.

Aiheensa etenee loogisesti jo hieman esillä olleen mukaan. Nyt kysymys kuuluu, onko olemassa hyvään ja pahaan jakautunut yksi Jumala, vai onko olemassa jokin pahan prinsiippi? ” Ei voi olla monta Jumalaa, eikä voi olla monta pääprinsiippiä, pääperustetta eli ehdotonta absoluuttista olemusta”, hän sanoo. ”On vain yksi ja siihen yhteen sisältyy sekä paha että hyvä.” ... ”Kun syntyy uusi maailmankaikkeus ja elollinen elämä pahakin syntyy, ollen kuin varjona valon ohessa, kuin yönä päivän rinnalla, välttämättömänä harhana ja ihmeellisenä taikavoimana.”

Pahan olemassaolo, tehtävä ja merkitys käy P.E.:n mukaan hyvin esiin myös Jobin kirjassa. Siinä paha kuvataan Jumalan palvelijaksi, joka yhtenä korkemmista enkeleistä istuu Jumalan neuvospöydän ympärillä ja kysyy Jumalalta lupaa saada koetella ihmistä nähdäkseen pysyykö tämä Jumalalle uskollisena. ”Näin paha pitää huolta siitä, että kaikki hyvä on voimakasta ja itsetietoista.” Ervast tähdentää, että vaikka tähän sisältyykin pahan pobleemin filosofinen ratkaisu, käytännössä se ei ihmistä vielä paljoa kanna. Ratkaisu tulee sisäistä tietä, elämän lainalaisuuksien omakohtaisen kokemisen ja ymmärtämisen kautta.

Esitelmän loppuosa on tiivis ja kokoava. Siitä pääkohdin, "tähtilankana": Luonnossa hallitsee Jumalan järki, joka pyrkii esille siinä, että kaikki olennot tahtovat olla olemassa. Mutta se on Jumalan Poika, joka rakkaudellaan lunastaa koko elämän, ottaen vastaan Isän tahdon ja mahdin. Jeesus Kristus oli ihminen, joka ei ollut ainoastaan Jumalan Poika. Hän oli Isän majesteetti, samalla kun hänen sydämessään oli Jumalan Pojan rakkaus ja päässään Pyhän Hengen järki. Sen vuoksi hänellä on valta kaikkiin eläviin olentoihin ja koko olemassaoloon nähden. Kaikki elämän probleemit saavat hänessä ratkaisunsa. Ihmiskunnan pyrkimys hyvään saavuttaa hänessä täyttymyksensä.

58