Ervast aloittaa tämän aina ajankohtaisen aiheen tarkastelemalla erilaisten elämänkatsomusten suhdetta hyvään ja pahaan. Hän toteaa, että ihmiset, jotka uskovat henkiseen elämään ja jumalallisen olemassaoloon uskovat hyvään, mutta ovat yleensä hyvin hämmästyneitä pahan probleemin edessä. Kun taas materialisteille kysymys hyvästä ja pahasta on verrattain helppo ratkaista, sillä paha ei kuvastu heille minään ulkoisena välttämättömyytenä, kategorisena imperatiivina kuten Kant sanoo. Silloin se ei myöskään ole ”siveellinen ongelma”, vaikka siveellisyyttä (eettisyyttä ja moraalia) arvostetaan. Edelleen Ervast selittää, että materialismissa elämää katsellaan lopullisen kehityksen näkökulmasta ja ihmisolennon sielullista ja henkistä kehitystäkin aivankuin alhaalta päin ”luonnolliselta kannalta”. Tällöin nähdään myös kehittyvää siveellisyyttä, mutta ei yliaistillisena voimana, vaan valaistuvana järkenä ja kehittyvänä tahtona yhteistunnetta ja veljeyttä toteuttamaan. Materialismi oli P.E.:n mukaan kuitenkin väistymässä, ja sen tilalle astumassa jonkinlainen ”hieno ja sivistynyt skeptisyys”, joka ei varsinaisesti kiellä Jumalan olemassaoloa ja kuoleman jälkeistä elämää, mutta pitää kiinni epäilevästä kannasta niin kauan kuin henkistä puolta ei voida todistaa. Epäilylle antaa pontta kysymys - jos Jumala on, miksi hän sallii maailmassa tapahtuvan niin paljon pahaa?
Ervast on vakuuttunut, että syvällä ihmisessä asuu ajatus ”lempeästä Jumalasta”, joka tahtoo vain ihmisten onnea ja parasta. Ja että kaikki mitä elämässä tapahtuu on pohjimmiltaan tarkoituksellista ja hyvää, johdattaen johonkin oikeaan päämäärään. Ja vaikka olikin vallalla "kadotuksen ja tuomitsemisen oppi", oli siihen Ervastin mielestä "sydämeltään lempeiden" vaikea yhtyä. Hän katsoo asiaa myös psykologiselta kannalta: todella uskovat eivät tunne sisäistä riemua tai henkistä iloa siitä, että jotkut olennot joutuisivat ikuisiin kärsimyksiin.
Miten sitten näkee pahan ihminen, jonka mielestä Jumala on viisautta ja rakkautta, ja joka ei tunne olevansa materialisti sen enempää kuin skeptikkokaan? Ervast kysyy kääntäen huomion luomakuntaan ja sen kauneuteen. Luonnossa kaikki on sopusointua ja harmonaa, vimeiseen piirtoon viisaasti järjestettyä. Mutta siellä vallitsee myös olemassaolon taistelu, jossa voimakkaampi pääsee aina voitolle, kun taas heikot alistuvat ja sortuvat. "Miten Luoja sen sallii?"
Luonnossa on takana tajuiset voimat, vahvojen voima ja sen vastakohtana voima, joka ilmenee heikoissa, hän selittää ja jatkaa tähän tapaan: Eläinkunnasta kehittyneellä ihmisellä on myös eläinkunnan ominaisuudet: rohkeus, lujuus, tahto voittaa esteet ja hallita ympäristöään. Pitkin ihmiskunnan historiaa vahvemmat ovat pyrkineet voittamaan heikommat ja sortamaan heitä. Sen luonnonlain vahva yksilökin voi itsessään tunnistaa. Vastakohtana sille on toinen ilmiö, uhrautumisen laki. Luonto on suuri koulu kaikille tajunnan muodoille, mutta tajunnan kannalta luontoa voidaan kuitenkin pitää vielä sokeana. Eläimellinen tajuntakin tottelee vain luonnon sisäistä pakkoa. Pakon takana on kuitenkin jokin tekijä, voima, joka pyrkii vähitellen tietoiseksi.
Ratkaisevaa on Ervastin mielestä se, ettei ihminen ole enää pakoitettu toimimaan vaistomaisesti. Ihmiskuntaan on tullut pohtiva ja ajatteleva järki niin, että ihminen voi "kasvaa tiedossa" tajunnan muodoista ja voimista, jotka hänessä vaikuttavat. Itsekäs vallanhimo liittyy ”eläimellisyyteen”, puhuttuna syvemmässä merkityksessä kuin eläinten yhteydessä, uhrautuvuus ”enkeliyteen”, muistuttaen sekin ajasta, jolloin oltiin hyvin lähellä eläinkuntaa. Hän puhuu myös ”mitättömän pohjana olemassa olevasta rakkauden ja uhrautumisen laista”. Mieleeni kohoavat tässä jotkut Raamatun lauseet, kuten - ”voima on heikkoudessa” ja ”viimeiset tulevat ensimmäisiksi”.
Ervast jatkaa, että kun heikoissa ihmisissä ja yksilöissä ”havaittiin myös jotain muuta” - kärsivällisyyttä ja alistuvaisuutta kärsimykseen, anteeksiantoa, hyvyyttä ja muita vastaavia ominaisuuksia, ne itsetiedottomina herättivät ihmiskunnassa alemmanlaatuisia eläimellisiä ja katkeruuden tunteita. Mietin millä tavoin tämä heijastelee vielä nykypäivään.. Tukahduttaako ihminen mielellään herkkyyden, hyvyyden, uhrautuvaisuuden niin itsessään kuin muissa, yleisillä ja yksilöllisillä tasoilla.. Valitseeko mieluummin kovuuden, päällepäsmäryyden.. Elämää katsellessa ei voi olla huomaamatta, että paikoin ja ajoittain tuollainen linja johtaa, vaikka ottaisikin huomioon, ettei mikään asia, ilmiö tai tilanne ole joko tai, taikka puhtaasti mustavalkoinen... Niinpä tutulta ja tunnistettavalta kuulostaa tämä: ”Kun sallitaan eläimen vaikuttaa kehittymättömyydessään, vajotaan helposti valtaan tai alkukantaisiin tekoihin, kun taas enkelin, totellaan omantunnon ääntä, joka metafyysisesti ei ole vain kehittynyttä järkeä, vaan hyvyyden, rakkauden ja uhrautuvaisuuden ääntä ihmiskunnassa. Sen ääni kuuluu, koska ihmiskunta on vaeltanut maan päällä jo niin pitkään. Vähitellen, yksilö yksilöltä tullaan tietoiseksi siitä, että kysymyksessä on toinen luonnonvoima, eläinkunnassa vielä hämäränä, mutta ihmiskunnassa jo havaittavissa oleva, enkeliyttä aikaansaava elämänlaki.”
Palaten aiemmin viittaamiinsa huolenaiheisiin Ervast kysyy, minkä tähden on sitten niin paljon pahaa ja kärsimyksiä? Minkä tähden elämä ja jumalalliset lait ovat sellaiset, että ne antavat pahalle noin paljon valtaa ja voimaa? Ja päätyy vastaamaan:
”Hyvällä ja Jumalalla ei vielä ole ylivaltaa maan päällä, siksi vallitsee vielä julmuus, voima ja väkivalta. Jumala voi hallita maan päällä vain ihmisten kautta ihmisten sydämissä. Sentähden kaikista viisaimmat ihmiset, niinkuin Jeesus Kristus ovat kehoittaneet ihmisiä rukoilemaan aina, että Jumalan tahto, joka tapahtuu taivaissa, tapahtuisi maankin päällä.”
”Hyvällä ja Jumalalla ei vielä ole ylivaltaa maan päällä, siksi vallitsee vielä julmuus, voima ja väkivalta. Jumala voi hallita maan päällä vain ihmisten kautta ihmisten sydämissä. Sentähden kaikista viisaimmat ihmiset, niinkuin Jeesus Kristus ovat kehoittaneet ihmisiä rukoilemaan aina, että Jumalan tahto, joka tapahtuu taivaissa, tapahtuisi maankin päällä.”
Entä se seikka kun näkyvä aineellinen luonto on niin viisaasti järjestetty? Ottaen huomioon, ettei Jumala ole vielä täysin itsetietoinen ihmiskunnassa. Eli ”kuinka Jumala ei ole voinut järjestää elämää siten, että ihminenkin tulisi jumalalliseksi olennoksi vähäisemmin kärsimyksin ja ponnistuksin? ”
Ervast opastaa, että moraalin ja siveellisyyden perustana on se, että on olemassa pahaa. Ja edelleen, pääkohdin pohdinnastaan: Eläin ei ole hyvä eikä paha, mutta ihmisellä on valinnanvapaus kumpaankin suuntaan. Jos ihminen olisi alusta alkaen luotu enkeliksi, hän olisi itsetiedoton olento, joka ei tietäisi hyvääkään hyväksi, koska ei olisi itse valinnut ja päättänyt. Ollessaan olento, joka kehittyy siveelliseksi, hän oppii rakastamaan hyvää, kieltämään pahan ja luopumaan siitä. Sentähden elämä on koulu, ja sen tähden hänen täytyy monta kertaa syntyä tänne maailmaan, että hän saisi syödä hyvän- ja pahantiedon puusta, saisi kokea pahaa ja hyvää. Lopulta ihminen tahtoo palvella enkeliä itsessään.
Aiheensa etenee loogisesti jo hieman esillä olleen mukaan. Nyt kysymys kuuluu, onko olemassa hyvään ja pahaan jakautunut yksi Jumala, vai onko olemassa jokin pahan prinsiippi? ” Ei voi olla monta Jumalaa, eikä voi olla monta pääprinsiippiä, pääperustetta eli ehdotonta absoluuttista olemusta”, hän sanoo. ”On vain yksi ja siihen yhteen sisältyy sekä paha että hyvä.” ... ”Kun syntyy uusi maailmankaikkeus ja elollinen elämä pahakin syntyy, ollen kuin varjona valon ohessa, kuin yönä päivän rinnalla, välttämättömänä harhana ja ihmeellisenä taikavoimana.”
Pahan olemassaolo, tehtävä ja merkitys käy P.E.:n mukaan hyvin esiin myös Jobin kirjassa. Siinä paha kuvataan Jumalan palvelijaksi, joka yhtenä korkemmista enkeleistä istuu Jumalan neuvospöydän ympärillä ja kysyy Jumalalta lupaa saada koetella ihmistä nähdäkseen pysyykö tämä Jumalalle uskollisena. ”Näin paha pitää huolta siitä, että kaikki hyvä on voimakasta ja itsetietoista.” Ervast tähdentää, että vaikka tähän sisältyykin pahan pobleemin filosofinen ratkaisu, käytännössä se ei ihmistä vielä paljoa kanna. Ratkaisu tulee sisäistä tietä, elämän lainalaisuuksien omakohtaisen kokemisen ja ymmärtämisen kautta.
Esitelmän loppuosa on tiivis ja kokoava. Siitä pääkohdin, "tähtilankana": Luonnossa hallitsee Jumalan järki, joka pyrkii esille siinä, että kaikki olennot tahtovat olla olemassa. Mutta se on Jumalan Poika, joka rakkaudellaan lunastaa koko elämän, ottaen vastaan Isän tahdon ja mahdin. Jeesus Kristus oli ihminen, joka ei ollut ainoastaan Jumalan Poika. Hän oli Isän majesteetti, samalla kun hänen sydämessään oli Jumalan Pojan rakkaus ja päässään Pyhän Hengen järki. Sen vuoksi hänellä on valta kaikkiin eläviin olentoihin ja koko olemassaoloon nähden. Kaikki elämän probleemit saavat hänessä ratkaisunsa. Ihmiskunnan pyrkimys hyvään saavuttaa hänessä täyttymyksensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti