Pekka Ervast: JÄLLEENSYNTYMINEN JA YLÖSNOUSEMUS Esitelmä Kansallisteatterissa 17. 4.1927

Ervast lähtee siitä, että ihmisellä on luontainen taipumus ja tarve ajatella elämänsä arvoitusta – mistä hän on tullut, minne menee ja miksi ihmisten kohtalot ovat niin erilaiset maan päällä. Mutta on myös ihmisiä, jotka eivät mitään kysy, sillä he eivät pidä elämää ongelmana, vaan sillä tavoin luonnollisena, ettei mikään syvempi tarkastelu ole tarpeen, tai että se on jopa haitaksi. Filosofit ovat sitä varten ja vaikka kuoleman läheisyys, oman tai toisten, saattaakin tietyllä lailla pysähdyttää, heille riittää ajatus, että kirkot ja papit pitävät huolen siitä, että kuolema käytännöllisesti katsoen menee hyvin.

Ja melko vapaasti, ajattelustaan poimien:
Kuitenkin jokainen ihminen, pohtimaan tottumatonkin tuntee olevansa tajuava olento, tunnistaen myös luonnossa ja eläinkunnassa tajuntaa, ja joskus elottomassakin. Kokien, että kaikki tuo tajunta on kuitenkin toisenlaista kuin hänen.
Mutta aina on ollut ihmisiä, jotka tahtovat ajatella ja tutkia tarkemmin, ja mieluiten ensin itse. Ja ennemmin tai myöhemmin löytävät myös jo olemassaolevia, itselleen käypäisiä teorioita maailmasta ja elämästa. Näitä erilaisiakin ”teorioita” yhdistää tietty piirre. Ne kertovat kahdesta ilmausnavasta, jotka ovat henki ja aine, tajunta ja muoto. Näiden olemassaoloa ei siis mikään teoria kiellä.

Sen sijaan hengen ja aineen suhteessa toisiinsa on eri teorioissa olemassa erilaisia näkemyksiä, P.E. opastaa, ja ottaa ensimäiseksi tarkastelun kohteeksi materialistinen teorian. Se kuuluttaa mm. näin: tajunta on nuorempi kuin muoto, henki on myöhäisempi kuin aine, ja aine siis ensimmäinen salaisuus. Siihen mitä aine on materalistit vastaavat sen olevan koottu atomeista, ja mitä atomit, ne ovat aineellisia. Niissä on materialistien mukaan aineen salaisuus ja olemassaolevan elämän alkuperä. Tähän yhtyy myös henkisen tien kulkija, tiettyyn rajaan: kun tullaan itse tajuntaan, hänelle ei riitä selitys, että tajunta herää atomien keskinäisen suhteen, piiritanssin, yhtymisen ja kerääntymisen ansiosta.

Materialistien mielestä sattuma johtaa maailmaa - onhan järki heidän ajattelussaan myöhäisempi ilmiö, Ervast kuvaa ja jatkaa: Järkeviltäkin näyttäviä voimia on tosin voinut olla, atomien kamppaillessa ja taistellessa olemassaolosta, mutta se ei selitä mitään, he sanovat. Millään elämällä, millään olemassaololla ei myöskään ole mitään erityistä tarkoitusta; muodot haihtuvat ja vaihtuvat palvellen samalla toisia muotoja. Niin myös ihminen, aineellinen olento elää ja häviää. Ja kun ei ole enää ruumista, niin häviää myös henkitajunta, tuo ruumiillisen kokoonpanon ilmiö ja tuote. Niinpä tämän katsomuksen omaava ihminen voi ajatella: ”Koska tämä olemassaolo on niin lyhytaikainen, niin minun täytyy käyttää aikaa hyväkseni ja elää niin, että saan kokea ja nauttia elämästä ja päästä tietoon siitä, mitä mahdollisuuksia piilee tässä olemassaolossa, mitä todellisuuksia tässä voi olla.”

P.E.:n mielestä on kuitenkin sellaista arvostettavaa materialismia, jossa ihminen tietoisesti luonnon yläpuolella olevana olentona, sattumat ja luonnonlait muistaen tyytyy kohtaloonsa eläen eettisesti, itseä, toisia ja kaikkea luontoa kunnioittaen. Näitä materialisteja ei hänen tiedossaan ollut kuitenkaan paljon. Materialismi ei hänen näkemyksensä mukaan tulisi jatkumaan enää pitkään, ainakaan sellaisena kuin ennen, ts. se ei tulisi olemaan enää suuremmin ”muotia”. Sen sijaan materialistien tilalle olivat astumassa skeptikot.

Hän arvelee myös yhä useampien aikalaistensa tulleen vakuuttuneiksi siitä, että olemassaolon toinen napa - henki, tajunta, olikin voimakkaampi olemuspuoli kuin oli luultu. Niinpä vaikka usko olikin aineen kannalta vielä melko käsittämätön ilmiö, esimerkiksi lääketieteen puolella jo myönnettiin mikä merkitys oli potilaan uskolla omaan parantavaan voimaansa tai lääkärin antamalla suggestiolla.

Vanha filosofien kysymys kuuluu: Mitä aine on - eihän kaikki ole vain henkeä ja tajuntaa? Ervastin mukaan kuitenkin se mitä tiedämme itsestämme on vain tietoa tajunnasta, siitä, että olemme tajuavia olentoja. Aineelliset havaintomme ovat aistillisia havaintoja, emmekä voi muuta tuntea ja tietää kuin että havaitsemme. Ja hän ohjaa jälleen katselemaan noiden kahden teorian kannalta, jotka molemmat hyväksyvät tajunnan eli hengen ainakin yhtä vanhana ja voimakkaana kuin aineen olemassaolon.

Kun ensimmäinen oli siis materialismi, tullaan nyt toiseen - tuttuun ja vanhaan uskon oppiin. Sitä kuvaten, tässä vapaammin, hän sanoo, että ihmisellä on sielu ja jossain kaukana taivaassa on olemassa kaikkivaltias Luoja, Jumala, joka luo meidät sieluina kun vanhempamme synnyttävät meidät maailmaan. Hän päättää myös siitä tilasta johon joudumme kuoleman ja sitä seuraavan pitkän unen jälkeen. Tämä elämämme on valmistusta ikuiseen ja nyt tulee valita kumman kohtalon saamme kuoleman jälkeen, kadotuksen vai autuuden.

Ervast ei pidä oikeana ja totuudenmukaisena tällaista kuvaa Jumalasta. Kysymys olisi itsevaltiaasta tyrannista, joka olisi asettanut ainoan lyhyen elämän koetusajaksi, ja jonka aikana pitäisi pystyä valitsemaan ja päättämään oma tuleva tilansa. Sellaisen Jumalan viisaus olisi myös ”hyvin salaperäinen”, sekä luonteensa varsin oikullinen, antaessaan toisen syntyä köyhyyteen, ympäristöön, jossa hän ei paljonkaan saa hyvää oppia, jossa hän päinvastoin saa pienestä pitäen oppia kaikkea pahaa ─ ja sitten hän voi joutua ikuiseen kadotukseen, ja toisen taas mitä onnellisimpiin olosuhteihin, jossa häntä vaalitaan, siunataan ja kasvatetaan kaikkeen hyvään, opetetaan, mitä Jumala häneltä tahtoo, hän uskoo ja menee kuoleman jälkeen ikuiseen autuuteen. Myöskään ei olisi mitään selvää inhimillistä oikeutta siinä jos kaikki olisi yhden ainoan elämän varassa ja takana on ikuisuus. Ja jos ei olisi mitään elämää kuoleman jälkeen, jossa ihmiset vielä voisivat kehittyä, kasvattaa itseään ja oppia.

Niin hän nostaa esiin kolmannen teorian, joka myös ottaa lukuun sekä hengen että aineen, tajunnan ja muodon. Teorian, joka jättää avoimeksi kysymyksen siitä, kumpiko näistä on voimakkaampi. Se on kuin ihmiselle annettu käytännöllinen ongelma, jonka jokainen todistaa itsestään, hän luonnehtii, ja jatkaa tähän tapaan: Tuo elämänkäsitys sanoo, että ihminen on itsessään, sisässään kuolematon henki. Ei hän synny silloin, kun tämä ruumis syntyy, sillä ihminen on ikuisuudessa Jumalassa syntynyt, jumalallinen henki, aivan toinen kuin ruumis, johon hän on pukeutunut. Ja niin kuin hän on syntynyt tänne elämään ja sitten kuolee, niin hän on taas olemassa kuolemansa jälkeen, niinkuin hän oli ennen syntymäänsä. Ja koska hän on vapaa olento, hän ei ole ensimmäistä kertaa täällä ruumiissa, vaan on ennenkin elänyt ja tulee yhä uudelleen maan päälle. "Tämä kolmas teoria on jälleensyntymisoppi."

Tänä päivänä jälleensyntymisoppi on käsittääkseni jo hyvinkin tunnettu ja hyväksytty moninaisissa piireissä ja tavallisten ihmisten keskuudessa. Siitä on tullut järjellinen ja monelle kokemuksellinenkin selviö ja elämää valaiseva ohjenuora. Mutta Ervastin eläessä tuosta itämailla aivan tutusta opista oli alettu vasta vähän keskustella.

Esitelmässään hän kertoo, miten jälleensyntyminen sisältyi luonnollisena osana myös ensimmäisten kristittyjen elämänymmärrykseen. Mutta koska eräässä kirkolliskokouksessa poistettiin se, että ihminen oli olemassa jo ennen syntymäänsä, samalla kun jälleensyntymisoppi kirottiin, on sen olemassaolo vuosisatojen aikana päässyt länsimailla ”unohtumaan”.
Jatkaen, kuinka tuossa kirkolliskokouksessa tehtiin päätös ikuisesta kadotuksesta, sillä täytyi olla jonkinlainen helvetti, josta kirkko saattoi ihmiset pelastaa. Vähän yhdistellen: - Siihen ei olisi mahtunut ajatus siitä, että ihminen on kuolematon henki, joka käy koulua, käy läpi kuoleman porttien, syntyy ruumiiseen hankkiakseen kokemuksia, luo sielunsa ajatuksillaan ja tunteillaan, rakentaa itse kohtalonsa, valmistaa mikä häntä kohtaa ja miten hänen on synnyttävä elämään.

Elämän katseleminen jälleensyntymisen kannalta tuo Ervastin mielestä ihmisen aivan toiseen valoon. Ja edelleen, ajatuksistaan poimien: Ihminen saa havaita miten vähän hän tuntee itseään, kuinka rajoittunut on hänen näköalansa, turhat monet harminsa ja tuskansa, pienet kaikki ilonsa elämän pitkää ikuisuutta ja suurta koulua vasten. Ja kuinka tärkeää kuitenkin kaikki on, kuinka tärkeä onkaan pieninkin ilomme ja tuskamme. Se on meidän kokemustamme; se on jotakin, josta opimme ja kehitymme. Hän viittaa Buddhan sanoihin elämästä loputtomana kiertokulkuna. Ja valaisee asiaa näin, nyt tiivistäen: Olosuhteet ovat tuhansien vuosien vieriessä hyvin vähän muuttuneet maan päällä. Mutta se on kiertokulkua, koska kaikki uudistuu. Ihmisen elämä kuoleman jälkeen, ja hänen elämänsä näkyvässä maailmassa on hyvin samanlaista. Se vain uusiintuu. Jokseenkin samanlaiset kohtalot odottavat yhä uudestaan; joudutaan uudestaan samanlaisiin tilanteisiin, mutta vähän toisissa olosuhteissa. Yhdellä kerralla vain ei vielä opita eri tilanteisiin oikein suhtautumaan, eikä osata niitä voittaa. Sen tähden ihminen saa läksyt takaisin, saa takaisin vanhan karmansa. Elämä on kiertokulkua kunnes oppii suhtautumaan uudella tavalla.

Niin ikään opettaja sivuaa kysymystä fatalismista ja kohtalon orjuudesta. Siitä osin omana tulikintanani: Vaikka periaate jälleensyntymisen suhteen vanhojen itamaisten katsomusten kanssa on jokseenkin sama eroa on painotuksissa ja asenteissa. Tärkein lienee, ettei teosofinen totuudenetsijä usko sokeasti kohtalon käskyläisyyteen, ts. tyydy mihin tahansa, koska kohtalo on niin määrännyt. Jälleensyntyminen ei sulje pois ihmisen mahdollisuutta muutokseen, karmojensa voittamiseen nopeampaankin tahtiin eikä hänen tahtotilaansa hyvään.

P.E.:n mielestä on tärkeää muistaa, että jällensyntymisen takana, loppupäässä on se tapahtuma, josta kaikki uskonnot ovat puhuneet – ylösnousemus. Tuo sana ja sen sisältö mietitytti minua lukijana myös aika paljon. Koska jälleensyntymisten ketjussa ei ole kysymys olemattomuuteen haihtumisesta, vaan ”aktiivisesta tilasta”, oikeasti eläväksi tulemisesta, ajattelisin, lienee henkinen pyrkijä ”ylöspäisellä kaarella” ja tietyssä asteessa ylösnousemuksensa keskellä kaiken aikaa. Myös tätäköhän Ervast tarkoittaa sanoillaan: "Ylösnousemus on siinä, että ihmiset heräävät huomaamaan, että ovat henkiolentoja, että he eivät ole vain tämä ruumis, vain nämä aistit." Mutta myös tämä avasi paljon: "Ylösnousemus tapahtuu meidän hengessämme silloin, kun hengestä synnymme uudestaan, ja se tapahtuu silloin, kun me nousemme ylös ruumiimme kahleista ja tunnemme, että olemme olentoja, jotka tahdomme kulkea kaitaa tietä Isän kotiin.