Ervast aloittaa toteamalla, että onnen kaipuu on ihmisessä syvällä, ja onnea on etsitty aina ja kaikkialla. Onnen käsite voi monelle kuitenkin olla vieras tai epäselvä. On myös ihmisiä, jotka eivät ainakaan mitään maallista onnea etsi, koska eivät sellaisen olemassaoloon usko eivätkä luota. He tahtovat vain täyttää velvollisuutensa, nöyrästi ja vaatimattomasti. Mutta rinnassaan asuvan jonkinlaisen onnen ja sopusoinnun kaipuuta hekään eivät P.E:n mielestä kiellä. Kaipuuta, joka on usein kiteytynyt päämääräksi tämän elämän jälkeisestä ikuisesta autuudesta. - Tavalla tai toisella onni siis elää aina ihmisen ajatuksissa.
Ervastin mielestä on myös käsitettävää, eräänlainen elämän laki, että etenkin nuori ihminen, jolla on elämänvoimaa ja elämänhalua tahtoo olla juuri tässä elämässä onnellinen ja että hän uskoo myös tuon päämääränsä saavuttamiseen. Joku haluaa menestystä ja rikkautta, joku poliittista tai muuta vaikutusvaltaa, riippuen siitä, miten onni hänelle kuvastuu. Mutta myös nuori voi hänen mielestään ymmärtää onni -käsitteellä jotain muuta kuin maallista onnea - jotain korkeampaa. Harvoin hän ajattelee kuitenkaan taivaallista autuutta, vaan sellaista tilaa, joka on saavutettavissa nyt - eihän voi olla varmuutta siitä, voiko edes kuoleman jälkeen iankaikkisen elämän salaisuutta saavuttaa. Niinpä hän jossain vaiheessa herää, eräänlaiseen syvempään käsitykseen siitä, mitä tuo uskonnon lupaama taivaallinen elämä on, Ervast pohtii.
Hän nostaa vieretysten nuo kaksi vastakohtaa: nuorena tavoitellaan onnea toisessa tai toisessa merkityksessä ja samalla nykyhetken saavutuksia, vanhempi ihminen taas usein hylkää, heittää kaiken uskonsa onnen saavuttamiseen tai lykkää vaatimuksen onnen saavuttamisesta kuoleman jälkeen. Mistä johtuvat nämä ilmiöt elämässä? P.E. kysyy. Vastauksestaan poimien: Mihin ihminen oikein toden teolla pyrkii niin hän useimmiten, ainakin jonkinlaisten rajojen sisällä elämässä sen saavuttaa. Jos näin ei käy ihminen ei ole pyrkinyt koko voimallaan, johtuen usein siitä, että hänessä olikin syvällä joku epäilys tai tieto siitä, ettei se olisikaan ollut mikään onni, eikä sitä kannattanutkaan saavuttaa.
Mutta tavallista Ervastin mukaan on myös se, että ihmiset, jotka ovat tavoitelleet ulkonaisia päämääriä elämässään ja jotka ovat saavuttaneet jotain, tuntevat sisässään jonkinlaista kyllästymistä ja tyhjyyttä. Kunnia, menestys, rikkaus ei tyydytäkään häntä syvimpiä juuriaan myöten ja hän tuntee itsensä yksinäiseksi. Niin hän tulee siihen, minkä kukaties aivan nuorena jo aavisti , että syvällä itsessään hän kaipaa pois tuosta suuresta ”kaameasta yksinäisyyden tunteesta”, jonkun toisen ihmisen sydämeen - että hän kaipaa rakkautta.
Opettaja kuvaa, kuinka runoilijat usein puhuvat rakkaudesta, jonka rinnalla maailman kunnia ja rikkaus ei ole mitään, ja antaen ymmärtää, että toisen ihmisen rakkaudessa ihmisen sielu saisi levätä, yksinäisyys kaikkoaisi ja hän tuntisi elävänsä todellisella tavalla. - Nuoruudessa etenkin tunnetaan tämmöistä kaipuuta, olematta kuitenkaan selvillä siitä, mitä tämä rakkauden kaipuu, kauneuden kaipuu ja onnen ikävöiminen pohjimmiltaan on. Sen vain tunnetaan olevan enemmän tai vähemmän aistien kanssa tekemisissä. Mutta tämä kauneus, aistillinen viehättäväisyys, on P.E.:n mielestä myös tärkeä tekijä nuoren mielikuvituksessa, ja jos vielä oikein ymmärsin, on suuri merkitys sillä, että nuorena ihminen voi ymmärtää, että suurin, syvin, todellisin, luotettavin onni elämässä on rakkaus.
Sitten Ervastin ajatukset tuntuvat ainakin kertalukemalta jyrkiltä, mutta kohta kuitenkin vain pysäyttäviltä, totuudellisuudessaan, kun hän ensin kysyy: Mitä sen jälkeen kun tuo kaivattu rakkaus on saavutettu, lemmen hurma, ihmeellinen ja kaikin puolin miellyttävä elämänkumppani löytynyt? Ja vastaa: Möhemmin ihminen usein herää huomaamaan, ettei se ollutkaan rakkautta, sitä todellista onnea, jota kaipasi. - ”Kuta enemmän nuo nuoret ovat rakastaneet toisiaan, niinkuin he itse silloin sanovat, kuta enemmän ovat olleet aistillisesti hurmaantuneet toisiinsa, sitä enemmän he huomaavat, etteivät he todellisuudessa rakastaneet... ” Paikkaansa pitävää myös psykologisesti, mainittakoon, on se kun hän sanoo: ”Se tulee tuossa muodossa: sinähän et todellisesti rakasta minua, jos oikein rakastaisit, olisit niin ja niin, vähän enemmän ajattelisit minun onneani, etkä aina omaasi.” Ja sitten taas syvemmin, ihmisenä olemisen ja kehittymisen kannalta: ”Ja silloin nuo ihmiset ovat tuon suuren probleemin edessä: mikä on rakkaus ja mikä on onni? Onko onnea olemassa?”
Mutta kaikilla asioillahan on eri puolensa ja ulottuvuutensa eikä elämä muutoinkaan ole samalla lailla kaikkiin puitteisiin sovellettavissa. Elämä on koulua, kaikki ollaan kasvussa ja karmat ovat olemassa. PE muistuttaakin myös niistä ihmisistä, jotka ovat rakastaneet toisiaan juuri tuolla nuorten rakkaudella ja sitten elämän vieriessä oppineet aina yhä todellisemmalla toisiaan rakastamaan. Niin että vaikka tuo ”hurma” vähän häviäisi, kuten hän sanoo, niin heidän sielullinen kiintymisensä ja ystävyytensä kasvaa ja he oppivat ymmärtämään ja kunnioittamaan toisiaan, ajattelemaan toisiaan, eikä itseään. Mutta Ervast vertaa sitäkin jonkinlaiseen viehättävään ja pettävään harhakuvaan todellisesta autuudesta.
Niin tullaankin esitelmän ytimeen, kysymyksiensä muodossa näin: missä on onni, mikä on luvattu onnen valtakunta? Ja onko onnea olemassa? - Näitä kysyessä on syytä asettua aivan todellisuuden eteen, hylättävä kaikki kuvitelmat ja kaikki harhauskot ja mielikuvitukset, hän opastaa. Ja jatkaa perustellen, tässä vähän tiivistäen: Jos koetetaan ajatella tämän suuren, ihmeellisen maailman kannalta, jossa olemme ja jonka elämää emme ole luoneet, joudutaan toteamaan, että tässä suuressa äärettömyydessä on vain yksi elämä, yksi todellisuus, jonka korkeimpana ja syvimpänä lakina täytyy olla ehdoton tasapaino, sopusointu ja rauha. Sillä jos se olisi ristiriidassa itsensä kanssa, silloin ei voisi olla mitään järjestystä olemassa, jota me kuitenkin kaikkialla ympärillämme luonnossa huomaamme. Kun suuressa avaruudessa vallitsee täydellinen järjestys, ihmeellinen tasapaino ja sopusoinnun laki, niin kuinka ei siis kaikkialla pitäisi olla tuota samaa sopusointua? Elämän iankaikkinen sisältö on ehdoton, ääretön sopusointu ja rauha. Se on meidän ainoa elämämme ja iänkaikkinen autuutemme kun katsellaan olemassaoloa suuresti. Se merkitsee, että jonkinlainen onni, rauha, autuus, on ihmisille olemassaolon lakina jo aivan luonnostaan määrätty. Tietämättömyymme todellisuuden luonteesta ainoastaan voi nousta esteeksi. Niinpä kun uskonnoissa yleensä on luvattu ihmisille ikuista autuutta, onnen valtakuntaa, niin ei ole luvattu mitään semmoista, mikä ei olisi luonnostaan, on luvattu se, mikä on.
Sitten Ervast ohjaa ajattelemaan, kuinka tuo onnen valtakunta on saavutettavissa, ottaen uudelleen esiin nuo kaksi äärimmäisyyttä - onni on nyt saavutettavissa tai ettei se ole saavutettavissa, tai on mahdollisesti saavutettavissa myöhemmin, kuoleman jälkeen. Nostaen samalla mieliin, mitä kaksi suurinta ihmistä maan päällä, Kristus ja Buddha ovat tavallaan noiden äärimmäisyyksien inhimmillisinä tulkkeina näihin samoihin kysymyksiin vastanneet. - Ensimmäiseen kysymykseen on vastauksensa sama, toiseen he ovat vastanneet eri tavalla. Molempien mielestä autuutta on olemassa. Buddha sanoo, että ainoa todellisuus, johon ihmisen tulee pyrkiä on valaistuminen. Jeesus Kristuksen mukaan pyrkimyksen kohteena on oleva Jumalan valtakunta, jossa on iankaikkinen autuus. Toiseen kysymykseen, miten tämä onni on saavutettavissa, he vastaavat eri tavalla. P.E.kuitenkin täsmentää, että oikeastaan on kysymys vain erilaisista teistä, koska heillä on päämäärä sama, koska he molemmat uskovat onneen, ikuiseen autuuteen. Ja nuo tietkin ovat hänen mielestään niin lähellä toisiaan, että kulki kumpaa tietä tahansa kulki myös toisen tietä. Se on mielestäni paitsi selkeyttävästi myös kauniisti ilmaistu. Muistan itse taannoin miettineeni, se taisi olla erään muun tyyppisen kirjoitelman yhteydessä, olenko oikeasti Vuorisaarnan oppilas , kun Buddhan opetukset tuntuivat aina niin välittömästi nostavilta, kun taas Kristuksen opetukset ja niiden seuraaminen kutsuvuudestaan huolimatta kovemmalta työltä. Mutta tuota ristiriitaa ei kestänyt kauan. Vastaus löytyi elämän kokoavasta ykseydestä ja omasta tietoisuudesta. Ja nytkin kun Ervast opettaa: ”joka tahtoo kulkea Kristuksen tietä, täytyy kulkea tai olla kulkenut Buddhan tietä”, luulen jossain määrin ymmärtäväni mistä hän puhuu. Mutta silti koen olevan vielä paljon ajateltavaa siinä, kun hän tässä vielä lopuksi sanoo: ”Ja vaikka Buddha itse kulki erikoista tietä ja opetti erikoista tietä, hän samalla itse eli Kristuksen tietä. Ja Kristus, joka opetti eri tietä ja kulki toista tietä kuin Buddha, samalla myös eli Buddhan tietä.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti