Pekka Ervast: MIETISKELY Esitelmä 18.1.1925

Mielenkiinnolla tartuin tähän esitelmään, joka nimensä tai aiheensa puolesta kuuluisi hyvin tähän aikaan, vaikka se onkin lähemmäs vuosisata sitten kirjoitettu. Mietiskelystä, meditaatiostahan puhutaan paljon ja hyvinkin arkisissa yhteyksissä, onhan siitä suhteellisen lyhyessä ajassa tullut varsin suosittu ja suositeltu elämänlaatuun ja hyvinvointiin vaikuttava tekijä. Toisaalta Ervast näyttäisi kirjoittaneen melko vähän aiheesta, ainakaan tällä otsikolla, sen sijaan enemmän joogasta ja joogiudesta, vanhoihin uskontoihin, varsinkin itämaisiin liittyen. Myös muissa joogaa ja mietiskelyä koskevissa kirjoituksissaan kuten ”Alempi ja ylempi jooga” Ervast puhuu esoteerisista harjoituksista, myös länsimaisesta joogasta tähdentäen, että mietiskely tarkoittaa samaa kuin kaikkien uskontojen syvin olemus. Niinpä kuuluvat nämäkin ajatuksensa laajempaan kokonaisuuteen, intialaisen joogan eri askelien, Patandshalin (n.v.700 e.Kr.) joogasutrojen pohjalta nousevaan henkisen elämän opastukseen, joihin askeliin Ervast esitelmänsä alkupuolella myös viittaa. - Ensimmäiset niistä ovat siveysoppia, seuraavat ulkonaisia siinä merkityksessä, että ne ihmisen jooga-menettelyssä koskevat enemmän hänen ruumistaan, aistimia, ulkonaista persoonallisuutta, kolme viimeistä astetta, sisäisiä toisiin verrattuina, koskien ainoastaan ihmisen sielua, tshittaa, älyruumista. Näihin jälkimmäisiin pohjaa tämä luentonsa.

Ensin Ervast selvittää, mikä ero on itä- ja länsimailla henkisessä merkityksessä. Raja ei ole hänen mielestään maantieteellinen, vaan eräällä tavallaan fenomenaalinen, koskien aikaa ja saavutuksia ennen Kristusta, ja Kristuksen jälkeen. Kysymys ei myöskään ole jaosta pakanamaailmaan ja kristikuntaan. Ensinnäkin kristikunta on nuori eikä se ole vielä kristikunnaksi kehittynyt. Itämaat ovat taas niin vanhoja, että ne ovat ehtineet näyttää mitä ovat saavuttaneet, tulla siksi mitä ovat.

Hän katselee rinnan eri vapahtajia todeten, että Buddha, Laotse, Zarathustra ym. näyttivät seuraajilleen elämän kirkkautta, mutta Kristus näytti jotain semmoista, joka ei voi lähteä pois sielustamme - sen että olemme epätäydellisiä. Mutta ei jäämään siihen, vaan muistamaan, että elämä on tie, jolla ihminen on kutsuttu etsimään ja löytämään totuutta, Jumalaa. P.E. toteaa mietiskelyn unohtuneen kristikunnassa, vaikka sen merkitys oli alussa tiedossa. Vaikka henkisyyteen pyrkimystä arvostettaisiinkin sen tarpeellisuutta ei aina ymmärretä. On pysähdytty ensimmäiseen saavutukseen, oman huonouden tuntemiseen, mikä voi olla kohtalokasta. ”Siitä voi vain mietiskely, siinä merkityksessä kuin Jeesus Kristus sitä käytti, kristikunnan pelastaa.”

Entä millaista on tämä mietiskely? Ensimmäinen askel on dhaarana, keskittyminen, thsittan kiinnittäminen yhteen kohtaan. Tämä edellyttää ensinnäkin siveellisyyyttä ( avaisin tässä: oikeaa mielenlaatua ja asennetta, kuten elämän kunnioitusta, nöyryyttä, itsevastuullisuutta...).

Ulkoinen olotila ja asento on oltava sellainen, ettei se häiritse, ja että voi kääntyä pois ympäröivästä maailmasta. Tärkeää on myös pystyä hengittämään rauhallisesti. Kun olotila on ihmiselle itselleen sopiva ja asento mukava, hänen sielunsakin osaa ottaa jonkinlaisen asennon. Sitten hän voi kiinnittää tshittansa yhteen kohtaan, Ervast opastaa.

Meditaation harjoittamisesta usein todetaan, että keskittyminen, tai ainakin sen alkuun pääseminen on vaikeaa tai haasteellista. Ervastkin sanoo, että jokainen, joka suorittaa tehtävänsä elämässä hyvin, osaa keskittyä, mutta keskittyminen tulee vaikeaksi, kun ei olla toimivia olentoja fyysisessä maailmassa. Niin että kun ottaa vaikkapa lyijykynän, katselee sitä ensin, sulkee silmänsä ja yrittää nähdä tuota kynää niin ”vallaton varsa vain on hänen ajatuksensa.” Tietoisen totuudenetsinnän kyseessä ollen Ervastin neuvo on, että sielu- ja älyruumis tulee ottaa aivankuin käteensä ja pitää siitä kiinni, tehdä näin kauan, vuosia ja joka päivä, kunnes ajatusruumis saavuttaa äärettömän korkeassa värähtelyssä rauhan. Kuitenkin huomio, ettei ihmisellä ole niin vain valtaa oman järkensä yli on P.E.:n mielestä terveellinen. Sillä sitten kun hän vähän oppii käskemään ajatustaan, hän ymmärtää tuon taidon arvon ja merkityksen. Sillä: ”mikä hän on henkiolentona, jos hän ei hallitse edes omaa taloaan?” Tämä saavutus, dhaarana, ajatuksen voittaminen on opettajan mukaan mahdollinen niin kuin se on ollut aiemminkin, etenkin tietäjien, nerojen ja luovien ihmisten keskuudessa.

Ervast jatkaa, tuon vanhan intialaisen joogaviisauden mukaan, että edistyttyään tässä ihminen kehittää itsessään nirodha parinaa, ajatusten muunnosten ehkäisyä. Sen voi sanoa niinkin, hän jatkaa, että ajatusten voittamisesta seuraa - päivä päivältä tulee helpommaksi ajatusten rauhallinen juoksu, kulku, virta. Ja vaikka mieli ei olisi keskittynyt muuten, kuin sillä määrätyllä hetkellä, niin seuraavalla mietiskelyhetkellä keskittäminen on helpompaa. Ja siitä seuraa, että pitkin päivää ihmisen mieli on rauhallinen.

Entä hänen ulkoinen elämänsä, työnsä ja velvollisuutensa? P.E. opastaa: ”Hän tietysti suorittaa velvollisuutensa ja tehtävänsä ulkonaisessa elämässä, ja hänen tehtävänsä joogina on suorittaa kaikki tehtävänsä niin hyvin, kuin hän suinkin taitaa. Tämä kaikki on mahdollista sen kautta, että hän tulee rauhalliseksi.” Ja vaikutus toisellakin tapaa: ”Jos ajattelemme, mikä on silmiinpistävä ominaisuus ihmisillä yleensä, niin on se mielen rauhattomuus, taipuvaisuus kuohumiseen. Ihminen elää niin tunteissaan, että kaikki asiat saavat hänet rauhattomaksi, kaikenlaiset elämän tapahtumat ja asiat häiritsevät häntä. Mutta kun hän oppi keskittymään, silloin hän saavuttaa mielenrauhan, mitkään asiat eivät enää häntä kuohuta.”

Seuraava askel Patandshalin viisauden mukaan on dhjaana, meditaatio. Ervast mainitsee tässä myös yleisen erehdyksen: Luullaan, että on mietiskelyä kun opitaan pitämään ajatuksensa yhdessä kohden, kun ajatellaan esimerkiksi lyijykynää. ”Se on kuitenkin keskittymistä, dhaaranaa. Eihän ajatusta voida keskittää tyhjään, täytyy olla jotain, johon sen keskittää.”

Koska dhjaana tarkoittaa myös vakaumusta, uskoa, se merkitsee, ettei ihminen voi siirtyä dhaaranasta mietiskelyyn eli dhjaanaan ilman, että hänessä on herännyt usko, Ervast jatkaa. ”Se on uskallusta, tekoa, joka kertoo että ihmisen tahdon on täytynyt myös herätä.”

Aiempana Ervast totesi länsimaita kuvaavan tahdon. Nyt hän tarkentaa, että kysymys on kuitenkin länsimailla tahdon vaikeudesta, jota ylläpitää ajatus – olen niin huono. Kun taas itämailla, jossa järjen ja ajatuksen toiminta on ehjää, tulee eteen kysymys uskosta, tahdosta. Vastaus on Patandshalin järjestelmässä: joogassa on myöhemmällä asteella usko. Siirtyminen ajatusten keskittämisestä mietiskelyyn tapahtuu uskon avulla, niin että kun ihminen on saavuttanut uskon, ts. kun hänen jumalallinen tahtonsa on tullut eläväksi niin silloin hän voi harjoitella dhjaanaa, mietiskelyä eli hartautta, ja tuo mietiskely muuttuu hedelmälliseksi. Ja Ervast vielä, tässä tiivistäen: - Kun ihminen uskossa mietiskelee esim. mitä on hyvyys, häneen tulee hartauden tunne, ja hän näkee tuota hyvyyttä, sen ilmenemismuotoja ja hänen sielunsa aivankuin nousee. Ja semmoisella kerralla, kun hän ei osaa mietiskellä, hän vain levollisesti päättää keskittää ajatuksiaan.

Dhjaanasta seuraa samaadhi parinana, länsimaisena ilmauksena Ervastin mukaan transsipäämäärä. Hän kuvaa: Kehittynyt tshitta, länsimaalaisittain ”teräviksi kehittyneet aistit” kohdistavat huomionsa kaikkiin asioihin. Kun sitten ihminen harjoittaa dhjaanaa, mietiskelyä, niin tämä tshittan kaikkeen keskittämiskyky muuttuu yhteen keskittämiseksi. Se merkitsee, että kun ihminen on dhjaanassa todellisesti edistynyt, silloin hän lähenee samaadhia, ”transsipäämäärää”. Käytännössä se merkitsee, että ajatuksensa ovat pitkin päivää suuntautuneet yhteen pisteeseen, ei vain mietiskelyhetkinään, niin että hän kaiken aikaa osaa ajatella ja tuntea Jumalaa. Hän on jumalallisessa elämässä koko huomiollaan, vaikka hän kykenee suorittamaan hyvin kaikki tehtävänsä. Hän omaa myös täydellisesti rauhallisen mielen ja lisäksi hänellä on tietämisen kyky. Samaadhi parinana, transsipäämäärä, joka Ervastin mukaan on latinan käännöksen kautta muotoutunut myös länsimaisessa uskonnollisuudessa sanaksi kontemplaatio on syvä henkisen elämän salaisuus eli askel. Ja lisäyksenään, myöhemmin: ...Se toteutuu kun mietiskely on vapaa tshittasta ja ainoastaan loistaa objektin valolla.

Hän ottaa taas esimerkin hyvyyden mietiskelystä. On päästy yli tavallisen mietiskelyasteen, vapauduttu tshittasta kokonaan ruumiina ja ainoastaan loistetaan älyruumiissa ajatusta hyvyydestä valona, kuten aurinkona. Miten prosessi tähän etenee on hieno kuvaus, joka nyt jää, koska sitä ei ollut luontevaa lyhentää, mutta toteamuksensa: ”Kun me unohdamme oman valomme ja annamme tuon auringon koskettaa sitä, silloin meidän oma valomme muuttuu, tulee tuoksi auringoksi, ja me olemme tuossa auringossa, hyvyydessä, me olemme tuo hyvyys. Silloin me epäilemättä tiedämme kaikista parhaiten, mitä hyvyys on, jos semmoista on olemassa itsessään.”

Vielä Ervast tuo esiin, että mietiskelyn saavutus on samjaana, josta seuraa ja syntyy tiedon näkyväisyys, niin että ensin näkymättömästä maailmasta, sitten näkyvästä ovat kaikki tiedot näkyvinä. Todeten Patandshalin alkavan näin kertoa siitä, minkälaisia seurauksia on joogasta (mietiskelystä) ja mitä kykyjä ihminen joogina saavuttaa.

Esitelmä paitsi herätti paisti ajatuksia myös erilaisia ”tuntoja” sekä syvällisyydessään että käytännönläheisyydessään, mutta johti myös kysymään onko lukuisten esillenousseiden, vanhojen ja uusien meditaatiomuotojen ja käytäntöjen pohjalla lopulta oletettua enemmän yhteistä? Sekä missä määrin ja miten teosofinen ajattelu, sen aikain viisauteen pohjautuva elämänymmärrys heijastelee itseään tämän päivän ihmisten tietoisuustaitojen etsinnässä ja muissa henkisissä kasvupyrkimyksissä?

Pekka Ervast: NÄKYMÄTÖN TODELLISUUS. Esitelmä 30.10.1932

Näkymättömästä todellisuudesta on Ervastin mukaan luonnollisena esimerkkinä ihmisen sieluelämä, jonka ihminen tietää todellisuudeksi itsessään, mutta joka ei toisten inhimmillisille aisteille ole sellaisenaan näkyvissä. Mutta näkyy sitten kylläkin muutoin - tekojen, sanojen, katseiden, ilmeiden jne. kautta. - Niiden perusteella tietää, että toinenkin on itsensä kaltainen elävä olento.

Mutta joidenkin on mahdollista tietää sieluelämä todelliseksi voimakkaammin, tajunnallista vertausta käyttäen, kuin määrätyt atomit liikkuisivat heissä, P.E. jatkaa. Ja lisää, tähän tapaan: He ovat ihmisiä, joiden sisäinen olemus ja luomisen tahto pyrkivät lähes yhtämittaa tuomaan esille sitä kauneutta, mikä piilee - ei heissä itsessään, vaan heidän sisäisessä maailmassaan. Heitä ovat olleet mm. suuret säveltäjät, taiteilijat, runoilijat. Tästä enemmän, tiivistäen: Tällainen ihminen ei koe omalla mielellään tai persoonallisuudellaan olevan mitään tekemistä näkemänsä ja kuulemansa kanssa. Kaikki kumpuaa kuin toisesta, tavallaan itsenäisestä maailmasta, jota hän kantaa tajunnassaan. Hän tietää myös, ettei voi vain päättää tulevansa inspiroiduksi, taikka vaatia kuulevansa yksityiskohdissaan uudelleen kaunista sinfoniaa, jonka oli kuullut yhdessä silmänräpäyksessä. Hänen on saatava kiinni siitä uudestaan, Niinpä hän rukoilee, jumalankieltäjänäkin, ei niinkään sanoilla kuin sielunsa asenteella.

Suuria neroja on vasta vähän ymmärretty maan päällä, Ervast toteaa. Näin siksi, että valtaosalle ihmisistä vain fyysisin aistein havaittava elämä ja maailma on ollut totta ja todellista. Niinpä noiden suurten luovien elämän olosuhteet ovat olleet usein vaikeat, ja heitä on pidetty epäkäytännöllisinä, toimettomina haaveilijoina. Toisaalta Ervast antaa ymmärtää, että semmoisia ihmisiä, jotka havaitsevat näkymätöntä todellisuutta objektiivisesti on alkanut olla enemmän ja enemmän. Hänen mielestään kuljemmekn kohti semmoista tulevaisuutta, jolloin se verho, joka kymmeniä miljoonia vuosia sitten laskeutui ihmisen sieluelämän ja tämän aistillisen elämän välille, alkaa vähitellen nousta.

Hän pohtii mikä on ensimmäinen havainto tultaessa tietoiseksi siitä, että ihmisen sisäinen elämä, vaikka onkin näkymätöntä, on todellisuutta, samalla kun hänen ulkopuolellaan elävä elämä, vaikka se on näkyväistä, on myös todellisuutta. Se havainto on, että aistielämä alkaa ikäänkuin venyä ja mennä ulos avaruuteen, hän opastaa, jatkaen pääkohdin näin: Näkymätön tulee näkyväksi samalla kun syntyy silta näkymättömän ja näkyväisen välille. Ne sulautuvat vähitellen yhdeksi niin ettei ole lopulta kuin yksi todellisuus. Ensimmäisenä kasvaa tällöin näköaisti. Mahdolliseen kysymykseen kuuloaistin suhteen hän vastaa, että terve ihminen harvoin kuulee ensin ääniä, ja että täytyy olla todella syvä Jumalan etsijä kuullakseen hengen kuiskeita tai korkeamman olennon puhuvan. Mutta kyllä kuulemistakin tapahtuu, joskus, erikoisina hetkinä, esim. jos on vaarassa. Muutoin, kun ihmisessä lähtee aistielämä luonnollisesti kehittymään hänen näkemiskykynsä laajenee niin että se, mikä ollut näkymätöntä, tulee näkyväiseksi.

Mikä siis tulee näkyväksi? - Sielullinen todellisuus ensin toisissa elävissä olennoissa ja sitten ympäröivässä maailmassa, maailmankaikkeudessa. Ja poimien: Alamme tietää toistemme ajatuksia ja tunteita. Alamme entistä laajemmin ymmärtää myös eläimiä, ja eläinkuntaa. Saatamme arvoonsa eläinten kyvyn puhtaaseen kiintymykseen ja uskollisuuteen. Tunnustamme niiden huonon kohtelun, jopa julmuuden, vielä tässä nykyisessä sivistyksessä. Tajuamme, että eläimetkin osaavat ajatella ja tuntea, vaikkeivat voikaan ihmisten lailla itseään ilmaista. Ymmärrämme, että eläintenkin maailma on aivan sielullinen maailma.

Entä kasvit ja puut? Ne rakastavat aurinkoa, kääntyvät sitä kohti eli ainakin siis tuntevat. Kasvimaailman sielullisuuteen uskotaan jo jonkin verran, mutta kivimaailman suhteen ollaan epävarmempia tai enemmän kallistutaan sille kannalle, ettei se ole sitä. Näin ei olla kuitenkaan aina ajateltu, Ervast jäsentää. - Aiempina aikoina, jolloin ihmisten havaintokyky suuntautui myös näkymättömään päin oltiin tietoisia siitä, että sielua, tajuntaa oli kaikkialla. Näkyväistä pidettiin kuin näkymättömän kuorena, niin että vaikka se oli liikkumaton sen takana piili tajunta. Ervast on vakuuttunut että tulee aika jolloin tajunnan huomataan olevan kuolleeksi tai liikkumattomaksi todellisuudeksikin nimitettyssä esineessä tai asiassa.

Vanhassa intialaisessa ajattelussa avataan Ervastin mielestä hyvin näkymätöntä todellisuutta. Keskeistä siinä on värien merkitys: Näkyväinen todellisuus on vain kokoamus värejä. Maailma ei ole vain yksitasoinen värikäs pinta, taulu, vaan sillä on massa ja samalla kolmas ulottuvuus. On lisäksi valoja ja varjoja johtuen siitä että on syvyyttä. Niinpä voidaan käsittää, että samalla tavalla, kun tämä näkyväinen maailma on värimaailma, niin se ensimmäinen tapa havaita näkymätöntä todellisuutta, kun se liittyy tähän näkyväiseen, on ollut värien havaitsemista, hän opastaa.

Ja edelleen, tuon vanhan intialaisen tietouden mukaan: Värien maailma ei ole paikoillaan pysyvä, vaan laajentuva. Värejeä nähdään enemmän ja enemmän. Vuosituhansien aikana ovat ihmisen silmät oppineet reagoimaan niille ja niille ”väreilyille”, ja muutamien satojen tuhansien vuosien jälkeen paljon suuremmalle värien määrälle. Se merkitsee, että mikä nyt on salattua sieluelämää tunteissamme tulee näkyväksi väri-ilmiöksi. Lisäksi on odottamassa vielä toisia väri-ilmiöitä, jotka näyttävät, mitä sielussa tunteina liikkuu.

Seikkaperäisesti Ervast kuvaa myös kulttuuriin kuulunutta ihmisten jakautumista neljään luokkaan, kastiin, joita nimitettiin sanalla ”varna”, väri, ja tuon ilmiön taustalla olevaa vanhaa filosofiaa ja käytäntöä. Se kaikki jää nyt tämän tarkastelun ulkopuolelle, Ei siksi etteikö se avaisi lisää aihekokonaisuutta, vaan koska se on myös kuin esitelmä esitelmässä. Sen sijaan poimintona, tähän ja muuhunkin liittyen: ”Vanhassa Intiassa ei ollut niin epäkäytännöllistä, että olisi vain puhuttu väreistä, vaan siellä aivan havainnollisesti ja kokeellisesti koetettiin ottaa niistä selvää.”

Tähän viittaa myös P.E.:n esille nostama tarina, joka kertoo tilanteen viisaasta miehestä ja hänen oppilaistaan. Kun oppilaat tulivat kysymään, mikä on heidän elämäntehtävänsä, dharmansa. - Viisas neuvoi heitä menemään lammikolle ja poimimaan lootuskukkia, yhden valkoisen, yhden punaisen, yhden keltaisen ja yhden sinisen kukan. Oppilaat tottelivat heti ja toivat nuo kukat. Opettaja käski heidät istumaan ja antoi heille jokaiselle noita kukkia, yhden kutakin väriä ja käski asettamaan palmikkoon pään päälle kukat ja sanoi: `laulakaa yhdessä tuhat kertaa mantra, jonka olette oppineet. Tämä oli oppilaille tuttua, he olivat oppineet istumaan hiljaa ja laulamaan yhdessä tuon mantran. Koska se oli lyhyt mantra, niin sen laulaminen tuhat kertaa kesti noin kolme tuntia.
Sitten he saivat tulla jokainen vuorostaan viisaan opettajan luo ja hän katseli noita lootuskukkia heidän päässään. Ja oli aina yksi lootuskukka jäänyt parempaan muotoon, kuntoon, elävämmäksi kuin toiset. Jos oli valkoinen kukka elävä, sanoi opettaja: `sinun pitää ruveta tutkimaan filosofiaa, tieteitä. Ja jos punainen oli elävä, hän sanoi: `sinun pitää mennä sotamieheksi, ja jos keltainen `tulla kauppiaaksi, jos sininen: `mene maata viljelemään. Sillä tavalla tuli näkyviin havainnollisesti, mikä heidän sielussaan oli voimakkaampana värinä, sillä se elähdytti samanväristä kukkaa. - ”Tässä ei vaadittu minkäänlaista selvänäköisyyttä, siinä näkyi ulkonaisesti havainnollisella tavalla, mikä oli pohjavärinä ihmisen aurassa”.

Näkymättömän todellisuuden luonnetta aukaisee myös toinen, mielen liikkuvuuttakin inspiroiva kertomus koskien vanhojen intialaisten tapaa valita asuinpaikka itselleen kuoppaan asetettujen eri väristen kukkien elävänä kestävyyden avulla. Ervast toteaa: ”Sillä tavalla he saattoivat myös havainnollisesti nähdä, minkälainen oli sielullisuus myös maaperässä, elottomassa maailmassa, niinkuin me sanomme. Kukat olivat heidän mielestään jonkinlaisia välittäjiä liikkumattoman ja liikkuvaisen maailman välillä, kukat näyttivät, mitä oli liikkumattomassa maailmassa sielullista liikkuvaisuutta. Tällä tavalla vanhoilla indialaisilla oli selvä käsitys sielullisen ja ns. sieluttoman maailman keskinäisestä suhteesta, ettei ole olemassa oikeastaan eroa elottoman ja elollisen maailman välillä.”