Kesäkurssivastaus/Ihmisyyden Tunnustajien kesäkurssit 2021

 Kiitos jälleen monista sivuun tutustumisista ja tykkäyksistä!

Tämän kertainen kirjoitus poikkeaa aiemmista, vaikka Ervastin opetukset ovatkin mukana ja läsnä. Ihmisyyden tunnustajien kesäkursseilla vastataan aina etukäteen annettuun kysymykseen, joka nostetaan esiin opetusten pohjalta. Yksilölliset vastaukset ovat eläviä syvällisyydessään ja käytännönläheisyydessään, ja löytyvät sitten koottuina painetuista kirjoista. Liitän tähän nyt oman vastaukseni, sisällön vaihteluksi, ja koska kysymys vetosi tutkivaan mieleeni, ja koska kerran on tämä sivu olemassa.

Kysymys:

"Voimme lukea P. E:ltä, että astraaliruumis ei ole voitettavissa ylimalkaisella harrastelulla, vaan sille pitää päättävästi puhua. Se tottelee ihmisen ääntä." (JRH: Kys. ja vast XIII no 10). Mitä ymmärrät astraaliruumiin voittamisella ja miksi se on tarpeen?

Tämän vuotinen kesäkurssivastaukseni saattaa jäädä hiukan teoreettiseksi, ei ollut helppoa tavoittaa etenkään ulos päin ilmaisten astraaliruumista ja sen voittamisen teemaa. Tosin kysymyksen rakennekin oli haasteellinen, antaen monitahoisuudessaan aihetta vaikkapa useampaankin pohdintaan. Astraalikehosta kuten muistakin ihmisen näkymättömistä olemuspuolista ja käyttöväleistä on paljon tietoa teosofisessa kirjallisuudessa, ja kun muutamiin lähteisiin syventyi, huomasi välillä niihin uppoavansa. Palkitsevaa oli myös se, että lukemisen myötä omatkin kokemukset saivat vahvistusta.

Harvoinhan tulee tavallisessa arjessaan mieleen olevansa useiden, toisistaan riippuvaisten kehojen sisällä ja ympäröimänä. Ehkä enemmän ajattelee niin, että ihminen on tämän näkyvän maailman ja fyysisen kehon lisäksi olemassa sielullisena olentona myös toisessa, näkymättömässä maailmassa. Mutta uskon, että tavalla tai toisella ihminen on samalla myös näkymättömistä kehoistaan tietoinen.

Pekka Ervast tuo nuo kehot eli minän käyttövälineet esiin selkeästi, lähtien fyysisestä edeten sisempien tasojen suuntaan. Kurssikysymys innosti kertaamaan: fyysinen ruumis, eetteriruumis, astraaliruumis, mentaaliruumis, syyruumis. Sekä fyysis-eetterinen ruumis ja astraalismentaalinen ruumis, kuvattavan asian laadun ja asiayhteyden mukaan. Kuin myös kyseisten voimien asteet sekä ylemmät ja alemmat puolet. Kiinnostavaa oli myös saada selvennystä, miten nuo kehot muodostavat kokonaisuuden ja millainen on kehojen suhde toisiinsa. Ja kuinka juuri nuo viimeksi mainitut seikat, kehojen kokonaisuus ja niiden suhde toisiinsa ovat teosofisen tietouden mukaan keskeisessä asemassa astraaliruumiin voittamisesta. Ervast sanoo, tiivistetysti tähän tapaan: Ihmisen minän koti on ns. korkeammalla mentaali- eli ajatus- ja älytasolla, ja sitä kutsutaan korkeammaksi minäksi. Henkisen elämän kolme eri puolta: tahto, tieto ja tunto ovat korkeammassa minässä. Mutta nämä kolme ovat laskeutuneet myös aineelliseen maailmaan, ensin korkeammalta mentaalitasolta alemmalle ajatustasolle, sitten astraalitasolle ja sitten fyysiselle tasolle muodostaen ihmisen persoonallisuuden. Sen tähden fyysinen taso on toiminnan taso, astraalitaso on tunnon eli tunteen taso ja alempi mentaalitaso on ajatuksen taso. Koska ihminen elää samanaikaisesti kaikilla kolmella tasoilla, ovat nuo tasot ihmisen sielun elämässä yhtä aikaa. Jokainen sielullinen toiminta on toimintaa kaikissa kehoissa, käyttövälineissä, joissa kaikki tasot ovat samanaikaisesti läsnä. Lopulta kaikki ihmisen ruumiit ovat auttavassa suhteessa toisiinsa. Fyysistä, astraalista ja mentaalista kehoa sanotaan myös ihmisen perusominaisuuksiksi.

Lukijamietiskelijänä koki hiljaisia ymmärryksen avautumisen hetkiä. Astraaliruumis ei ole erillinen ihmisen muista olemuspuolista, vaan elävässä suhteessa toisiin tietoisuuden tasoihin. Ja kun jotain tunnen on siinä aina mukana myös jokin ajatus, ja myös jonkin verran tahtoa, jolloin tahdon ja ajatuksen on mahdollista muovata tunteita. Kesäkurssikysymyskin mielessä elävöityi, se kun Ervast sanoo: astraaliruumiille pitää päättävästi puhua koska se tottelee ihmisen ääntä. Hän tuo siinä esiin ajatuksen ja tahdon merkitystä tunnekehon voittamisessa.

Mutta millainen on astraaliruumis eli tunnekeho, tuo, joka on syytä voittaa? Mitkä ovat tunnekehon ”viat tai synnit”? Tai niin, että jos tunnekeho pitää voittaa niin tarkoittaneeko se tunteita, jotka ovat pahasta? Millaiset tunteet ovat pahasta?

Ajattelen niin, että ”tutkivalta kannalta” tunteet ovat tunteita, eivät sinänsä hyviä eivätkä pahoja, ja että ne psykologisesti, kokijansa kannalta ovat aina oikein. Ei siis voida sanoa toiselle, että sinun tunteesi sinun kokemanasi ovat vääriä. Mutta kun ottaa mukaan eettismoraalisen puolen tunteet tulevat toiseen, vielä merkityksellisempään valoon. Ajatukset synnyttävät tunteita ja tunteet taas ajatuksia, ja ne taas tuottavat tunteita. Ratkaisevaa on millaiseksi tuo ketju missäkin ja kulloinkin muodostuu. Jos ajatukset ovat rakentavia, kuten toiset huomioivia tai sovittelevia, se merkitsee itsellekin rikasta sisäistä elämää, tyytyväisyyttä, joka ilmenee yhä enemmän rakkaudellisina asenteina ja tekoina. Mutta jos ajatukset ja tunteet pyörivät esimerkiksi pelossa, epävarmuudessa tai vihassa, ei ihmiselle jää voimaa ja tilaa tuohon hyvään.

Blavatsky toteaa jossain, että astraalikeho on seurausten keho, ja seurausten syyt ovat syyruumiissa. Siellä saattaa olla syitä tämän hetken ajatuksiin ja tunteisiin, ei vain tämän elämän ajalta, vaan myös monituisten elämien takaa. Henkiset opettajat eivät kuitenkaan neuvo ihmistä tuijottamaan liikaa menneisyyksiinsä, ei tämän elämän kuin kauempienkaan. Sellainen voi lopulta olla omaa ja toistenkin kasvua lukitsevaa. Varmaa kuitenkin on, että jokaisen ihmisen matkoihin on tarttunut myös onnea ja hyvää.

Opettajat muistuttavat, ettei astraalikehosta tietoiseksi tuleminen edellytä näkyjä, mediumismia tai muita erikoisia aistihavaintoja. Uskon kuitenkin, että tietyn herkkyyden omaavat ihmiset voivat astraalitaso siltanaan tietoisesti seurata henkeä ja olla näin auttavassa suhteessa toisiin ihmisiin. Myös ns. esirukouksessa saattaa olla kysymys samantapaisesta asiasta. Ja ehkä tuosta olemuspuolestaan tietoiseksi tulemista heijastelee myös se kun ihminen tahtoo jättää pelkonsa, luulonsa tai liiallisen epävarmuutensa, alkaa terveellä tavalla luottamaan itseensä ja ottamaan uuden suunnan elämälleen. Ilahduttavana pidän tämän päivän henkisyyskeskusteluissa myös ajatusta sydäntietoisuudesta. Uskon sen merkitsevän myös sitä, että ihmiselle on annettu kyky ja voima luoda uutta todellisuutta.

Astraaliruumiille voi tosiaan puhua, mutta en ole varma pitääkö sitä välttämättä komentaa. Joissain tilanteissa kyllä. Saattoikohan Ervastkaan sitä ihan niin yksikantaan ymmärtää. Itselläni saattaa toimia paremmin neuvottelu. Pyytäminen työtoveriksi, mutta ei oman alemman luonnon, vaan korkeamman minän ohjauksessa. Varmaa lienee, että meitä kaikkialla ja alati ympäröivä astraalimaailma on hyvä harjoituskenttä asioiden ja ilmiöiden erottelukyvyn opettelussa. Mikä kantaa ja on matkalle menevää, mikä taas ei. Missä määrin siinä onnistuu, siinä määrin myös astraalikehoaan voittaa.

Pekka Ervast: KRISTUS MEISSÄ JA KOHTALO Esitelmä 25.3.1923

Ervast palaa hetkeksi edelliseen esitelmäänsä, jossa hän lausui ajatuksen: Joka kerta kun lapsi syntyy maailmaan, Kristus syntyy maailmaan. Hän myöntää, että tämän laatuinen ajatus voi tuntua Jumalan pilkalta ihmisestä, joka ei ole sitä ennen kuullut tai tullut ajatelleeksi. Mutta kuitenkin siihen sisältyy hänen mielestään suuri ja syvä totuus. ”On itse asiassa niin, että kun me syvästi henkisesti katselemme elämää ja ihmisen syntymistä tähän maailmaan, on niin, että se on Kristus, joka syntyy. Se on Jumala, joka ruumiillistuu, ilmentää itsensä maan päällä.”

Avauksensa jatkuu, tässä paljon tiivistäen: Kun muistamme, ettei ole muuta kuin yksi suuri elämä, yksi ainoa Jumala, yksi elämän henki, on luonnollista ja itsestään selvää, että tämä elämä on joka paikassa, eläimissä, ihmisissä, kasvikunnassa ja kivikunnassa erilaisia muotoja ja tajuntoja saavuttaen. Ihmiskunnassa saavutus on korkein ja ihmeellisin; ei vain muotoja, aistimuksia, tunteita, ajatuksia, vaan jo minä, ilmeten yksilöllisyyksinä, minuuksina. Ihmiskunnassa Jumala on aivan kuin jakautunut moneen miljardiin minään. - Näin pitkälle voi meitä seurata panteistinen näkökanta.

Panteismia korkeampi on kuitenkin P.E.:n mielestä syvempi ja sisäisempi kanta, jonka mukaan Jumala on kaikkialla, mutta Jumala itsessään on ilmennyt vain harvoissa ihmisissä ihmiskunnassa. Poiminnoin perustelujaan: Luonnossa Jumala on ilmennyt rikkaampana. Siinä ei ole sitä ristiriitaa mitä ihmismaailmassa. Ihminen on ikään kuin jakautunut kahtia. Hän puhuu hyvästä ja pahasta, totuudesta ja valheesta, mutta kun hän ajattelee Jumalaa, hän tuntee itsessään filosofinakin, että jumalallisessa elämässä vallitsee harmonia, pyhyys, totuus, oikeus, rakkaus, hyvyys ja sopusointu. Ei hän voi sanoa, että ihmismaailmassa kaikki olisi Jumalaa, vaan että Jumala on ainoastaan Kristuksessa. Ja sen tähden mystikko sanoo: Vaikka Jumala on joka paikassa ja joka ihmisessä, on kuitenkin Kristus ainoa, joka tuntee Isän Jumalan.

Mikä Kristus on? Joku historiallinen henkilökö? Ei, P.E. vastaa, Kristus on Jumalan Poika, Kristus on Jumalan poikatajunta ja se tajunta ilmenee ihmisessä. Vain ihminen voi oppia tuntemaan itsensä Jumalan pojaksi.

Ervast totea ja pohtii, tähän tapaan: Maailmassa, kristikunnassa ja muissa uskonnoissa etsitään vielä paljon ulkoista Vapahtajaa, jollainen löytyykin joka uskonnosta. Se on luonnollista, ihminen tuntee itsensä yksinäiseksi, hajanaiseksi olennoksi, joka tietää totuudesta ja valheesta, pahasta ja hyvästä, oikeasta ja väärästä vaeltaen kahden maailman välissä, tehden syntiä ja tehden hyvää.

Kaikki eivät kuitenkaan tahdo tuudittaa itseään minkäänlaiseen uneen. He ajattelevat syvemmin, eivät voi uskoa ulkonaisesti johonkuhun, vaan tahtovat päästä tuntemaan, näkemään, tajuamaan tuo vapahtaja, Kristus, Jeesus, Buddha.. omassa itsessään. Kun se on silloin heidän ehdoton vaatimuksensa heille selviää, että Kristus on se tajunta ihmisessä, joka tajuaa Jumalan Isäksi ja itsensä Jumalan pojaksi. ”Ainoastaan yksi ihminen, Jeesus Nasaretilainen, on niin täydellisesti uppoutunut Isä-tajuntaan, että todella ilmensi Isänsä. Jeesus Kristus saattoi sanoa ruumiinsa joka jäsenelle, koko olemuksellaan, kaikilla hermoillaan: minä olen Kristus, minä olen Jumalan Poika, ken minut näkee, hän näkee Jumalan. Sen vuoksi voi sanoa, että Jeesus oli Isän Jumalan ruumiillistunut Poika.”

Tähän seuraavaan palasi lukijana toistamiseen, ilmaisun kauneuden vuoksi, mutta myös siksi, että nuo sanat ikään kuin purkivat mielestä joitakin väärien käsitysten jäänteitä. ” Se on semmoinen tajunnantila ihmisessä ja ainoastaan ihmisessä, joka voi sanoa itsestään: minä olen Jumalan poika, minä olen Kristus, joka voi sen sanoa kaikessa nöyryydessä, kaikessa itsetietoisuudessa, kaikessa helppoudessa ja kirkkaudessa, kaikessa vakavuudessa, ei ylpeydellä, mutta ei keinotekoisella nöyryydellä, vaan todellisella inhimillisellä nöyryydellä, joka voi sanoa: `minä olen Jumalan poika. Se on se tajunta, joka voi kumartua Pojan eteen ja ottaa Isän vastaan, tuntea ihmisenä, että minä olen Isän poika, minä olen Jumalan Poika.”

Esitelmä on pitkä, joten muutama kiintoisa alue jää tarkastelun ulkopuolelle, samoin monet havainnot ja esimerkit. Toisaalta aiheen syvyys ja haasteellisuus johti keskittymään asioiden kulkuun ja pääteemaan.

Ervast tähdentää, jokaiseen ihmiseen, joka syntyy maailmaan, ei ainoastaan ruumillistuteta Jumala, panteistisessa merkityksessä, vaan myös Kristus. ”Se on niin lähellä jokaista, että on ihme, että emme saa siitä kiinni. Suuret joukot, useimmat ihmiset eivät saa kiinni siitä, että he ovat Jumalan poikia.” Miksi näin? Poimintoina tähän tapaan: Se on ihmiskuntamme kohtalo. Synnymme maailmaan, jossa ei ole tuota tietoisuutta vielä, vaan joka on turmeltunut ja sairaalloinen. Vaikka ihmiset ovat sisimmässään Jumalan Poikia, niin persoonallisessa olemuksessaan, koko tässä ilmennyksessään ollaan puutteellisia, epätäydellisiä. Perisynti ja syntiinlankeemus ovat totta. On langettu pois todellisesta tietoisuudesta, Jeesus Kristus – tajunnasta, johon meillä on mahdollisuus, aineelliseen, karman lain alaiseen kohtalon maailmaan, jossa jatkuvat seuraukset omista ja koko ihmiskunnan ajatuksista, tunteista ja teoista. Sen tähden, vaikka itsessämme olemme enkeliolentoja olemme kuin vankeudessa täällä. Miksikä näin?

Pääkohdin kerronnastaan: Kun katselee täysikasvuista ihmistä ja hänen sisäistä sieluelämäänsä, myös historiallisesti sekä okkultisesti, niin huomaa, että ihminen käy täällä koulua, oppien vähitellen hallitsemaan aineellista maailmaa. Miljoonia vuosia sitten hänellä ei vielä ollut ajatusta, kykyä ajatella, vaan hänen tajuntansa vastasi ulkoisiin vaikutuksiin, eräänlaisina astraalisina tajuamuksina. Vähitellen hän oppi näkemään selvemmin siten, että mielikuvitus loihti mukaan kaikenlaista. Pitkien aikojen kuluessa hän oppi erottamaan todellisuutta mielikuvituksestaan ja siitä eteen päin vähitellen näkyväisen maailman todellisuuksia. Aikojen kuluessa siihen liittyi kyky järjestää vaikutelmiaan ja erottaa toisistaan sen minkä todella aisti ja mikä oli sielullista vaikutelmaa. Niinpä tänä päivänä ei juurikaan erehdytä eikä riidellä ulkonaisista aistimuksista. Sielulliset vaikutelmat kylläkin saattavat olla erilaisia. Ei olisi olemassa minkäänlaista kulttuuria, jos emme havaitsisi ulkomaailmaa samalla tavalla.

Pitkän kehityksen tuloksena on opittu ajattelemaan, eikä vain näkyväisen maailman ilmiöitä, vaan myös aatteellisia käsitteitä. Kun ihmiskunta oli nuori ja Jumala tuli maailmaan enkelitajunta ja Kristustajunta olivat lähellä ihmistä, mutta ei kyetty ajattelemaan. Näkymättömästä maailmasta havaittu oli vain jotain hämärää tunnetta. Moraalista tajuntaa ei myöskään ollut, ei paljon tiedetty oikeasta ja väärästä. Pyhissä kirjoissa puhutaan muualta tulleista, korkeammassa kehitysjaksossa olevista olennoista, jotka ruumistuivat tänne opettamaan ihmiskunnan lapsuudessa. Heitä uskottiin, matkittiin ja toteltiin, mutta sitä mukaa kun opittiin näkemään ja ajattelemaan he siirtyivät pois, ja jäätiin oman onnen nojaan. Mutta niiden jättämä ihannekäsitys, aavistus moraalisesta täydellisyydestä jäi kantamaan eteen päin. Vuosimiljoonien kuluessa ihminen on oppinut ajattelemaan ja käsittämään paitsi abstraktisesti myös eettisesti ja moraalisesti. On alettu näkemään ero hyvän ja pahan, totuuden ja valheen, todellisuuden ja mielikuvituksen välillä.

Oikeutta, hyvyyttä, täydellisyyttä ei Ervastin mielestä kukaan kiellä, sillä käsitys niistä on painettu ihmisten olemukseen alkuaikoina. Koetaan, että jotain hyvää `tässä turmeluksen elämässä` pitäisi olla, ehkä pitäisi itsekin pyrkiä hyvään. Ja myös toteamuksenaan: Miljoonien vuosien vieriessä on totuttu toiseen tai toiseen, tehty ensin paljonkin pahaa, ja vähitellen ”sivistytty”. Ei tahdota suorastaan surmata nyt enää, eikä varastaa toiselta mitä tämä on työllään hankkinut. Jotkut voivat olla vielä suuressa määrin sairaita, mutta useimmat ovat jo paljon parempia ja ymmärtävät kehityksen.

P.E. tähdentää, että pelastuminen ristiriitojen ja tuskien elämästä tapahtuu jos ymmärretään Vapahtajan olevan sisässämme, itsessämme. Silloin voidaan myös ymmärtää, että kaikki on saavutettavissa ainoastaan yhdellä keinolla, henkisellä työllä, itsekasvatuksella. Se luo sen, että Kristus-tajunta ottaa meidät itseensä, samalla kun kuljetamme itseämme Vapahtajan luo. Ihmiskunnassa onkin alettu enemmän ja enemmän ymmärtää itsekasvatuksen merkitystä, ja sitä, että siihen sisältyy erilaisia asteita, hän myös sanoo.

Itsekasvatuksessa on hänen mielestään syytä lähteä liikkeelle siitä, mikä meissä on luonnostaan pisimmälle kasvanut ja kehittynyt. Se on ajatuskyky, järki. Vielä vaelletaan kaikenlaisissa ahdasmielisyyksissä, ennakkoluuloissa ja harhaluuloissa. ”Jos tahdomme totuuden tietää, meidän täytyy kasvattaa järkeämme, meidän täytyy kasvattaa ajatustamme. Se on meidän itsekasvatusohjelmamme, ja me voimme hyvin ymmärtää, mikä siitä samalla seuraa ja mikä kuuluu siihen myös tapojemme suhteen.” Tavat ovat P.E.:n mukaan se toinen, joka mikä meissä on kasvanut.

Jatkaen näkemyksistään: Ajatuksen, järjen ja tapojen ohella ja sisällä toinen asia, jonka suhteen ihmisen kuuluu myös kasvattaa itseään on kieli. Kieli tulisi saattaa totuuden palvelijaksi. ”Me puhumme turhia, me puhumme valheita, me puhumme semmoista, joka ei ole kaunista ja kaikissa uskonnoissa varoitetaan meitä siitä, joten meidän ei tarvitse muuta kuin ottaa auki oma kristillinen Raamattumme ja katsella sananlaskuja tai Pietarin ja Paavalin kirjeitä, niin huomaamme heti, että siinä nimenomaan sanotaan, että ihminen on velvollinen kasvattamaan itseään niin, että hän tulee vastuunalaiseksi sanoistaan. Hänen ei pidä puhua turhaan. Hänen ei pidä käyttää kieltään väärin.” Ja tuonnempaa: ”Se joka tahtoo, että hän tulisi tuntemaan Vapahtajan, se joka tahtoo, että Kristus ilmoittaisi itsensä hänelle, Isä tulisi hänessä tietoiseksi Poika-tajunnassa, se oppikoon ajattelemaan oikein ja oppikoon puhumaan oikein.”

Esitelmänsä lopulla Ervast nostaa vielä esiin Paavalin sanat: minä elän, mutta kuitenkaan en minä elä, vaan Kristus elää minussa. Osoittaen tällä, että paljon täytyy ihmisen kasvattaa itseään ja olemaan valmis luopumaan itsestään niin, että Kristus ottaisi hänessä asuinsijan. ”Kuitenkin se on vasta jumalallisen elämän alkua, sillä silloin Kristus alkaa kasvaa ja kehittyä meissä. Päämäärämme on tulla Jeesus Kristuksen kaltaisiksi yhtä suuressa määrässä kuin Isä Jumala oli läsnä Jeesus Kristuksessa, yhtä suuressa määrässä hän voi joskus olla läsnä meissä. Meidänkin täytyy joskus tulla täydellisiksi, niin kuin taivaallinen Isämme on täydellinen. Meidänkin täytyy joskus tehdä niitä tekoja ja vielä suurempia kuin mitä Jeesus Kristus on tehnyt. ”

Pekka Ervast: SUOMEN HENKINEN ITSENÄISYYS Esitelmä 6.12.1931

Pekka Ervast näkee suuren merkityksen siinä, millä tavoin keisari Aleksanteri I Suomen sodan jälkeen v.1809 ymmärsi Suomen liittämisen Venäjän valtakuntaan. Keisarin ”profeetalliset” sanat - ”Suomen kansa on liitettävä kansakuntien joukkoon” toi emämaastaan Ruotsista irrotetulle Suomelle itsehallinnon, mutta näyttivät tietä myös itsenäisyyden suuntaan. Ilman autonomiaa varsinaisesta isänmaastaan, kielestään ja sivistyksestään vielä vähän tietoinen Suomi olisi voinut joutua suuren vallan sortamaksi, hän toteaa, eikä silloin vielä puhuttu paljon kansan itsenäisyydestä, kansallisuudesta ja kansallistunnosta, etenkään Venäjällä. Mutta kansallistuntoon herääminen, oli kuitenkin lähtenyt jo liikkeelle muutamissa Euroopan sivistysmaissa, leviten sitten sen kaikkiin kansoihin. Nyt Suomen kansa saattoi ikään kuin kutsua esiin sellaisia miehiä, jotka saattoivat kansallistuntoa herättää. Siitä, että Suomessa se heräsi ”voimakkaaksi, eläväksi ja valtavaksi” saadaan P.E.:n mukaan kiittää erikoisesti Juhana Vilhelm Snellmania ja hänen työtään, ja kaikkien hänen ystäviensä työtä ja kaikkia niitä kirjailijoita, runoilijoita, joita silloin eli. Myös ruotsinkielisiä kuten Runeberg ja Topelius, jotka tunsivat sisässään tuon kansallistunnon elävän.

Ervast jatkaa, jälleen tiivistetysti tähän tapaan: Kulttuuri alkoi muuttua, vaikka esiintyikin vastustusta. Se, mikä oli ollut vain ruotsinkielisten omaisuutta, alkoi tulla myös suomenkielisten omaksi. Snellman uskoi, ja monet hänen kanssaan, että Suomen salomailla asuu kansa, joka voi tulla tietoiseksi omasta itsestään. Niinpä hän piti kiinni myös siitä, että suomen kielelle olisi käännettävä eurooppalaista kirjallisuutta. Ihmeteltävän lyhyessä ajassa Suomen kansa nousi vuosisataisesta unestaan ja omaksui kulttuurin.

Mutta kansa, joka tulee elävästi tietoiseksi itsestään kansana, odottaa, vaatii kohtalolta myös muuta; ei ehkä enää vuosisatoja, vuosituhansia, ennen kuin noustaisiin Euroopan näyttämöllä itsenäisenä kansana kansakuntien joukkoon. ”Oli kuin ihmiset olisivat tunteneet sisässään, että jossain korkealla, näkymättömissä oli valmistumassa Suomen kansan itsenäisyys.” Ja vaikka se olikin monen mielestä uhkarohkea unelma, elettäessä suuren ja mahtavan alaisuudessa, se, mikä oli tähdissä kirjoitettu, tapahtui. Suomi tuli itsenäiseksi kansaksi, yhtäläiseksi kuin muutkin valtakunnat maan päällä, Ervast toteaa.

Mutta saavutettu itsenäisyys asetti ihmiset koetukselle, niin älyn ja järjen, sisäisen voiman kuin ihmisyyden suhteen. Lyhennetyin poiminnoin: Kyetä järjestämään olot ja talous, tullen yhtä riippumattomiksi kuin kansat yleensä ovat. Siinä oli vielä epävarmuutta. Eikä itsenäisyys kuitenkaan rajoittunut vain siihen. Se oli jotakin muuta ja se myös ikään kuin aavistetiin. Tähän ei muilta kansoilta saanut kuitenkaan paljon neuvoa, opettaja kuvaa, sillä maailmassa ei tuntunut olevan sellaista kansaa, joka olisi itsenäinen korkeammassa merkityksessä, siinä merkityksessä kuin sisässään aavistettiin. Oli kulttuuri, mutta sekään ei voinut rajoittua siihen, että käytti järkeään. Missä oli se kansa, joka löysi enemmän, joka oli noussut korkeammalle?

P.E avaa kysymystä yksilön kehityksen kautta. - Kun ihminen ikään kuin näkee unta lapsena ja jonkin aikaa nuorena, hän yhtäkkiä herää tietoiseksi siitä, että on minuus ja että elämä jotakin häneltä odottaa. Se että syö ja nukkuu ei riitä, on tultava itsenäiseksi. Tämä tulee hänen luokseen ekonomisena vaikeutena. Hän ei tunne itseään itsenäiseksi, ennen kuin saa ponnistaa, tehdä toimeentulonsa eteen työtä.

Mutta onko ihminen sitten itsenäinen, kun hän on taloudellisesti täysin riippumaton? Ja vastauksenaan, tähän tapaan: Ihminen ei tunne vielä olevansa itsenäinen siinä merkityksessä, jota hän tietämättään sisäisesti kaipaa. Hän kaipaa toista itsenäisyyttä, henkistä itsenäisyyttä, jonka olemassaolon hän myös tuntee. Ihmiset tuntevat, että tämän olemassaolon takana on Jumala, jotakin sellaista, josta olemme tulleet, joka on meidät luonut. Jokainen ihminen etsii eri tavoin, joko heikommin tai voimakkaammin, ja jokainen ihminen löytää ennemmin tai myöhemmin Jumalan. Ihminen etsii Jumalaa itsestään. Hänelle muodostuu Jumalaan persoonallinen suhde, ja hän alkaa tulla itsenäiseksi ja ymmärtää elämää. Hän ei ymmärrä elämää ainoastaan aineellisena, vaan että elämä on jotakin syvempää ja korkeampaa. On yhdentekevää mitä ja kuinka Jumalaa kuvitellaan järjessä ja ajatuksissa. Samoin on yhdentekevää, millä tavoin ihmiset kuvaavat itselleenhenkistä todellisuutta. Toiset ajattelevat, että henkinen elämä on siinä, että ihminen elää kuoleman jälkeen ja jää Jumalan yhteyteen. Toiset ajattelevat, että elämä on siinä, että ihmiset elävät hyvyydessä ja jaloudessa ja tulevat täydellisiksi. Toiset taas ajattelevat, että henkinen elämä on siinä, että ihmiset yhtyvät suureen todellisuuteen, joka on kaiken takana. Pääasia on, että jokainen ihminen tuntee henkisesti itsenäistyvänsä. Siinä määrin kuin ihminen pääsee johonkin suhteeseen henkeen, siihen todellisuuteen, joka on kaikkien ilmiöiden takana hän henkisesti itsenäistyy ja ymmärtää omaa elämäänsä. Kun ihminen ymmärtää omaa elämäänsä, niin hän myös käsittää syntyneensä tähän maailmaan tiettyä tarkoitusta varten. Jotakin varten hän on täällä. Se ei rajoitu näkyvään muotoon. Täällä hän vanhenee, mutta henkisessä elämässä tuntee ikään kuin nuortuvansa, tulevansa voimakkaammaksi, viisaammaksi ja kokeneemmaksi. - Samalla tavoin kutsuu kaikkia kansoja korkeampi itsenäisyyden aste, henkinen itsenäisyys. Vaikka kansat ovatkin saavuttaneet taloudellisen itsenäisyyden voiden hoitaa omia asioitaan ja suhteitaan toisiin kansoihin, eivät ne vielä ole saavuttaneet tuota itsenäisyyden loppumäärää.

Mikä on tämä henkinen itsenäisyys? Poimitusti, tähän tapaan: Se on sitä, että niin kuin ihmiset myös kansat kansoina pääsevät suhteeseen Jumalaan, todellisuuteen. Ei riitä, että ihmisiä elähdyttää kansallistunto, tahto elää ja kuolla itsenäisyyden puolesta. Vasta silloin kansa saavuttaa henkisen itsenäisyyden, kun sen suhde todellisuuteen, elämän näkymättömän puoleen, itse elämään tulee eläväksi. Katsoessaan omaan aikaansa ja ehkä tulevaankin P.E. kokee ja uskoo, että kansan syvimmissä riveissä näkivät untaan ne ihmiset, jotka tämän tiesivät ja aavistivat. Ja miten tuo henkeen elävöityminen tapahtuu? Se tapahtuu sillä tavoin, että kansan yksilöt tuntevat yhdessä, että heillä on jokin yhteinen tehtävä maailmassa. Se tekee kansat itsenäisiksi. ”Meillä on jokin tehtävä, sanokaamme, täällä Euroopassa, henkinen tehtävä”. … ”Me elämme tässä maailmassa Suomen kansana sitä varten, että me toisimme jotakin tiettyä sisäisestä maailmasta näkyviin tähän näkyvään maailmaan.”

Ervast tuo myös esiin, että jokaisella kansalla on tavallaan Messias-tehtävänsä. Niinkuin jokainen yksilö on kutsuttu auttajaksi, niin on myös jokainen kansa kutsuttu Messiaaksi, auttajaksi, toisten kansojen vapahtajaksi. Vaikka tällaista kansaa ei vielä ollut maan päällä, niin kansat elävät historiallisesti sitä varten.

Vielä Ervast kysyy missä on se kansa, joka ensimmäisenä voisi tulla Messiaaksi kansojen keskelle? Voisiko Suomen kansa ensimmäisenä tulla tietoiseksi korkeasta tehtävästään, ja koko sydämestään kirkastaa jumallaista totuutta, että se voisi tuoda Jumalan valtakunnan maanpäälle omalla tavallaan? Mutta sellaisella tavalla, että siitä olisi apua toisille. ”Jokainen kansa, joka saavuttaa ulkonaisen itsenäisyyden, asetetaan tämän kysymyksen eteen. Se on se kysymys, jonka elämä asettaa meidänkin eteemme Suomen kansana ja meidän tulee tuohon kysymykseen itse vastata.”

Täydennykseksi:

1)

Ervast on käsitellyt Suomen tehtävää muissakin esitelmissään, mm. esitelmässä ”Suomen tehtävä”, jota tarkastelin tällä blogisivustolla omana kirjoituksenaan 23.8.2020 (teksti 53). Kun Ervast nyt tarkastellussa esitelmässä ”Suomen henkinen itsenäisyys” puhuu mielestäni suurista linjoista, kysymyksiä herättäen, niin tuossa mainitussa hän tuo seikkaperäisemmin ja eloisammin esille näkemyksiään siitä, mikä Suomen tehtävä voisi olla täällä Euroopassa, ja miten näkymätön maailma kansallishaltijamme Väinämöinen mukaan lukien koettaa näissäkin kysymyksissä johtaa kohtaloitamme. ”Suomen tehtävä” kannattaa nyt lukea alkuperäisenä, myös tämänkertaisen tarkastelun täydentymiseksi. Mutta liitän jo tähän muutaman kohdan, jotka sekä inspiroivat että käytännön tasoisesti puhuttelivat.

”Mutta Suomella voisi olla tehtävä korkeamman järjen suhteen; korkeampi järki voisi puhtaana loistaa meissä, korkeampi järki ja sen mukana sydän ja omatunto. Voisimme sanoa, että ihmisen korkeammat prinsiipit voisivat tulla näkyviin täällä pohjolassa. Suomen kansan tehtävä olisi olla Euroopan omanatuntona ja korkeampana järkenä. Ja kun ajattelemme tätä seikkaa, silloin todella tunnemme nöyrtyvämme, koska silloin näemme niin selvästi, kuinka huonoja olemme, itse asiassa hirmuisen kaukana tällaisesta ihanteesta.”

”Onneksi kuitenkin on niin, ettei meidän tehtävämme ole meistä persoonallisista olennoista riippuva, vaan niistä miljoonista olennoista, jotka ovat näkymättömässä maailmassa ja siitä, jota nimitämme Suomen kansallishaltiaksi; he taistelevat näiden asioiden puolesta. Ja Väinämöinen, jos nimitämme Suomen kansallishaltiaa sillä nimellä, koettaa johtaa meidän kohtaloitamme. Mutta hän ei ole yksinvaltias, hän on pikemmin ristiinnaulittu. Ja sanon omana mielipiteenäni, että tämä Väinämöinen on lupautunut Kristuksen palvelijaksi”….. ”Hän on inspiroivana voimana, ja aina silloin tällöin joku ymmärtää, mitä isänmaanrakkaus korkeammassa merkityksessä on, nimittäin että isänmaa ja tämä kansa on kutsuttu jumalalliseen työhön ja tehtävään.”

2)

Laatiessani tämänkertaista tarkastelutiivistelmää huomasin jääväni miettimään muutamaa asiaa ja kohtaa, mitä niistä tämän päivän kokemuksien valossa ajattelen. En halunnut sovitella niitä kuitenkaan tarkastelutekstiin, koska Ervastin ajatuksen kulun seuraaminen on jo sinänsä voimaannuttavaa ja puhdistavaa. Ja toisekseen siksi, että koen esitelmän henkeen sisältyvän ja osittain sieltä nousevankin nuo ajatukseni, jotka kirjaan tähän nyt sen enempi avaamatta ja erillisesti.

- Henkiseen itsenäistymiseen kuuluu erottamiskyvyn ja tahdon kehittäminen/kehittyminen niin ettei sokeasti kumartaisi tämän maailman auktoritetteja

- Vaikka auttaminen onkin henkisen elämän pohja ja perusta niin yksilöiden kuin kansojenkin suhteissa, auttaminen ei voi olla ”kaikki hyvä” -asennetta. Ilman erottamiskykyä se voi johtaa myös aineen, aineellisuuden hallintaan ja ”veljeyden” sijaan ”veljeilyyn”.

- Toisen kunnioittaminen, henkilön tai kansan, on henkistä taitoa ja henkistä taidetta. Se on tilan antamista ja tuppaamattomuutta, luopumista harhasta, että tietäisi toisen parhaan hänen puolestaan ja kiitollisuutta siitä annista, joka syntyy yhteiseksi hyväksi toisen erilaisuuden ja ainutlaatuisuuden pohjalta.

Pekka Ervast: SUOMEN ONNEN EHTO, esitelmä 30.9.1923

    Pekka Ervast: SUOMEN ONNEN EHTO

Ervast toteaa, ettei yksilön onni ole ulkonaisissa, vaan riippuu ennen kaikkea hänen omasta sisäisestä elämästään. Myös kansan onnea voi verrata yksilön onneen - onko kansa elävä sisäisesti, henkisesti. Kansankaan onni ei hänen mielestään ole ehdottomasti riippuvainen ulkonaisesta menestyksestä tai ulkonaisesta kulttuurista. Kansa voi olla ainoastaan siinä määrin onnellinen, kuin siinä eletään henkistä elämää. Kuitenkaan mikään kansa ei ole syntynyt eikä elänyt vailla henkisyyttä. Jos olisi kansa, joka ei olisi missään suhteessa henkeen, se kuolisi pian pois. Ja kun halutaan tutkia jonkun kansan onnen edellytyksiä, on ajateltava minkälainen on se sisäinen elämä, joka on kansalle välttämätön. Se aukenee selvittämällä itselleen ihmisen tilaa, joka elää henkistä elämää, Ervast opastaa.

Tällöin huomataan, että semmoinen ihminen on sisässään suhteessa näkymättömään, Jumalaan, mutta yhtä suurella välttämättömyydellä toisiin ihmisiin. Henkistä elämää ei voi elää yksin. On tärkeää saada antaa ja jakaa toisille sitä sisäistä elämää, mikä itsessä on, eikä elämä tunne seisausta; henkisen elämänkin täytyy saada virrata ja kasvaa. Siirrettäessä yksilön henkistä elämää kuvaavat piirteet analogisesti kansan elämään saadaan selvä kuva myös siitä, millä ehdolla kansa voisi olla onnellinen. Kansa ei kuitenkaan ole yksilö, vaan kokoonpantu miljoonista tajunnoista. Niinpä kansan henkinen elämä ilmenee yksilöiden kautta, jotka elävät henkistä elämää ja ovat tilaisuudessa levittämään sitä toisille. Sen onnen ehtona on, että henkistä elämää elävien ihmisten joukko yhtä mittaa luvultaan kasvaa. Jos siinä tapahtuu pysähdys, kansakin alkaa kuihtua.

Mutta tuo kuva ei aina ole semmoinen kuin sen tahdottaisiin olevan, Ervast valaisee. Tahdottaisiin poliittista ohjelmaa, jonka mukaan esimerkiksi Suomen kansa voisi elää onnellisesti. Kansan onnen ehto ei ole kuitenkaan poliittisessa ohjelmassa, hän tähdentää. Ihmiset, jotka elävät henkistä elämää kyllä noudattavat poliittista ohjelmaa ja levittävät sitä, mutta se ohjelma on henkisesti poliittista, esoteerista, ei mitään ulkonaista, jota lakipykälien avulla pannaan täytäntöön.

Kiintoisalla tavalla Ervast syventää vielä henkistä elämää elävien ihmisten kuvaa, tuoden esiin heidän tunnusmerkkejään, ominaisuuksiaan. Hän viittaa mm. Uuden Testamentin kohtaan, jossa puhutaan kodittomasta ihmisestä, ”ihmisen Pojasta, jolla ei ole mihin päänsä kallistaa”. Ja valaisee, että henkinen ihminen on sielullisessa merkityksessä koditon, kuin vaeltaja maan päällä. Hänen sydämensä on herännyt, mutta on sillä tavoin tyhjä, ettei hänellä ei ole mitään, mikä häntä sitoo tässä näkyväisessä elämässä. Ihmisten sydämet ovat kiinni tavarassa, omaisuudessa, ennakkoluuloissa ja tunteissa, mutta henkisen ihmisen sydän on vapaa. Hän ei voi ajatella omistavansa mitään. Aine näyttäytyy hänelle hengen palvelijana, ja hän näkee itsensä jonkun omaisuuden, jonkun muodollisen ilmennyksen, ajatuksen ja tunteitten holhoojana, vartijana, mutta ei omistajana.

Vaikka tähän ollaan P.E.:n mukaan vasta matkalla, hän muistuttaa ennen eläneistä henkilöistä, joiden sydän on vapautunut ja jotka ovat alkaneet elää henkistä elämää, tahtoen myös vapautua kaikesta ulkonaisesta. Buddhasta, joka luopui vallasta ja loistosta sentähden, ettei hän ollut kiinni noissa ilmenneissä muodoissa. Hänen sydämensä kaipasi vain yhtä ja ainoaa, totuutta, Jumalaa, elämää, jonka pitää jossain olla. Leo Tolstoista, joka kärsi ja taisteli itsensä kanssa, koettaen olla mukana elämässä, elää omaistensa kanssa. Kunnes ei jaksanut ajatella itseään muuna kuin kerjäläisenä, joka ei mitään omista, ja joka ei keltään ihmiseltä voinut rakkautta vaatia. Kunnes elämänsä tragedian viimeisenä toivottomana yrityksenä oli päästä edes kuolemaan sellaiseen paikkaan, missä ei kukaan ihminen häntä näe. Lukija aistii Ervastin myötätunnon ja eläytymisen: ”He näkevät, kuinka onttoa ja tyhjää ja kolkkoa kaikki on. He näkevät, kuinka tyhjää ja turhaa ihmisen persoonallinen olemassaolo on.”

Mutta yhtä tärkeää, ja ehkä enemmänkin: ”On myös itsensä voittaneita ihmisiä, jotka eivät etsi tuota ulkonaista vastaavaisuutta sisäiselle elämälle, vaan ymmärtävät sen, että ihmisiä on monta.” Niinpä kansa ei hänen mielestään voi olla täydellinen symboli henkisestä elämästä, vaan henkisen elämän täytyy olla kuin jossain kohdassa ihmiskunnassa. Sillä jos kansan kaikki yksilöt olisivat esimerkiksi Buddhan, Jeesuksen tai Franciscus Assisilainen tasolla, silloin se kansa olisi jo näytellyt osansa tämän elämän näyttämöllä. ”Sentähden on henkisiä ihmisiä, jotka koettavat etsiä hengen elämää ja muotoa sille keskellä kulttuuria. Ja nämä yksilöt etsivät henkiselle elämälle semmoisia muotoja, jotka voivat kansaa onnellistuttaa, vähitellen kehittää henkeä kohti. ”

Hän miettii, että jos Suomen kansassa olisi esimerkiksi tuhat yksilöä, jotka olisivat täynnä henkeä ja elämää, ja jotka sitä tahtoisivat toisille jakaa, niin minkälainen olisi silloin näiden ihmisten yhteiskunnallinen ohjelma, ja heidän suhteensa Suomen kansan elämään? Ja jatkaa tarkastelua parin aihealueen ja kysymyksen kautta. Tähän tapaan:

Sodista puhutaan, että ovat suurena esteenä ihmiskunnan onnelle. Ihmiskunta voisi elää aineellisesti turvallisesti, jollei se silloin tällöin vimmastuisi hävittämään, mitä se on luonut. Koetetaan myös keksiä keinoja, joilla sodat voitaisiin poistaa, saattaa maailmaan rauha. Tämä on oikein. Entä minkälainen noiden oletetun tuhannen ihmisen suhde tähän kysymykseen sodasta ja rauhasta? Epäilemättä he eivät itse ottaisi osaa mihinkään sotaan eikä sen valmisteluun, vaan olisivat tässä kysymyksessä ehdottomasti aseettomuuden kannalla. Ja sanoisivat: Kun te järjestätte lakeja, niin järjestäkää niin, ettei tule pakkoa. Te ette tiedä, kuka on enkeli, jonka te tahdotte pakottaa perkeleeksi. Sentähden katsokaa, että ette tee siveellistä pakkoa. Sentähden ainoastaan ne ihmiset tarttukoot aseihin, jotka sitä haluavat.

Ja edelleen, tässä poimitusti ja tiivistäen: Henkisten ihmisten oma ohjelma on esoteerinen. Se koskee heitä itseään, sitä joukkoa, joka haluaa kasvaa. Ei heistä kukaan sanoisi kansalle: luovu aseista. Kansa ei tee sitä, ellei se sitä itse tahdo. He ymmärtävät aivan hyvin, ettei mikään kansa nykyisessä ihmiskunnassa ilman muuta ota poliittiseksi ohjelmakseen semmoista kuin luopua aseista. Se edellyttäisi, että kansa kokonaisuudessaan eläisi henkistä elämää. On luonnollista, että kansojen täytyy puolustaa omaisuutta, itseään, ylläpitää järjestystä sisäisesti ja ulkonaisesti ja siis ylläpitää jonkinlaisia aseistettuja joukkoja, oli ne vapaaehtoisia tai valtion kustantamia. Tuo joukko, nuo ihmiset, jotka elävät henkistä elämää, ne eivät pakota eivätkä vaadi kansalta mitään kokonaisuudessaan. He ainoastaan tuovat esiin ja levittävät elämän syvempää lainalaisuutta, tähän tapaan: Kun järjestätte lakeja, niin varokaa, että ne eivät muodostu pakoksi. Lain pitää tulla kansan sisäisestä tajunnasta, sen pitää olla ilmaus omasta sisäisestä vakaumuksesta ja tiedosta. Pakko vie päinvastaiseen tulokseen.

Sisäistä henkeä seuraava ihminen myös tuntee ja tietää, ettei hän mitään omista. Hänen on vaikea käsittää mitään semmoista kuin että ”tämä maa on minun, tämä ilma on minun, vesi on minun”. Maa on hänestä luonnon toiminnan tuote, jonka vuoksi hän sanoo: minulla on tähän käyttövalta.

Vaikka tarkastelutiivistelmään tuleekin pituutta, sivumäärältään puolet esitelmästä, haluan siirtää mukaan seuraavan otteen, koska se paitsi sisältää keskeistä sadan vuoden historiaa, myös jollain tavoin liittyy ja resonoi tähän päivään. Ja koska siitä kuvastuu peittelemättömästi opettajan ajatusten ja kokemusten tunnevoima:

”Minä olen ehkä teidän mielestänne vanhanaikaisella kannalla. Mutta niin olen ollut aivan nuoresta saakka, etten käsitä omistusoikeutta muulla tavalla, kuin tässä olen esittänyt. Se on periaatteellinen kysymys. Maa ei ole kenenkään omaa. Jos sanomme: Suomen kansa valtiona omistaa maan, niin millä tavalla se voi omistaa? Suomen kansa saa käyttää Suomen maata. Ei Suomen valtio ole oikeutettu sanomaan, että se omistaa maan. Ei henkiseltä kannalta katsoen. Kaikki taloudelliset onnettomuudet johtuvat siitä, että meidän käsityksemme oikeudesta ovat väärällä pohjalla. Suomen maassa on äärettömiä aloja, jotka odottavat viljelevää kättä, on paljon metsiä, joista voisi taloja rakentaa. Ja Suomen kansan yksilöt kulkevat onnettomina, repivät päätään ja kysyvät: Mistä minä saan maata, jota saan viljellä? He toivovat, että heillä olisi pieni tilkku, missä he voisivat elää perheensä kanssa ja viljellä sitä rauhassa. Ihmiset, jotka näin uneksuvat, eivätkä ole tilaisuudessa sitä tekemään, koska tietävät, että tuo metsä on sen tai sen, tulevat kaupunkeihin etsimään työtä tehtaissa. He tulevat näihin kaupunkeihin, joissa on syntiä ja saastaa, ja heidän ihanteekseen tulee syödä ja päästä eläviin kuviin. Kaikki ihmisyys pusertuu ulos noista ihmisistä. Me olemme niin itsekkäitä ja ilkeitä. Me emme osaa mitään. Me emme osaa muuttaa maailmaa. Mutta jospa me edes ymmärtäisimme, järjessämme heräisimme. Jospa sydämemme heltyisi, jos tahtoisimme nähdä totuuden, jos saisimme silmämme auki näkemään, että me elämme helvetissä, ja että me olemme tehneet tämän maan siksi tyhmyydellämme. Jospa tämä meille selviäisi, niin että voisimme toisia opettaa, valistaa! ”

Mutta vakavasti opettaja tuo myös esiin tulevaisuudessa häämöttävää lupausta siitä, että Suomen kansa on ensimmäisenä Euroopassa muodostuva luonnolliseksi kansaksi, rauhaa rakastavaksi kansaksi. ”Jos me tietäisimme ja uskoisimme, miten hyvä tämä kansa pohjaltaan on!” Ja tähän liittyen, myöhemmin: ”Kun se uudestaan pääsee esille, silloin näkyy taas, että Suomen kansa on luotettava kansa, uskollinen kansa, yksinkertainen ja elämää syvästi ymmärtävä kansa, veljellinen ja vieraanvarainen kansa, rauhaa ja totuutta rakastava kansa. Ei ulkonaista komeutta etsivä, vaan totuutta kaikissa oloissa. Maata viljelevä kansa. ”

Vielä Ervast vertaa maatamme tulevina olosuhteina suureen puutarhaan ja suureen peltoon. Nähden myös koteja ”joka niemen nenässä”, ja ihmisiä onnellisina. ”Ja mikä on ehtona, että Suomen kansa voi tämän onnen saavuttaa? Ehtona on, että on niitä yksilöitä, jotka elävät henkistä elämää, ja että niiden yksilöiden luku kasvaa vuosi vuodelta.”

https://www.youtube.com/watch?v=uJ9oK8v2Jlc

UUDISTETTU TARKASTELUKOKONAISUUS PEKKA ERVASTIN KIRJASTA VUORISAARNA. (Aiempi laadittu vuonna 2015, ja on edelleen mukana tässä blogissa, sen ensimmäisenä julkaisuna)

Pekka Ervast: VUORISAARNA

Kirja, 1925

Alkusanat kirjan lukijana/tarkastelijana

Tarkoitukseni on tarkastella tiivistäen Pekka Ervastin Vuorisaarnaa, tuota kristinuskon ydinoppia käsittelevää teosta, jonka sanoma on P.E.:n opetuksessa ja elämäntyössä niin vahvasti mukana. Mikään lyhennelmä ei tosin voi korvata kirjaa, mutta kerrontaansa seuraten pyrin nostamaan esille kunkin asiakokonaisuuden johtoajatusta ja ydinteemaa.

Kirjassaan Pekka Ervast keskittää opetuksensa vanhimmista kreikan- ja latinakielisistä teksteistä suomentamaansa ja selkeän seikkaperäisesti avaamaansa Jeesuksen vuorisaarnaan. Vuorisaarna, Jeesuksen hyvä sanoma totuudenetsijöille -kirjaa onkin totuudenetsijöiden keskuudessa luonnehdittu Kristus-johtoisen elämänymmärryksen ja maailmanuskonnon kulmakiveksi. Se ilmestyi vuonna 1925 sisältäen Matteuksen evankeliumin V, VI ja VII lukujen käännöksen sekä Jeesuksen sanojen merkitystä ja tarkoitusta avaavan kommentaario-osan. Dialogisen keskustelun muotoon rakennetussa kommentaariossa on perusteltu käännöksen sanavalintoja ja selvitetty syvällisesti Jeesuksen vuorisaarnassaan antamien opetusten sisältöä.

Ervast on jakanut ja järjestänyt nuo Jeesuksen opetukset neljään toisiaan täydentävään osaan: vertaukset, autuuden julistukset, vuorisaarnan käskyt ja Isämeidän rukous. Tiedetään, että kansalle Jeesus avasi asioita vertausten avulla, mutta puhui läheisemmille opetuslapsilleen suoraan ”elämän ja taivasten valtakunnan salaisuuksista”. Niin on vuorisaarnakin luonteeltaan eksoteerinen että esoteerinen. Kirjassaan Ervast yhdisti ja toi lukijaa lähelle vuorisaarnan opetusten käytännönläheisyyden sekä syvyyden ja korkeuden.

Vuorisaarnaa kutsutaan syystä maailman kirjallisuuden kirkkaimmaksi helmeksi. Ajattelisin, että se helmi hioutuu myös peiliksi, voimaa antavaksi kuvastimeksi, mitä enemmän sen sisältämiä ohjeita ja opetuksia alettaisiin seurata ihmiskunnassa. Monet totuuden etsijät käsittävät Jeesuksen vuorisaarnan varsinaisen kristinuskon selkärangaksi ja mittapuuksi, jonka valossa paljastuu todellisuus. On myös ilmaistu niin, että vuorisaarnassa Jeesus viitoittaa tien, jota seuraamalla ihminen löytää itsestään olemuspuolen, joka on lähtöisin Jumalasta. Viittoina tiellä ovat Jeesuksen elämänohjeet, jotka Pekka Ervast kiteytti viiteen käskyyn: älä suutu, älä ajatuksissasikaan ole epäpuhdas, älä vanno, älä ole pahaa vastaan, älä sodi, vaan rakasta kaikkia ihmisiä. Tiellä kulkemista voisi mielestäni kuvata myös niin, että ihminen pyrkii asettumaan aina valon puolelle suhteessaan sisäisiin ja ympäröiviin voimiin.

Ervastin työtoveri ja oppilas kirjailija J.R Hannula, joka on tunnistanut Pekka Ervastin kosmisena opettajana on sanonut Vuorisaarna-kirjan merkityksestä mm. seuraavaa:

”Itse suomennos selityksineen on tehty sellaisella tarkkuudella ja asiantuntemuksella, että se suorastaan hivelee meidän vaistomaista vaativaisuuttamme, ja johon tehtävään kykenee vain sellainen henkilö, jolla on sekä nerollinen kielitaito että syvä henkinen kokemus. Pekka Ervast on tällä suomennoksellaan ja selityksillään entistä korkeammalle kohottanut Vuorisaarnan siveellistä tasoa, ja taiteellisella herkkyydellä toimitettu Vuorisaarna tuottaa meille nyt jo iloa vastaisuudessa nousevasta Suomen kansan kiitollisuudesta suurta hengellistä työntekijäänsä ja uranuurtajaansa kohtaan.”

Pekka Ervast: VUORISAARNA

Kertova lyhennelmä

Alkulause (sivut 7-9)

Alkulauseessa Ervast tuo esiin, että syynä siihen miksi hän ryhtyi monesti käännetyn ja korjatun vuorisaarnan uuteen suomentamiseen oli hänen uskonsa ja vakaumuksensa, että vuorisaarna oli sangen vähän tunnettu kristikunnassa. Vaikka sitä oli paljon luettu, hiljaa ja toisten kuullen, harvat olivat sitä lukeneet harkitsemalla, tutkimalla ja ymmärtämällä. Oli enimmäkseen ”tyydytty huutamaan Jeesusta Herraksi, Mestariksi ja Vapahtajaksi, mutta opetukset, millä tavoin tuli elää ja olla, mitä käskyjä noudattaa ja miten Jumalaa palvella eivät niin ollen muodostaneet kristinuskon esitystä ja mittapuuta. Keskustelu näistä asioista oli kuitenkin vielä hyvin rajoitettua, miltei mahdotonta.

”Rakkaudesta Jeesuksen hyvään ja iloiseen sanomaan, myötätunnosta niitä raskautettuja, pimeydessä pyrkiviä ja etsiviä sieluja kohtaan, joita Jeesus sanomallaan on ajatellut, sekä - jos semmoinen onni minulle suotaisiin - auttaakseni niitä opettajia ja pappeja, joiden tehtäväksi on annettu kristinuskon perusteiden selittäminen nuorisolle ja kansalle, olen tämän pienen suomennostyön suorittanut ja kommentaarioni kirjoittanut.”

Ja vielä hän toteaa, ettei tavoitteenaan ollut parempi kielellinen ulkoasu, vaan alkutekstin ajatusta ja sisäistä merkitystä tulkitseva sanatarkka suomennos.

Luku 1 ( V, jakeet 1-2)

Johdanto (sivut 37-44)

Dialogin muotoon laaditun kommentaario-osan johdanto lähtee liikkeelle oppilaan kysymyksestä puhuiko Jeesus opetuslapsilleen vai kansanjoukolle. Lähtien siitä, että suora puhe taivastenvaltakunnasta oli evankeliumien mukaan omistettu opetuslapsille ja vertauskuvallinen kansaa varten. Kysyjää kiinnostaa myös, tarkoittaako ”vuorelle” samaa kuin ”hengen ylängöille”, jonne kansan joukot eivät voineet Jeesusta seurata. Opettaja neuvoo kuitenkin nyt jättämään allegoriat ja pitämään kiinni kertomuksen realistisesta muodosta, jolloin saattoi havaita vuorisaarnan oman muodon puhuvan sen olettamuksen puolesta, että kysymys oli esoteerisesta opetuksesta. Tästä esimerkkinä Jeesuksen sanat, ”Te olette maan suola”, joka kertoo, että hän kääntyi opetuslasten puoleen.

Mutta miksi kattava, kaunis opetuslapsille aiottu puhe pidettiin suuren väkijoukon, hartaiden kuulijoiden keskellä, kansanjoukon, joka oli puheen jälkeen opetuksista ”hämmästyksissään”?

Keskustelun edetessä kiintoisasti päädytään siihen, että saarna oli esoteerinen että eksoteerinen, tarkoitettu sekä opetuslapsille että yleisölle, ja että vuorisaarnalla, joka oli koottu erilaisista aineksista, monelta taholta ”Herran sanoja” (logoi)oli aivan oma erityinen asemansa evankeliumin kertomuksessa. Jeesus todennäköisesti oli pitänyt ”montakin vuorisaarnaa”, ja Matteuksen vuorisaarna oli kokoelma ydinlauseita. Ei tavallinen esitelmä tai puhe, vaan erikseen koottu kokonaisuus, joka antoi oikean käsityksen Jeesuksen opetusten sisällöstä ja hengestä. Ei kuitenkaan muodosta, eihän kukaan pitemmässä esitelmässään puhu ainoastaan mietelauseita. Mikä ei tehnyt tyhjäksi sitä, että tämä taiteellisesti ja filosofisesti ehjä ja ihana ”puhe” oli ensimmäisellä sijalla maailmankirjallisuudessa.

Ja mitä vuorisaarnan merkityksestä saattoi ajatella, niin se oli syntynyt, annettu merkkipylvääksi vanhan ja uuden ajan välimailla. Vanhalla ajalla olivat syvemmät opetukset olleet vain esoteristeja varten, mutta nyt hengen syvimmät salaisuudet ja samalla myös ”pelastuksen tie” olivat avoinna kaikille. Sen vuoksi Vuorisaarna olikin lyhyt esitys kristinuskosta, jota kukaan kristitty ei saattanut sivuuttaa, opettaja vielä tähdentää.

Luonnollisesti oppilaan mieleen nousee kysymys, eikö Kristus ollutkaan Jumalan poika? Johon opettaja vastaa: Jeesus oli ihminen, jossa Jumala eli, ja vaikka hän näin ollen oli Jumalan poika, ei hän ollut Jumalan ”ainoa” poika eikä ”Jumalan poika” yliluonnollisessa merkityksessä. Jeesus tunsi Jumalaa, olemassaolon ja elämän henkeä syvemmin ja laajemmin kuin kukaan muu, ja opetti Isästä, elämän Hengestä, joka on hyvyys, rakkaus, laupeus, ja jonka valtakunta ei ole tästä maailmasta. Jeesus puhui kahdesta valtakunnasta, hengen ja aineen, Jumalan ja mammonan. Molempiin kuului ihminen syntyperänsä nojalla, mutta enimmäkseen kuitenkin tyydyttiin jälkimmäiseen eli aineen valtakuntaan.

Mitä oli käytännössä kuulua hengen valtakuntaan, ja mitä oli riistäytyminen irti aineen vallasta, on aihe, jota käsitellään paljonkin tässä kirjassa. Mutta nyt katse kääntyi profeettoihin, jotka olivat henkisestä elämästä puhuneet ja sitä myös eläneet. Ja Jeesukseen, joka oppilaan mielestä oli profeetoista voimakkain ja suurin, kyetessään ojentamaan auttavan kätensä aineen pimeydessä vaeltaville ihmisveljilleen. Jolloin opettaja toteaa: ”Niin, semmoinen oli hänen oppinsa ja elämänsä. Voimme siis edetä ja käydä tarkastelemaan itse vuorisaarnaa”.

Pekka Ervast: VUORISAARNA

Kommentaario-osa

Kertova lyhennelmä

Luku 4 (V, jakeet 17-20))

Jeesuksen siveysoppi (sivut 74-78)

Kirjan oppilas on pohdinnoissaan päätynyt siihen, että Jeesus puhuessaan ”laista ja profeetoista”, tarkoittaa Mooseksen lakia. Opettajan näkökanta on toinen. Jeesus ei olisi väittänyt, että taivas ja maa katoavat, ennen kuin pieninkään piirto laista, jos hän olisi Mooseksen lakia tarkoittanut. Hän tunsi lain tarkkaan, mm. kuinka se järjesti juutalaisten jokapäiväisen elämän. Eikä hän pitänyt sen kaikkia ohjeita oikeina, esimerkiksi sabatin pyhittämistä. Luonnollisesti Jeesus myös tiesi toisilla kansoilla olevan omat lakikirjansa. Ja mikä merkittävää, Jeesus puhui lain yhteydessä myös profeetoista.

Opettaja muistuttaa myös, että Jeesuksen kieli oli aramea, ja hän ilmeisesti käytti laista puhuessaan sanaa, joka vastasi hebrealaista toraa. Samalla nimellä juutalaiset nimittivät lakikokoelmaansa, aluksi viittä Mooseksen kirjaa ja myöhemmin Mooseksen kirjoja että profeettoja yhdessä, mutta tora oli pyhä nimitys ja sillä käsitettiin Jumalan säätämää, aikojen alusta saakka elämässä ja luonnossa olevaa lakia, joka ensin oraakkeleiden, sittemmin profeettain, kuten Mooseksen kautta tuli ihmisille tunnetuksi. Niinpä Jumalallinen, kaikille ihmisille yhteiseksi annettu elämänlaki säilyy, sillä se juuri taivasta ja maata ylläpitää ja elähyttää. Niin, että se tulee aikain saatossa kohdattavaksi ja käytäväksi läpi syvyydessään ja korkeudessaan myös eri uskonnoissa. Sen vuoksi Jeesus ei tullut ”lakia” tyhjäksi tekemään, vaan täyttämään. Niin oppilas kokee asian saaneen luonnollisen valaistuksensa.

Keskustellaan vielä opettajan (Ervastin) kääntämän vuorisaarnan kohdasta, jonka alku kuuluu : ”Jos siis ken katsoo mitättömäksi yhtäkään seuraavista pienistä käskyistä….. , siitä kuinka Jeesus näin sanoo antavansa kuulijoilleen uusia käskyjä, joiden seuraaminen tulisi avaamaan heille uuden elämäntien ja maailmankatsomuksen, ja joiden välityksellä saattoi alkaa uusi aika ei ainoastaan yksilöiden, vaan kansojen ja ihmiskunnan historiassa. Sen tähden niiden järkiperäinen ja tutkivakin esilletuominen oli tärkeää ja välttämätöntä.

Pekka Ervast: VUORISAARNA

Kommentaario-osa

Kertova lyhennelmä

Luku 5 (V, jakeet 21 -26)

Ensimmäinen käsky

Älä suutu (sivut 79-90)

Mainittakoon, että vaikka tämänkin luvun lyhennelmä koostuu enimmäkseen opettajan pohdinnoista ja vastauksista edeltäviin kysymyksiin, eivät oppilaan kysymyksetkään ole aina lyhyitä saati yksioikoisia, vaan sisältävät usein moninaista ajattelua ja pohdintaa, antaen myös virikkeitä ja pontta opettajan vastauksiin.

Vuorisaarnan ensimmäinen ”käsky”, nostaa oppilaan mieleen kysymyksen, tekeekö Jeesus näin mitättömäksi Mooseksen laissa olevan ”älä tapa”, mutta huomaa pian, että tappamattomuus sisältyy neuvoon ”älä suutu”. Käsky on kiintoisa, mutta saa hänet miettimään, onko sitä mahdollista joka päivä noudattaa? Opettaja lähtee siitä, että opetukset on annettu kehotuksina, ja että jos halusi Jeesuksen jäljessä kulkea, oli käsky pidettävä aina mielessä, ja sitä kykynsä mukaan elämässään toteutettava. Keskustelu etenee, sivuten historiaa, sen ilmiöitä kuten ”pyhää vihaa”, jota on kristikunnassa pidetty oikeutettuna. Syynä on se, ettei olla riittävästi tunnettu Jeesuksen opetuksia; on eletty ”vanhassa liitossa”, jonka käskytkin ovat käyneet ylivoimaiseksi toteuttaa.

Mutta mitä Jeesus tarkoitti luettelemillaan rangaistuksilla, joita suuttunut ja vihastunut oli ansainnut? Ja pitikö ihmisiä haastaa oikeuteen suuttumistensa takia, vaikka eivät muuta pahaa olisi tehneet? - Tietenkään ei, sillä kuten Tolstoikin oli sanonut, kysymys oli vertailusta. Jeesus puhui suuttumisen asteista: suuttumisesta sydämessään, suuttumukselle vallan antamisesta sanoissaan sekä raivostumisesta. Viittaaminen vanhatestamentin hengen mukaisiin kriteereihin ja rangaistuksiin oli luonteeltaan rinnastavaa ja samalla symbolista, tarkoituksena avata kulttuurillisten tapojen ja totunnaisuuksien kautta silmiä siihen, kuinka hyödytöntä, haitallista, epäeettistä ja vahingollista jo suuttuminen ja vihan pito oli. Jeesus ei siis neuvonut vetämään ketään oikeuteen, vaan kehotti ihmisiä aina sopimaan nopeasti riitapuolensa kanssa. Ehkä jo senkin vuoksi, ettei hän aivan järkähtämättömästi maalliseen oikeuteen luottanut.

Oppilasta kiinnostaa, miksi Jeesus tässä yhteydessä puhuu alttarista ja uhrilahjoista. Opettajan tietona on, että vanhimmat tekstit ovat säilyttäneet oikean ajatuksen – etenkin lauseessa ”tuot esille lahjasi”. Tällä Jeesus ilmeisesti tarkoitti, että sovinto toisen ihmisen kanssa oli todellinen uhri, koska sopiessaan ihminen uhrasi Jumalalle oman riitaisen ja kylmän sydämensä. Ja ehkä myös pohjimmiltaan loukatun, pahan mielensä.

Luku jatkuu tuomittuna ja vangittuna olemisesta kertovien kohtien käsittelyllä. Ensin tavallisten, maallisten olosuhteiden kannalta, ja sitten metafyysisemmin, ihmisen joutumisesta ristiriitaan korkeamman itsensä kanssa. Oikeudentuntonsa vuoksi vainotuista, joista oli ollut puhe aiemmin, todetaan nytkin, että sellaisessa tilassa ja asemassa oleva ihminen oli ”autuas”, ja sisäisesti vapaa. Mutta riidasta tai ajattelemattomuudesta johtuva oikeuteen tai vankilaan joutuminen ei ainakaan edistänyt opetuslapsen, totuuden etsijän työtä taivasten valtakunnan puolesta, vaan oli omiaan haittaamaan ja hidastamaan sitä. Ja vaikka ottaisikin huomioon, että ihmiset olivat heikkoja ja epätäydellisiä taivasten valtakuntaan pyrkiessään, niin Jeesus tuskin tarkoitti tässä yhteydessä lähimpiä opetuslapsiaan, sillä kaiken jättäneenä he eivät olleet enää alttiita lankeamaan vallan ja mammonan kiusauksiin joutuen riitaan vaikkapa veloista tai omistusoikeuksista maailman ihmisten kanssa. Joten Mestari puhuikin ehkä tulevista ajoista ja vastaisista seuraajistaan.

Sukeutuu monipuolinen keskustelu Jeesuksen sanoista: ”… niin kauan kuin vielä olet tiellä kanssaan…” Päädytään siihen, että ihmisen omatunto, josta voi myös sanoa - hänen valistunut järkensä ja hänen inhimmillinen sydämensä, on se korkeampi itse, jonka ääntä hän ei aina kuuntele ja jonka kanssa hän siten joutuu ristiriitaan.

Ja millä tavoin me ihmiset joudumme ristiriitaan omantuntomme kanssa? Suhteessa toisiin ihmisiin, kylmyytenä, kovuutena, ylpeytenä, ynseytenä, kadehtimisena, iloitsemisena toisen vahingosta, vääryydentekona, velvollisuuksien laiminlyöntinä, valehtelemisena, pettämisenä… Omatunto vaatisi mielenmuutokseen, anteeksipyyntöihin, elämäntapojen uudistamiseen, mutta monesti ihminen on mieluummin riidassa omantuntonsa kanssa kuin nöyrtyisi ihmisten ja itsensä edessä.

Omantuntonsa kanssa olisi hyvä pyrkiä sopimaan kuitenkin nopeasti, juuri elämän aikana, sillä kuoleman jälkeen jokapäiväinen persoonallinen minä erotetaan korkeammasta, ellei hän ole eläessään tehnyt sitä niin omakseen, että se on tullut häneksi itsekseen.

Korkeamman minän tehtävänä on ihmisen kuoltua arvioida hänen elämäänsä ja huolehtia hänen puhdistumisestaan. Katolinen kirkko on säilyttänyt purgatorio-dogmissaan paremman muiston alkuperäisistä kristillistä opeista kuin protestanttinen kirkko, sillä evankeliumitkin selvästi opettavat hadeksesta, shoelista eli tuonelasta. Tuo Jeesuksen lause sisältää myös viittauksen jälleensyntymiseen. Ja mitä vankilaan vielä tulee niin pahat teot ja laiminlyönnit kirjoitetaan elämänkirjaan vastaista sovitusta varten, tullen esiin näkyväisessä elämässä, missä on rikottukin. Ruumiillinen elämä, niin ihmeellistä, kaunista ja lumoavaa kuin se toisaalta onkin, tai ehkä juuri siksi, on siis se vankila ja koulu, johon ihminen heitetään aina uudelleen, oppimaan, niin kauan kuin viimeinenkin karmallinen velka on maksettu.

Oppilas on kiinnostunut jälleensyntymisopista, pitäen sitä valaisevana ja luonnollisena ajatellessaan elämää kouluna, jossa ihminen käy oppimassa. Hänen mieleensä nousee lisää kysymyksiä - miten sovittaminen käy ja on mahdollista, jos ei muista aiemmin eläneensä, ja onko sanottu, että ihmiset jotka ovat toisilleen ”velkaa” syntyvät samalla kertaa jälleen?

Sovitusta ole syytä ajatella orjamaisesti tai kirjaimellisesti. Ihminen syntyy eri aikoina ja eri paikoissa kohtalonsa mukaisesti, vain jotkut ovat niin voimakkailla rakkauden tai vihan siteillä kiinni toisissaan, että kulkevat ns. käsi kädessä, sovittaen - tai tehden uutta karmaa, mutta elämänlain mukaisesti perusta on siinä, että niin paljon kuin olemme saaneet ihmiskunnassa aikaan kärsimystä, niin paljon iloa ja onnea meidän tulee ihmiskuntaan luoda.

Miksi kirkko ei opeta jälleensyntymistä? Opettaja nojautuu historiallisiin tosiseikkoihin. Jälleensyntymisoppi, joka oli ollut ensimmäisinä vuosisatoina useiden kristillisten lahkojen tunnustama oppi poistettiin Raamatusta vuonna 553 Konstantinopolin kirkolliskokouksessa, yksinkertaisella äänten enemmistöllä. Kirkossa oli vähitellen vahvistunut usko ulkonaiseen vapahtajaan, lunastajaan, sovittajaan, johtuen kenties siitä, että vaikka evankeliumit puhuivat selvästi pojasta, jonka Isä rakkaudesta lähetti maailmaan ja johon uskominen oli ihmisen pelastus, epistolat ym. Uuden Testamentin kirjat puhuivat selvästi ”ristiinnaulitusta vapahtajasta”. Ja koska kirkossa oli monenlaisia lahkoja, joista emäkirkkokin oli yksi, täytyi vallassa olevan kirkon askel askeleelta määritellä ja vahvistaa oma maailmankatsomuksensa ja perimätietonsa.

Luku päättyy opettajan toteamukseen, ettei ole välttämätöntä uskoa erikoisiin teologisiin oppeihin vuorisaarnan eettisen elämänymmärryksen omaksumiseksi.

Pekka Ervast: VUORISAARNA

Kommentaario-osa

Kertova lyhennelmä

Luku 6 (jakeet 27-32)

Toinen käsky (sivut 91 – 102)

Älä ajatuksissakaan ole epäpuhdas

Keskustelussa opettaja valaisee, että toisessa käskyssä, kuten ensimmäisessäkin, Jeesus on tahtonut teroittaa jotain uutta elämänohjetta, joka kokonaan poikkeaa vanhasta. Kun Mooseksen käskyssä sanottiin, ”älä tee aviorikosta”, Jeesus meni syvemmälle, asian ytimeen, ”siveettömyyteen”,( epäsiveellisyyteen, epäluotettavuuteen, epäoikeudenmukaisuuteen) ja sen lähtökohtaan - ajatustasoon, ajatusmaailmaan, jonka seurausta aviorikoskin oli.

Alkuperäisestä tekstistä on pääteltävissä, ettei Jeesus puhunut ainoastaan aviorikoksesta. ”Tehnyt aviorikoksen” kun on alkutekstin mukaan käännettävissä ”on häpäissyt häntä sydämessään”. Jos hän olisi puhunut ainoastaan aviorikoksesta hän olisi antanut käskynsä vain aviomiehille. Jeesuksen käsky koskee kaikkia miehiä, myös naimattomia, jotka tahtovat häntä seurata ja sen tähden sanamuotokin on asianmukainen. Ja edelleen, jos Jeesus olisi tarkoittanut ainoastaan aviovaimoja, hän ei olisi silloin käyttänyt yleisesti sanaa ”nainen”. Jeesuksen käsky on siis lyhyesti: Älä ole ajatuksissakaan epäpuhdas, sillä jos katselet naista himoiten, häpäiset häntä jo sydämessäsi”. Asianomaisilla muutoksilla yhtä paljon naisia kuin miehiä koskien.

Tässä kohden haluaa tuoda esiin tuntumaansa Jeesuksen hahmosta, persoonasta. Meillä itsekullakin kun lienee hänestä jokin käsitys. - Kotoisin matalasta majasta, perheen aineellisen selviytymisen vaatiessa paljon työtä. Lähtöisin kansan parista, monenlaisten olojen, tapahtumain ja ihmisten keskeltä, heidän tullessa hänelle jo nuoresta tutuiksi, kuten tapahtumien ja olosuhteidenkin, ja varmaan myös läheisiksi. Oli luonnollinen ihminen, ja lahjakkuus, erottamiskyky ja selvänäön kirkkaus vielä entisestään elämän ymmärrystä terävöittämässä. Hän ei kieltänyt, väheksynyt tai asettanut kyseenalaiseksi ketään, vaan näki kaikissa heidän myönteiset mahdollisuutensa ja ennen kaikkea ihmisarvonsa.

Suvaitsevaisuuden ja elämän eri puolien hyväksymisenhän ei tarvitse kuitenkaan sulkea pois asioiden erottamiskykyä ja siihen kytkeytyvää viisautta. Voi hyvin ajatella Jeesuksen, kuin myös Pekka Ervastin Vuorisaarna-kirjassaan halunneen toisen käskyn kautta opettaa, että sukupuolivoimat ovat pyhiä, ihmisen henkiseksi kasvuksi ja kehitykseksi tarkoitettuja, ja että niiden väärinkäyttöä tuli välttää. Jakeista, niiden välistäkin havaitsee varoituksen noiden voimien väärinkäytön karmaa tuottavista seurauksista. Samalla kun muistutetaan niin parisuhteessa eläviä kuin siihen aikoviakin sitoutumiseen sisältyvästä vastuullisuudesta.

Dialogissa oppilasta hämmentävät kohdat silmästä ja kädestä, niiden silpomisesta. Hänen on vaikea käsittää, että Jeesus olisi niin tarkoittanut. Entä tuomitsivatko nuo säkeet synniksi kaiken aistillisen elämän, kaiken taiteen, kaiken kauneuden, niin kuin puritaanit, pietistit ja monet muut uskossaan kiihkoilevat tahot olivat tehneet.. Opettaja tähdentää, että vaikka ilmaisut ovatkin alkutekstissä ne on otettava vertauskuvallisesti, ja että ne koskevat ensi kädessä sielullisia eikä ruumiillisia asioita. Ne oli annettu opetuslapsille, joille vertaukset ja taivasten valtakunnan asiat jo avautuivat. Olikin syytä jättää säkeet rauhaan ja keskittyä ajattelemaan taivasten valtakunnan perussäveltä.

Niinpä todetaan Jeesuksen seuraajan olevan täynnä lapsellista iloa ja viattomuutta, enkelimäistä riemua ja omantunnon rauhaa. Maailma on heille täynnä aavistamattomia ihanuuksia, elämä täynnä iloisia yllätyksiä. Mutta heidän ilonpitonsa on puhdasta, viatonta, pyhää. Ja tähän samaan elämään pyrkimisen asettaa etusijalle jokainen taivasten valtakunnan tavoittelija.

Kun oppilas empii, onko sellainen mahdollista ihmisen saavuttaa, ja opettaja vastaa Jeesuksen sanoin - ”ihmiselle se on mahdotonta, mutta Jumalalle kaikki on mahdollista”, se saa hänet vähän ihmeisiinsä; noinko opettaja pyörtää aiemmat sanansa siitä, ettei ulkopuolista vapahtajaa tarvita, koska lunastaja on hänessä itsessään. Mutta opettaja ei näe siinä ristiriitaa, ja olihan hän toistanut Jeesuksen sanoja. Jeesus puhui Jumalasta ”henkenä”, joka hallitsee näkymättömässä, taivasten valtakunnassa. Ja tuo valtakunta on ihmisessä, ihmisen sisimmässä, hänen hengessään, ja siis Jumalakin on hänessä. Mutta ihminen ei voi tuntea häntä muutoin kuin elämällä hänessä. Opettajan mielestä valaisevin ja ratkaisevin määritelmä Jumalasta kuuluu: Jumala on rakkaus.

Oppilas on yhä tarkennusta vailla, sillä lause on paljon käytetty, jonkinlainen sanonta. Myös opettaja pitää johdonmukaisuutta tärkeänä, ja jatkaa, vastauksina ei vain edelliseen vaan uusiinkin seuranneisiin kysymyksiin, tähän tapaan: Koska Jumala asuu henkemme taivaissa ollen rakkaus, on siis siellä piilevä vapahtaja se Rakkaus, joka on ihmisen suurin, korkein, sisin ja syvin siveellinen voima. Se tekee ihmisen lapseksi, enkelin kaltaiseksi. Mutta rakkaus on kykenemätön toimimaan ilman uskoa. Kun uskoo rakkauteen, niin rakkaus meissä voittaa. Silmänräpäyksessä emme voi olla täydellisiä, ja elämä on tie, jota on kuljettava. Rakkaus ei ole sokea voima kuten maallinen lempi, vaan itse viisauden olemus. Rakkaus on aurinko ja sielumme on kukka, joka avaa lehtensä elämälle ja valolle.

Tullaan nyt uudesta näkökulmasta Jeesuksen ”pahennusta herättäneisiin neuvoihin”, viettelevän silmän tai käden poistamisesta, koskien henkisen tien kulkijan, opetuslapsen elämää ja mahdollisia käytännön ratkaisuja. Vaikka se olikin vielä harvinaista - jos opetuslapsi oli sellainen, jonka sydän on tulvillaan rakkautta, hän on ””oikeutettu” heittämään päältään arvon tai aseman, jonkin kyvyn, lahjan, työn tai projektin, jos se on muodostunut kiusaksi - ei kiusaajaksi. Ihmiselle, joka tahtoo olla nöyrä ja yksinkertainen, palvella välittömästi, mennä ihmisten luo ollakseen yksinomaan veli kaikkien kanssa. Tällä tavoin Jeesuksen sanat olivatkin kuin niiden puolustusta, joiden oli pakko rikkoa jotakin itsessään. Ja näkemyksensä täydentyvät myöhemmin, ajatuksissa, jotka koskevat vastuullisuutta: …Ihmisen ei pidä paeta elämää, eikä kaivaa leiviskäänsä maahan…Kiusaukset ovat meidän kouluamme, kasvattavat meitä, ja antavat voimaa kun ne voitamme.

Viimeiseen säkeeseen ja sen sanamuotoihin liittyen on oppilaalla myös pohdittavaa. Sanat ”muun tähden kuin huoruuden” kuuluvat muutettuina - ”sen lisäksi, että itse on syypää haureuteen”.

Keskustelu kilpistyykin kysymykseen: Kieltääkö Jeesus kokonaan avioeron, joka Mooseksen lain mukaan oli luvallinen? Kyllä, mikäli on kysymys ihmisistä, jotka pyrkivät taivasten valtakuntaan. Mutta jos toinen osapuoli on onneton ja haluaa erota saa asia toisen käänteen. Opetuslapselle itselleen ei ole olemassa aviollista onnettomuutta, sillä hän kokee, että elämäntoverinsa on annettu hänelle koulukumppaniksi, jonka kanssa hänen on ennen muita opittava elämään sovussa ja rakkaudessa. Hän ei siis kaipaa avioeroa. Jos hän taas aktiivisena toimijana eroaisi aviopuolisostaan, tekisi kaksinkertaisen synnin: ensiksikin hänen eroamisensa todistaisi, että hän itse on kääntänyt silmänsä toiseen, ja toiseksi hänen eroamisensa saattaisi puolison mahdollisesti kaipaamaan uutta puolisoa eli toisin sanoen tekemään aviorikoksen. Kaikissa tapauksissa ratkaisu on kuitenkin aina enemmän tai vähemmän kunkin omantunnon varassa, sillä opetuslapsi on omantunnon ihminen.

Vaikka opettajan ja oppilaan välinen keskustelu osittain kietoutuukin oman aikansa arvotodellisuuteen sen voi siirtää ja asettaa hyvin myös tähän päivään. Vuorisaarnan ajattomat elämänohjeet puhuttelevat hakien kiinnekohtiaan ihmisestä itsestään löytyvästä totuudellisuudesta.

Pekka Ervast: VUORISAARNA

Kommentaario-osa

Kertova lyhennelmä

Luku 7 (jakeet 27-32)

Kolmas käsky

Älä vanno (sivut 91 – 102)

Kolmas käsky, älä vanno, tuntuu oppilaasta aluksi etenkin valojen vannomisen osalta hieman oudolta ja vieraalta elämänohjeelta, ovathan yhteiskunnat ja kulttuurit usein juuri valoille ja vannomisille rakentuneet. Opettaja tuo esiin, ettei Jeesus puhukaan ”koko yhteiskunnasta”, vaan kohdistaa sanansa niille, jotka pyrkivät henkeen ja haluavat häntä seurata. Ja hän ottaa esille kysymyksen, minkä tähden ensimmäisiä kristittyjä vainottiin Rooman valtakunnassa, vaikka siellä vallitsi uskon vapaus? - Heitä vainottiin ja ahdistettiin valtakunnan turvallisuudelle vaarallisina, koska kieltäytyivät tekemästä valaa Rooman lipuille, eli kieltäytyivät sotapalveluksesta ja uskollisuusvalasta keisarille. Heidän uusi uskonsahan oli sellainen, että järkyttäisi maailman järjestystä perustuksia myöten. Oppilas huomaa saaneensa uuden ja kiintoisan kuvan ensimmäisistä kristityistä, ja uskoo heistä tulevan mitä mielenkiintoisimman ilmiön historiassa. Mutta edelleenkään hän ei ymmärrä, miksi Jeesus vastusti valantekoa, joka hänen mielestään oli vain muodollinen asia.

Opettaja ei pidä valantekoa muodollisena seikkana avaten lisää, tähän tapaan: Kun ihminen sitoutuu virkatoimissaan noudattamaan määrättyjä sääntöjä ja ohjeita, hän ei voi olla pintapuolinen valansa suhteen. Kuta rehellisempi, tunnollisempi hän on ihmisenä, sitä merkittävämpi on hänelle hänen valansa. Oppilas myöntää tämän, mutta toteaa valan koskevan asioita, joita tuo ihminen muutoinkin noudattaisi. Harvoin se johtikaan ristiriitaan, opettajan mielestä, mutta niinkin oli mahdollista tapahtua. Hän kertoo esimerkin papista, joka oli kadottanut uskonsa helvettiin, ikuiseen kadotukseen ja joihinkin muihin kirkon dogmeihin, mutta omaksunut sen sijaan jälleensyntymisen, ollen löytämästään valosta haltioissaan ja olisi puhunut siitä mielellään tehtävissään. Sitä hän ei kuitenkaan uskaltanut, koska olisi menettänyt virkansa, ja hänen perheensä jäänyt puille paljaille.

Oppilas kysyy, tahtoiko Jeesus siis pelastaa seuraajiaan tuollaisilta ristiriidoilta. Opettaja ei kiellä, mutta tuo esiin, että käskyllä itsessään on toinen lähtökohta, joka perustuu siihen, että henkiolentona ihminen on itsenäinen ja vapaa. Hänen ei pitänyt sitoa itseään toisen orjaksi tulevaisuuteen nähden, vaan aina säilyttää omatuntonsa vapaana ja puhtaana, kuten Jeesus oli opetuslapsilleen neuvonut.

Oppilaan mieleen nousee, eikö ihminen voi luvata mitään, edes itselleen. Opettajan mielestä vapaaehtoinen, iloinen lupaus, kun muistaa ottaa huomioon, että aina voi tulla todellisia esteitä, on aivan luonnollinen ihmisten kesken. Sellainen lupaus ei ole vala, sillä siinä ihminen ei luovu vapaudestaan luovuttamalla vallan itsensä yli toiselle. Ja mitä tuli lupauksiin itselleen, niin se oli jokaisen omantunnon ratkaistavissa. Lupaus oli hänen mielestään syytä tehdä aina korkeammalle itselle, joka ei koskaan vaatinut mitään omatunnon vastaista. Tärkeää oli myös oppia noudattamaan tuollaisia päätöksiään ja olemaan uskollinen pienessä. Silloin elämä voi vähitellen uskoa hänelle suurempiakin tehtäviä. Kun ihminen alkaa seurata Jeesusta, ja seurata vuorisaarnaa, elämä muuttuu ihmiselle kouluksi, jossa hän oppii pitämään päätöksensä ja lupauksensa itselleen.

Ajattelen, että tuo kolmas käsky, älä vanno, on varsin hienosyinen, moneen suuntaan ja tasoon avautuva. Arjen sanonnat, viisaudet, kuten- ”vannomatta paras”, ”parempi katsoa kuin katua” jo sitä heijastavat. Kirjassa keskustelijat päätyvät siihen, ettei käsky tarkoita pelkästään valantekoa, vaan siinä piili neuvoja myös puhumisen suhteen. Ei pitänyt käyttää väärin kieltään, puhua pahaa ja turhia. Turhista sanoista sai vastata. Joka ei osannut vaieta oikealla ajalla, ei osannut puhua tottakaan aikanaan. Puhekyky oli sitä varten, että ihminen ”totuuden tunnustaisi”.

Pekka Ervast: VUORISAARNA

Kommentaario-osa

Kertova lyhennelmä

Luku 8 (jakeet: V 38 -42; VII 1-5)

Neljäs käsky (sivut 108 – 112)

Älä ole pahaa vastaan

Oppilas muistelee opettajan joskus sanoneen, että opetukset, joissa Jeesus kieltää pahan ihmisen vastustamisen on Kristuksen opin kulmakivi. Ja koska lausetta - ”jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin” - on kuitenkin maailmassa pidetty runollisena, epäkäytännöllisenä tai liioiteltuna kehotuksena kristilliseen nöyryyteen, hän nyt ihmettelee, kuinka opettaja on sitä mieltä, että esillä on todellinen ja positiivinen Jeesuksen antama käsky.

Opettajan vastaus on selkeä: myös tässä neljännessä käskyssä on kysymyksessä evankeliumin selvä oppi. Ja niin tämä kuin kaikki vuorisaarnan käskyt ovat helposti löydettävissä, koska niiden edellä käyvät aina sanat: ”te olette kuulleet sanotuksi (vanhan ajan ihmisille) niin ja niin, mutta minä sanon teille”. Oppilas haluaa tietää, mikä sitten tämä Jeesuksen neljäs käsky on. Häntä ei koskaan ole innostanut teeskentely ja ulkokullattu nöyryys, joka kääntää vasemman posken sille, joka lyö oikealle. Hän on ajatellut, että Jumala - ken hän lieneekin - enemmän rakastaa kunnon miestä, joka aika lailla läimäyttää takaisin sille, joka uskaltaa häntä lyödä, kuin itsevanhurskasta pelkuria, joka alamaisesti kumartaen ja vaieten pitää solvauksen hyvänään.

Opettaja ei sivuuta oppilaan kokemusta ja näkökulmaa. On tarpeen noudattaa niitä eettisiä ja moraalisia mittapuita, jotka ihminen järjessään ja sydämessään tunsi oikeaksi. Entisajan ritaria, joka oli aina valmis paljastamaan miekkansa oman ja toisen kunnian puolustamiseksi saattoi arvostaa enemmän kuin jumalisuutta teeskentelevää munkkia tai jesuiittaa. Jeesuksen käskyt ovat opettajan mukaan kuitenkin totuuden etsijöille, ihmisille, jotka ovat kyllästyneitä, väsyneitäkin maailman teihin, ja jotka kaipaavat taivasten valtakunnan elämää. Heille Jeesuksen käskyt luonnollisia, elämän ja luonnon myötäisiä paljastuessaan. Ne puhuttelevat heitä innostavasti oman sisäisen, korkeamman luontonsa kautta. Sen sijaan jos yrittää teeskennellen pitää kiinni käskyn kirjaimesta, sen voima ja sanoma voi kääntyä pyrkijää vastaan.

Palaten oppilaan kysymykseen, mikä on tämä neljäs käsky, opettaja muistuttaa, että Mooseksen laissa hallitsi koston ajatus, ”silmä silmästä, hammas hampaasta”. Jeesuksen mukaan ei pidä lainkaan kostaa, ei yksityisesti eikä yhteisesti, eikä olla toisten tuomareina, sillä tuomita voi vain se, joka itse oli synnitön. Oppilaan kysymyksiin, mahtoiko Jeesus olla kaikkea oikeuslaitosta vastaan, ja mihin jouduttaisiin jos ei oikeuslaitosta olisi, opettajan näkemys on, että sellainen tilanne edellyttäisi yhteiskunnan jäsenten kulkemista Mestarin jäljessä. Entä jos yhteiskunta olisi jo kristitty?…Silloin olisi syytä koettaa kaikin puolin kasvattaa itseään, ja oppia kiskomaan pienestä pitäen malkaa omasta silmästään, ennen kuin panisi merkille rikan veljensä silmästä.

Oppilasta askarruttaa miten suhtautua ihmisiin, joilla on rikollisia taipumuksia. Opettaja valottaa Jeesuksen alullepanemaa uutta aikaa, sen mukanaan tuomaa elämänymmärrystä, johon mm. sisältyy uusi tapa suhtautua pahaan. Hallitsevassa asemassa ei ole enää kostonhalu, vaan myötätunto, lempeys, anteeksianto ja asioiden oikea suhteuttaminen. Aiemmin korkein moraalinen käsite, johon ihmiset kohosivat oli kylmä ja raudankova oikeus. Jeesus paljasti seuraajilleen korkeimman moraalin, jonka lakina oli rakkaus. Rakkaus vaikuttaa puhdistavasti, hyvä esimerkki kasvattavasti ja oikea järjellinen tieto elämästä ja sen tarkoituksesta rikollisia taipumuksia ehkäisevästi. Oppilas tuo havaintonaan, että yhteiskunnassa on jo edettykin tähän suuntaan. Opettajankin mielestä se on ”kiitoksella mainittavaa”.

Ihanne pahan vastustamattomuudesta ei ole opettajan mukaan enää arjen ulottumattomissa, liian kaukana yksilöiden ja yhteisöjen elämästä. Uudet aatteet hapattavat jo maailmaa (Vuorisaarna -kirja, 1925), ja vaikka yhteiskunnissa vallitsee vielä vanha järjestys, on yleinen mielipide monessa suhteessa muuttunut. Persoonallista kostoa ei suvaita ja myös usko yhteiskunnallisen koston oikeutukseen on alkanut horjua. Silti pysyviä muutoksia yhteiskuntajärjestyksessä ei voida odottaa ennen kuin yksilöt ovat heränneet ja muuttuneet, "kristianisoituneet". Kristikunnan uudestisyntyminen on mahdollinen ainoastaan siten, että yhä useammat yksilöt siellä täällä pitkin maailmaa alkavat seurata Jeesus Kristusta ja levittää hänen oppiansa.

Pekka Ervast: VUORISAARNA

Kommentaario-osa

Kertova lyhennelmä

Luku 9 (jakeet V 43-48)

Viides käsky (sivut 113 – 117)

Älä sodi vaan rakasta kaikkia ihmisiä

Oppilas on huomannut viidennen käskyn olevan varsinaisen rakkauden käskyn, mutta miettii eikö Jeesus mennyt liiallisuuteen puhuessaan myös vihamiesten rakastamisesta? Miten ihminen voisi rakastaa sellaista, joka häntä vihaa, aiheuttaa hänelle pahaa ja kaikkea vahinkoa? Opettaja neuvoo häntä kiinnittämään huomion Jeesuksen neuvoon vainoojien puolesta rukoilemisesta, koska siihen ihminen pystyi, jos ei rakastamaan. Oppilas on kuitenkin yhä kiinnittynyt sanoihin vihollisen rakastamisesta. Opettaja selvittää, että se on sanottu vastakohdaksi vanhalle käskylle, joka kuului: ”rakasta lähimmäistäsi”. Ja kun Jeesus tuosta käskystä toteaa: "Olette kuulleet sanotuksi rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihollistasi” , se ei tarkoita, että käskyä ”vihaa vihollistasi" olisi olemassa, muodollisesti, mutta tuossa lisäyksessä ilmenee vanhan käskyn henki. Se myös kirkastaa vanhan käskyn ”rakasta lähimmäistäsi” merkitystä. Jeesuksen uusi käsky ”rakastakaa vihollisianne” ei tietenkään sisällä ”ja vihatkaa lähimmäistänne”. Samalla tavalla kuin esim. ensimmäinen käsky, älä suutu edellyttää, ettei ”tapa”, viides käsky ”rakasta vihollistasi” edellyttää, ettei vihaa lähimäistään, vaan rakastaa häntä.

Dialogista jatkaen - ketä tarkoitetaan ”lähimmäisellä”, ketä ”vihollisella”? Lähimmäinen eli naapuri oli vanhan testamentin aikaan samaan heimoon tai kansaan kuuluva, oman maan asukas, kansalainen. Häntä rakastettiin. Vihollinen taas etäämpänä asuva, vieraaseen heimoon tai kansaan kuuluva, vieraan maan asukas, muukalainen, joille Jyrisevä Jehova oli aina vihoissaan ja kostoaikeissa. Tätä vanhaa maailmanjärjestystä vastaan Jeesus uudessa käskyssään nousi.

Oliko tällä uudella käskyllä siis kansainvälinen eli poliittinen merkitys? Entä halveksiko Jeesus sotilaita? Paljon tiivistäen: Tuo merkitys, tavallaan kyllä, mutta ei päivänpoliittisesti. Niin kuin ei muitakaan vuorisaarnan käskyjä voi siten tulkita. Jeesus opettaa, että ne, jotka tahtovat elää taivasten valtakunnan elämää, eivät enää näe muukalaista kenessäkään ihmisessä, vaan että kaikki ihmiset ovat veljiä rotuun, väriin, kansallisuuteen katsomatta. Viidennessä käskyssä ennen kaikkea kielletään sota, mutta siinä ei sanota: nyt, kaikki kansat, riisukaa aseenne, vaan: nyt, kaikki yksilöt, valistukaa, tulkaa kristityiksi, seuratkaa minua. Ei, Jeesus ei halveksinut sotamiehiä, ei ollut hänen henkensä mukaista halveksia ketään. Hän tiesi kuten nytkin tiedetään, että sotilaiden joukossa on mitä hienoimpia ja rehellisimpiä luonteita. On kysymys siitä, että yksilöt heräisivät ollen teeskentelemättömiä uuden elämänymmärryksen omaksumisessa. Taivasten valtakunnan elämä aiheuttaa ehkä ulkonaisia vaikeuksia, mutta totuus vapauttaa, tuo mukanaan sisäisen rauhan ja onnen. Sillä sota on vastoin Jeesuksen elämänoppia, omaatuntoa, korkeinta siveyskäsitettä ja jumalallista elämänjärjestystä. ”Kansa voi elämässään seurata Jeesusta, jos sen yksilöt sitä tekevät.”

Opettajan mielestä suuri askel eteenpäin olikin jo otettu tuhansien ihmisten kieltäytyessä ”miekkaa kantamasta” ensimmäisen maailman sodan aikana eri maissa, sen tähden, että tahtoivat kulkea Kristuksen jäljissä. Sekä sodan jälkeen nousseiden rauhanliikkeiden myötävaikutuksella. Ja vaikka Kristuksen seuraaminen tapahtuukin yksilöittäin, yhä useampien yksilöiden siellä täällä herätessä ja levittäessä valoa ympärilleen, on hyvin ajateltavissa jonkunlainen kristittyjen kansojen liitto, jonka mukaan ne sitoutuvat ratkaisemaan keskinäiset riitansa rauhallista tietä ja olemaan tarttumatta aseisiin toisiaan vastaan. Niin valistuneen luulisi toki olevan kansainvälisenkin järjen meidän aikanamme, hän myös toteaa.

Vuorisaarna -kirjan dialogimuotoinen kommentaario-osa, josta nämä lyhennelmät on rakennettu tarjoaa tässäkin luvussa lukijalle mahdollisuuden kiintoisalla ja mielekkäällä tavalla saada vastauksia myös itse käännöstä koskeviin erityiskysymyksiin, joiden tekeminen lienee ollut myös kirjailijan toiveena. Ne avaavat ja valaisevat lisää asettomuuden sisältöä ja merkitystä myös lähietäisyydeltä, jokapäiväisen elämän kannalta. Mainittakoon myös, ettei Vuorisaarna-kirja ole tekijänsä ainoa teos, jossa Jeesuksen käskyihin voi omakohtaisesti ja kokemuslähtöisesti paneutua. 

Pekka Ervast: VUORISAARNA

Vuorisaarna -kirjan kommentaario-osa sisältää vielä yhdeksän lukua: Hyvät työt ja paasto, Rukous, Aarteet, Ruumiin valo, Jumala ja mammona, Etsikää niin te löydätte, Väärät profeetat, Kaita tie ja Loppusanat. Nekin on rakennettu oppilaan ja opettajan väliseksi keskusteluksi, vuorisaarnan vanhimpien kreikan -ja latinankielisten tekstien suomennostenkin luontevasti näin avautuessa. Seuraavassa koosteessa opettajan puheenvuoroista lähes sellaisinaan poimien ja tiivistäen noiden lukujen keskeisiä ajatussisältöjä.

LYHENNELMÄ KOMMENTAARION LOPPUOSASTA (sivut 118 – 147)

Luku 10. Hyvä työt ja paasto

Puhuessaan hyvistä töistä ja myötätunnon osoittamisesta Jeesus puhui myös palkasta. Kysymys ei ole ulkonaisista palkinnoista, vaan omantunnon rauhasta, iloisesta mielestä, kansalaisoikeudesta hengen maailmassa. Se on myös luonnollista seurausta siitä, kun ihminen ei odota mitään palkkaa hyvistä töistään. Myötätunnossa ei ole kysymys yksinomaan tuntemisesta, koska paljas tunne on kuolleena syntynyt. Myötätunnon kuuluu muuttua teoksi, ja tekona tunne on elävä. Auttamisessa taas on olennaista, ettei se ole tekopyhää, ei perustu johonkin ”vanhurskauteen” ylimalkaan, tai pyhyyteen, jonka ääriviivoja saa itse mielin määrin laatia. Mutta sen ei pidä olla myöskään kylmää ja sydämetöntä ”almujen antamista”. Ja kaikkiaan, kun Jeesus puhui opetuslapsilleen uudesta elämänymmärryksestä, joka vuorisaarnassa on nyt luettavissa, hän ei tarkoittanut, että ihmiset noudattaisivat sen ohjeita sitä varten, että heidät huomattaisiin tai että saavuttaisivat mainetta ihmisten kesken. Uusi elämä valkeni vain sille, joka etsi sitä sen itsensä tähden.

Luku 11. Rukous

Rukouksen opetuksessaan Jeesus neuvoi seuraajiaan olemaan huolehtimatta siitä, mitä he söisivät ja joisivat ja millä itsensä vaatettaisivat, sillä taivaallinen Isä kyllä tiesi mitä he tarvitsivat ennen kuin anoivatkaan häneltä. Kuitenkin Jeesus neuvoi samoja seuraajiaan rukoilemaan taivaalliselta Isältä jokapäiväistä leipää. Ajatteleva ymmärtää, ettei asioita pidä käsittää vain ulkonaisesti, eihän Jumalakaan ole ulkopuolellamme. Jumala on Isä, joka asuu hengessämme. Rukoillessamme käännymme sisäisen Isän puoleen ja sanomme hänelle: puhu meille tänä päivänä eläviä sanojasi. Niinpä kysymys on yliaistillisesta leivästä, hengen ravinnosta, jota ilman ei kukaan voi tulla toimeen. Rukous on sisäinen hartaushetki yksin ollessamme, ainakin sydämessämme, omassa kammiossamme, mutta rukoukseen liittyy myös asia, joka koskee syntien anteeksisaamista ja -antamista. Siinäkin suhteessa Jeesuksen oppi on elämänmukainen ja yksinkertainen: taivaallinen Isä antaa meille anteeksi, jos annamme anteeksi toisillemme.

Luku 12. Aarteet

Jeesuksen puhe aarteista ei ole mitään korupuhetta. Taivaallisia aarteita ovat kaikki ne rakastavat, rohkaisevat, luottamusta uhkuvat ja siunaavat ajatukset ja tunteet, joita toiset ihmiset toinen toisilleen omistavat . Ne eivät ole ilmaisia, vaan niistä aarteista on myös maksettava; vastaanottaja lunastaa ne omalla rakkaudellaan, lempeydellään, avullaan, ystävyydellään, teoillaan. Toisten siunaukset ovat arvokkaita sen vuoksi, että ne vähitellen muovaavat ihmisen ylösnousemusruumista, josta tulee hänen kuolematon verhonsa.

Luku 13. Ruumiin valo

Ruumiin valossa ei ole kysymys ensi kädessä ruumiillisesta silmästä, vaan järjestä, ”järjen silmästä”. Järjen silmän terveys on rehellisyydessä, vilpittömyydessä, totuudenrakkaudessa. Jos järki, ajatus, ymmärrys on vilpitön se omaksuu Jeesuksen uuden elämänymmärryksen, ja silloin koko ruumis on valoisa. Jos järkemme on pimeyttä, niin voi vain kysyä, kuinka suuri onkaan silloin pimeyden, alemman luontomme, ymmärtämättömyytemme, kypsymättömyytemme voima?

Luku 14. Jumala ja mammona

Entä mikä oikeastaan oli ”mammona”, rikkauden armoton jumalako? Kristikunta on käsittänyt tuon sanan rikkaudeksi, eikä siinä sinänsä ole väärin. Jeesuksen sanat olivat kuitenkin muulta tasolta, merkitykseltään syvemmät ja laajemmat.

Ihmiset kohdistavat huomionsa jokapäiväiseen toimeentuloon ja kaikkeen mitä siihen kuuluu, onhan se olemassaolon lakina. Kuitenkin kaikki ihmiset myös pyrkivät tästä vapaiksi. Rikkaat tietävät, että omistaminen tuottaa huolta. He eivät ole aina sen onnellisempia kuin köyhätkään. Apu löytyy kun kääntyy tarkastelemaan asioita hengen kannalta. Vähitellen enentyy aikakin, jonka ihminen on vapaa siihen käyttämään.

Puhuessaan mammonasta Jeesus puhui itse asiassa elämisen halusta, joka ei asu karkeassa ruumissa, vaan tajuavassa sielussa. Jeesuksen syvällisenä ajatuksena oli, ettei ihmisen pitänyt murehtia kuolevaisen sielunsa elämästä maan päällä, siitä, että hän persoonallisen sielunsa takia pysyisi hengissä. Pääasia ei ollut se, miten toimeentulo järjestyisi, pääasia oli psykologisessa asenteessa. Siihen asenteeseen sisältyi uusi korkeampi käytäntö, lasten kaltaisuus. Muuan lasten tuntomerkkihän on, että he eivät kykene itse huolehtimaan toimeentulostaan. Se on heistä huolehtivien vanhempien suuri onni ja ilo.

Luku 15. Etsikää niin te löydätte

Kristityksi tullaan vain etsimällä ja kolkuttamalla. Järjettömältä tuntuisikin oleminen maan päällä jos ei tiedä totuutta, minkä tähden on olemassa. Etsimiseen sisältyy uskon salaisuus. Usko ei ole jonkun opin totena pitämistä, vaan luottamus totuuden voimaan, sisäinen vakaumus, että se joka etsii, löytää. Kun ihminen etsii totuuden henkistä leipää, kuinka Isä silloin antaisi hänelle uskonkappaleen kiviä. Tärkeintä on rukoilla totuuden ja rakkauden pyhää henkeä. Ja kun etsii, Isä avaa portit ja ilmoittaa itsestään. Taivaan portit avautuvat aina sisään päin.

Luku 16. Väärät profeetat

Jo Konfutse aikoinaan neuvoi: ”kaikki mitä tahdotte, että ihmiset tekisivät teille, se tehkää heille”. Jeesus liitti loppuun vielä vakuutuksen: ”sillä tämä on laki ja profeetat”. Ja hän sanoo myös, että väärät profeetat tunnetaan hedelmistään. Mutta he saattavat silti lumota ”oikeaoppisuudellaan ja siveellisellä etevämmyydellään”; tuskin epäsiveelliset ja häijyt luonteet saisivat paljon kannatusta. Vaikka harvat sentään totuutta etsiessään lankeavat epäsiveellisyyden ja pahuuden, niin sitä enemmän oikeaoppisuuden ja tuomitsevuuden lumoihin. Mutta koska ihmisten keskuudessa eri tahot selittävät usein asiaa toisiaan vastaan juuri tuolla tavalla, Jeesus antaa aina uudelleen käteemme totuuden mittapuun, oman profeetallisen ilmoituksensa. Siinä profeetan oppi on lähin ja korkeinta siveellistä laatua. Se paljastaa paitsi sen, millä tavoin välttää ja välttyä olemasta toisille ”raatelevia susia”, myös ihmisen sydämen ja omantunnon sen syvimmässä ja kauneimmassa puhtaudessaan sekä kannustaa ja auttaa jättämään myös taakse semmoista, jonka ohi on jo päästy. Niin, että opetus muodostuu yhtä pitäväksi Jeesuksen opin kanssa tai nousee sitä korkeammalle.

Luku 17. Kaita tie

Vaikka taivasten valtakunta ei ole paikallisesti eikä ajallisesti erillään näkyvästä todellisuudesta, vaan on Jeesuksen mukaan itsessämme, se on laadullisesti ja olemuksellisesti kuitenkin siinä määrin etäällä jokapäiväisestä tajunnastamme, ettei siihen astuta yhtä helposti kuin siirrytään huoneesta toiseen näkyvässä elämässä. On kuljettava pitkä tie ennen kuin päästään sen portille.

Ollessamme uppoutuneita elämän hyörinään ja pyörinään elämme ajattelematta ikuisia, kysymättä miksi, välittämättä muusta kuin jokapäiväisistä iloista ja suruista. Emme kulje mitään tietä, emme ole vielä heränneet etsimään. Vasta kun alamme etsiä ja kolkuttaa, astumme tielle. Mutta niin kauan kuin etsimisemme painopiste on persoonallisessa sieluelämässä, kun aateskelemme ja filosofoimme, tutkimme ja valikoimme, uskomme sokeasti tai ulkokohtaisesti dogmeihin jne., kuljemme ”leveällä tiellä”. Ikuinen elämä on hengessä, mutta ennen kuin ihmisen sielullinen, persoonallinen minä itsensä unohtaen yhtyy henkeen, täytyy ihmishengen palata yhä uudelleen sielullis-ruumiilliseen maailmaan, kunnes lopulta, jossain ruumistuksessa, sen synnyttämä persoonallinen minä kaipaa Isänsä kotiin ja astuu kaidalle tielle. Tuolloin, painopisteen siirtyessä henkiseen elämään ja sen ihanteellisiin arvoihin, hän alkaa kulkea keskitetysti ja kiinteästi Mestarin jäljissä.

Luku 18. Loppusanat

Oppilaan mielestä vuorisaarnan loppusanat ”kansanjoukot olivat hämmästyksissään hänen opetuksestaan” ovat kauniit ja hyvin valitut, ja hän kokee niiden koskettavan myös itseään. Hän on huomannut vuorisaarnan olevan niin täynnä ”tietoa”, ettei pelkkä kirjanoppinut olisi voinut sitä pitää. Niinpä hän tahtoo vielä kuulla, mitä mieltä opettaja on vanhassa käännöksessä olevasta ”valta”-sanasta tässä yhteydessä.

Opettajan mielestä tarkoitus lienee sama, vaikka sana "valta" oli huonosti valittu; olisi pitänyt olla ” tiedon antama valta”… ”Jeesuksella oli se valta, minkä hänen taivaallinen isänsä oli hänelle suonut, mutta se ei ollut mielivaltaisesti annettu, vaan luonnollisena ”palkkana” eli seurauksena siitä asemasta, minkä Jeesus oli elämien vieriessä hankkinut itselleen taivasten valtakunnassa. Tietoahan seuraa aina valta. Tämä tieto ja tämä valta on tosi profeetan tuntomerkki, ja se nostaa hänet niin korkealle yli kaikkien kirjanoppineiden.”