Pekka Ervast: TULEVA AIKAKAUSI Esitelmä 6.3.1927 (alkuosa)

Tarkastelen nyt oheista Ervastin esitelmää kahdessa osassa, vaikkei se painettuna kolmentoista sivumäärän pituudeltaan sinänsä ylitä muita, vaan sen koetusta intensiivisyydestä ja hienorakenteisuudesta johtuen. Jolloin enempi lyhentäminen ei olisi tehnyt sille oikeutta.

(Alkuosa)

Tulevalla aikakaudella Ervast tarkoittaa lähinnä olevaa, seuraavaa aikakautta, siirtymistä kalojen ajasta vesimiehen aikaan. Kuulijoilleen: ” Minun ei tietenkään tarvitse selittää näitä asioita sen enempää, sillä mehän muistamme viime sunnuntaisesta esitelmästä, kuinka nuo merkit muuttuvat taivaalla tuon n.s. suuren vuoden kestäessä, jonka pituus on noin 26 tuhatta vuotta. Sillä ajalla muuttuvat eläinradan merkit taivaalla maapallon akselin siirtyessä. ” Ja toisesta esitelmästään: ”Siirtymisen ajankohdasta ei olla aivan yhtä mieltä; muutamat väittävät sen jo olleen ja menneen viime vuosisadan loppupuoliskolla, toiset, että se sattuu nyt pian tai ehkä sadan vuoden perästä.” Ervastin mielestä siirtymis- ja murrosvaiheen merkkejä oli jo olemassa.

Uudessa aikakaudessa ja sen kulttuurissa ihmisten käsitys maailmasta ja elämästä, ja heidän ulkonainen elämänsä tulee saamaan hieman uudenlaisen muodon, hän opastaa, ja tähän tapaan jatkaa: Maapallon aura ja ilmapiiri muuttuu. Kalojen merkissä johtavana planeettana oli Neptunus, vesimiehen merkissä se on Uranus. Neptunuksen merkissä Jeesus Kristus eli, toimi ja kuoli. Merkki on ihmiskunnalle kaikkein symboolisin, koska tähtemme tehtävä on veljesrakkaus. ”Hänen, joka kerrassaan mullisti ja muutti kaikki elämän suhteet tällä planeetalla, näkyväisessä ja näkymättömässä maailmassa, täytyi tulla kalojen merkissä, joka on syvin.”

Se että 2000:n vuoden aikana ihmiskuntaan ovat erikoisesti vaikuttaneet Neptunus-planeetan voimat tarkoittaa, että käytännön elämässä ihmisillä on ollut suuri mahdollisuus osoittaa ja kokea syvää jumalallista veljesrakkautta, hän sanoo. Niin ei ole kuitenkaan tapahtunut, jonka vuoksi voima on kääntynyt johonkin toiseen äärimmäisyyteen, itsekkyyteen ja rikollisuuteen vievänä tunteen aaltona. Kristillisessä sivistyksessä, kalojen merkissä, on tullut esille pahaa ja julmaa suuremmassa määrin kuin ehkä muualla. Syvempien kielteisten voimien irtipääsyn kristikunnassa hän ajattelee johtuvan myös siitä, että täällä on käännytty nimellisesti Jeesus Kristuksen puoleen enemmän kuin muualla, mikä taas on stimuloinut täällä enemmän itsekkäimpiä tunteita.

Vesimiehen kausi tulee olemaan toisen luontoinen. Ilmenee uusia puolia ymmärtää Jeesus Kristusta ja hänen vaikutuksiaan. Tähän uuteen on myös useita satoja vuosia valmisteltu, siitä lähtien kun Christian Rosenkreuz aloitti teosofisen liikkeen, aluksi salaisena, Euroopassa. Näin tuli keskiajan pimeyden perästä uusi aika, lähtien avautumaan rosenkreuziläisen vaikutuksen merkeissä. Pääsi vauhtiin tieteellinen työ valmistaen uutta aikaa vastaanottamaan. Keskiajalla kehittyi tunne, nyt kehittyi ajatus. Kauniisti Ervast myös toteaa, että vaikka keskiaika oli monessa suhteessa pimeä niin se loisti suurta hartautta. Kristus saatettiin ottaa vastaan syvästi ja kehittyä näin uskonnolliseksi luonteeksi.

Ajatuksen kehittymisen ja tieteellisen työn ansiota on paljolti se, että varsinainen teosofinen työ, jota ennen harrastettiin salaisissa seuroissa pääsi julkiseksi viime vuosisadan loppupuolella teosofisen liikkeen kautta. Vesimiehen merkeissä kulkeva sivistys ottaakin huomioon teosofisen elämänymmärryksen, johon avain löytyy H.B.Blavatskyn tuomasta teosofisesta sanomasta, opettaja valaisee. Ja edelleen poimitusti ajatuksistaan: tulevan sivistyksen, tulevan aikakauden tunnusmerkki, tunnussana, tulee olemaan ajatus ja järki, mutta silti ei suinkaan ilman tunnetta, vaan päinvastoin tunne on hyvin voimakkaasti mukana, mutta semmoisena uutena ja yllättävänä ilmiönä, jota hyvin vähän vielä saatamme aavistaa.

Millainen on uuden sivistyksen ilmapiiri? Ervast luonnehtii: Se on uskoa, joka ei ole sokeaa eikä sellaista, joka leijuu tyhjässä, vaan perustuu selviin havaintoihin ja järkiperäisiin, todistettuihin tosiseikkoihin. Se on myös yksilön uskoa, elävää uskoa, Jumalaan ja ihmiseen, henkeen. Uskosta Jumalaan ei tarvitse edes niin paljon puhua, koska se ymmärretään luonnostaan - se on kuin ilmassa. Se koetaan uskoksi elämään, sen hyvyyteen, järkeen ja lakisiteisyyteen. Siihen, että oikeus, hyvyys, kauneus, rakkaus vallitsee maailmankaikkeudessa. Tieteelliset löydöt tulevat tukemaan sitä.

Myös käsitys ihmissielusta muuttuu. Osin omin sanoin, osin yhdistellen: Ei ole erillistä sielua, joka pitäisi pelastaa, sillä ihminen on tuo sielu, itsessään henkiolento, joka on puettu ruumiiseen. Kuolemaa ei ole, vaikka elämä onkin molempiin suuntiin elämän porttien läpi kulkemista. Usko on tieto siitä, että voimme mitä tahdomme ilman, että aika voi sitä estää, korkeintaan katkaista hetkeksi. Niinpä ihminen voi ottaa tai joutua ottamaan kuinka suuren tehtävän tahansa, tehdä sen minkä ennättää, jatkaa toisessa maailmassa sekä synnyttyään tänne uudestaan. Näin näköalat avartuvat, usko muuttuu uskallukseksi ja yhä suuremmaksi luottamukseksi. Tunnevoiman liittyessä uskoon myös ihmisen persoonallisuus vahvistuu. Elämä on aina täynnä sisältöä ja tarkoitusta.

Puhuttelevana, asenteitakin ravistavana koin myös opettajan näkemykset pahan probleemista, niin vanhaa kuin uutta sivistystä ajaterllen. Ensinnäkin, hänen mielestään ei käy kieltäminen inhimmillistä kärsimystä ja pahaa. Se kaikki on todellista, mutta se ei ole Jumalassa, vaan se on lähtenyt tietämättömyydestämme. On myös totuttu personoimaan paha pelottavaksi olennoksi tai asiaksi, jolla on voimaa meihin nähden huomiomatta, että olemme itse olleet paljon sotajalalla ja että itsessämme on pahaa. Ratkaisuyritykset ”ulkoisen pahan” voittamiseksi, kuten luokittelu, eristäminen, torjunta, tai ylenpalttinen kontrolli ovat lopulta kuitenkin osoittautunet ”tehottomiksi”. Näennäisen järjestyksen takana saattaa riehua hyvinkin suuri tuska ja ahdistus. Enemmän tai vähemmän onkin Ervastin mielestä ihmisten elämä yhteiskunnissa rakennettu ulkokultaisuudelle, pelolle, teennäisyydelle johtuen määrätystä tavasta asennoitua pahan probleemiin.

Miten siis uudessa sivistyksessä, uudessa, Uranuksen hallitsemassa ajassa tullaan asettumaan pahaan nähden? Ervast kysyy. Selkeä vastauksensa ottaa huomioon myös asioiden monitahoisuuden ja hienovaraisuuden, kiteytyen näin: Se lähtee siitä, ettei ennakolta uskota pahaan. Ja toiseksi, tehtävämme ei ole vastustaa pahaa, rangaista pahaa. ”Me ymmärrämme tietysti aivan hyvin, että nämä ovat semmoisia teoreettisia näkökohtia, jotka eivät kaikessa täydellisyydessään tule toteutumaan, sanon vaan, mikä on pohjasävel."

"Uudessa sivistyksessä tullaan kuitenkin asettumaan sille kannalle, että jumalallinen elämä on yksi, kaikki ihmiset, niinkuin koko muu olemassaolo, mutta erikoisesti kaikki ihmiset ovat tämän jumalallisen elämän ilmauksia, kaikki ihmiset ilmentävät kukin omalla tavallaan sitä suurta jumalallista elämää, joka itsessään on täydellinen."

Lukijana vahvistuu ajatus ihmisen omaksi itsekseen tulemisen merkityksestä, niin käytetty kuin tuo ilmaus onkin persoonallisen elämän alueilla. Mutta eihän kysymys olekaan vastakkainasettelusta. Ja onhan kaikessa kasvussa aina useita juuria, kuoria ja kerroksia.Ervast sanoo: Jos jokainen ihminen osaisi olla niinkuin kukka kedolla, puu metsässä, kivi tiellä, silloin jokainen ihminen olisi yhtä täydellinen omassa ilmennyksessään, kuin on puu metsässä, kukka kedolla, kivi tiellä. Eiväthän ne kaikki ole samanlaisia, kukkia on tuhansia ja kukin niistä on täydellinen omalla tavallaan, kiviä on tuhansia, ja kukin niistä on kaunis omalla tavallaan. Jos me ihmiset osaisimme olla syvintä itseämme, tuoda esille jumalallista elämää meissä, silloin olisi kukin täydellinen omalla tavallaan. Tämän tulevat ihmiset ymmärtämään, he tulevat ymmärtämään sen, että jokainen ihminen syntyessään maailmaan on kuin taideteos, jokainen ihminen on ihmeolento, jumalan poika.

Pekka Ervast: TULEVA AIKAKAUSI Esitelmä 6.3.1927 (jälkimmäinen osa)

(tarkastelun jälkimmäinen osa)

Sisimmän itsensä löytämisessä ja omana itsenään olemisessa on Ervastin mielestä kysymys dharmasta. Hän toteaa, että kun ihminen saisi ilmentää omaa puhdasta dharmaansa silloin se ihminen olisi täydellinen, mutta jumalallinen elämä ei sitä ihmiseltä vaadi. Ainoastaan, jos ihminen kapinoi omaa itseään vastaan, on kerettiläinen omantuntonsa edessä, jos hän tahtoo olla muuta, kuin mitä on, ainoastaan silloin hän antaa sijaa pahalle ja tekee syntiä totuuden pyhää henkeä vastaan, sillä totuuden pyhä henki sanoo hänelle: sinä olet semmoinen kuin olet, ole se, mikä olet. Se tehtävä on olla itsesi.

Ja edelleen P.E. siitä, miten tulevaisuuden ihmiset asettuvat omaan elämäänsä nähden, poimitusti ja yhdistellen tähän tapaan: Kun nykyisessä sivistyksessä kaikki olemme sotajalalla keskenämme estäen toisiamme olemasta sitä mitä haluamme, niin tulevassa tullaan siinä suhteessa ymmärtämään Jeesus Kristuksen sanoma veljesrakkaudesta, ettei ennakolta ja ikään kuin varuilta uskota, että toisessa on pahaa, sillä tiedetään joka ihmisessä syvimmällä olevan jumalallisen elämän. Sen tähden tahdotaan tukea toista olemaan juuri sellainen kuin on ja auttaa häntä hänen pyrkimyksissään. Oman lukunsa muodostavat hänen mielestään vielä jotkut nerot, tiedemiehet, keksijät, heille veljeskäden ojennus ja tuen anto. ”Mitä meistä tulisi, jos ei olisi niitä voimakkaita yksilöitä, jotka vähän järkyttävät maailmaa. Juuri ne ihmiset ovat vieneet maailmaa eteenpäin, jotka ovat uskaltaneet olla omaa itseään.”

Aihe etenee kuvauksin ja esimerkein, mm. näin: Tulevaisuudessa tahdotaan uskoa, sitä on ilmassa, sillä Jumala ei ole ulkopuolella meitä, vaan meissä. Nyt sen sijaan on täytynyt panna usko pois, ettei liiaksi erottaisi laumasta. On seisottava sievässä rivissä, jottei näkyisi, että ollaan yhtä hyviä ja yhtä huonoja. Se on elämäntukemme tässä vanhassa sivistyksessä. Uudessa jokainen, pienikin ihminen tuntee tarpeelliseksi uskoa jollakin tavalla itseensä, ajatteluunsa, kaikkeen siihen mitä löytää, keksii ja luo. Hän tahtoo luoda jotain elämästään. Merkkejä oli P.E.:n mielestä jo näkyvissä. Kuten 1800-luvulla alkanut naisten vapautuminen, tuleminen tietoisemmiksi ihmisarvostaan ja yksilöllisyydestään. ”Sentähden pahan probleemi on tullut sanomaan: toimikaa jumalanpoikina, niinkuin näette Jumalan toimivan.”

Miten sitten Jumala toimii? Hieno ja syvällinen esitelmän osa kapenee lähes olemattomiin, mutta etenee ajatuslankana jokseenkin näin: Jumala ja elämä toimii sillä tavalla, ettei se estä ihmisiä tekemästä, mitä haluavat. Eivät myöskään mestarit taikka muut viisaat olennot estä heitä, sillä he koettavat täyttää Jumalan tahdon, tahtoen elää ja toimia samalla lailla kuin elämä ja jumala toimivat. Viitaten maailmansotaan: antaen ihmisten kantaa seuraukset teoistaan, kuten myllätystä ja hävitetystä maailmasta, kalliista ajasta ja raaistumisesta. Mutta se merkitsee myös, tuon pahan probleemin sanomankin kannalta, että Jumala ja elämä neuvoo ihmisiä uskomaan ja luottamaan, opettamaan, ajatuksilla siunaamaan ja näyttämään esimerkkiä. ”Jumala on ristiinnaulittu tässä elämässä, kunnes me otamme Hänet alas ristinpuulta. Tämän me ymmärrämme tulevaisuudessa, tulevassa kulttuurissa. Ja silloin lapsesta lähtien, pienestä käännämme silmämme hyvään.”

Ervast tähdensi jo aiemmin toisen ihmisen tukemisen ja itseensä uskomisen tärkeyttä ja luonnollisuutta uudessa kulttuurissa. Nyt hän tuo myös esiin, kuinka lapsessa ja nuoressa elää yleensä unelma, aavistus ja toivo vielä tehdä ja tuoda itsestään esiin jotain arvokasta. Ja koska uudessa kulttuurissa ei suosita tukahduttamista, vaan koetetaan nähdä kaikkea kaunista, tulee ihmisissä esiin paljon hyvää. Näin kaikki työ tulee kulkemaan yhteistyön ja keskinäisen avunannon merkeissä. ”Vain sillä tavoin häviää paha maailmasta.”

Hän pohtii myös, millä tavalla ihmiset asettuvat elämän suhteen tulevina aikoina sukupuolikysymyksessä ja ns. rakkaudessa. Tämänkin herkän ja ihmismieltä aina askarruttaneen aiheen keskiöön asettuvat Ervastin kautta korkeat ja inhimmilliset arvot, kuten pakottomuus, rehellisyys ja toisen kunnioittaminen. Ja saa myös hieman miettimään ovatko kyseiset asiat yleisesti ottaen ”paremmin, ennallaan tai huonommin” tänään kuin tuolloin, sata vuotta sitten hänen aikanaan. Etenkin kun hän sanoo: ”En tiedä, mutta minusta tuntuu, että uudessa ajassa tulee mahdollisesti suuresti muuttumaan meidän käsityksemme perheestä. Käsitys perheestä tulee ihannekäsitykseksi, ihanteeksi, joka ei siedä mitään irvikuvia, valheita ja petoksia.Tulevaisuudessa käsitys perheestä tulleekin ihannekäsitykseksi.”

Kauniisti, ajatuksia herättävästi Ervast toteaa, että rakkaus on eräs suuri elämänlaki, jossa korkeampi aina ottaa alemman syliinsä, korkeampi seuraa aina alempaa, mutta alempi ei seuraa korkeampaa. Ja vielä kuvaamaansa tulevaa aikaa ja kulttuuria koskien: ”Rakkaus ei koskaan ole silloin mitään pientä, se on kuin seikkailua, uuden luomista, se mullistaa koko maailman ja se saa uutta ja suurta aikaan.”