(tarkastelun jälkimmäinen osa)
Sisimmän itsensä löytämisessä ja omana itsenään olemisessa on Ervastin mielestä kysymys dharmasta. Hän toteaa, että kun ihminen saisi ilmentää omaa puhdasta dharmaansa silloin se ihminen olisi täydellinen, mutta jumalallinen elämä ei sitä ihmiseltä vaadi. Ainoastaan, jos ihminen kapinoi omaa itseään vastaan, on kerettiläinen omantuntonsa edessä, jos hän tahtoo olla muuta, kuin mitä on, ainoastaan silloin hän antaa sijaa pahalle ja tekee syntiä totuuden pyhää henkeä vastaan, sillä totuuden pyhä henki sanoo hänelle: sinä olet semmoinen kuin olet, ole se, mikä olet. Se tehtävä on olla itsesi.
Ja edelleen P.E. siitä, miten tulevaisuuden ihmiset asettuvat omaan elämäänsä nähden, poimitusti ja yhdistellen tähän tapaan: Kun nykyisessä sivistyksessä kaikki olemme sotajalalla keskenämme estäen toisiamme olemasta sitä mitä haluamme, niin tulevassa tullaan siinä suhteessa ymmärtämään Jeesus Kristuksen sanoma veljesrakkaudesta, ettei ennakolta ja ikään kuin varuilta uskota, että toisessa on pahaa, sillä tiedetään joka ihmisessä syvimmällä olevan jumalallisen elämän. Sen tähden tahdotaan tukea toista olemaan juuri sellainen kuin on ja auttaa häntä hänen pyrkimyksissään. Oman lukunsa muodostavat hänen mielestään vielä jotkut nerot, tiedemiehet, keksijät, heille veljeskäden ojennus ja tuen anto. ”Mitä meistä tulisi, jos ei olisi niitä voimakkaita yksilöitä, jotka vähän järkyttävät maailmaa. Juuri ne ihmiset ovat vieneet maailmaa eteenpäin, jotka ovat uskaltaneet olla omaa itseään.”
Aihe etenee kuvauksin ja esimerkein, mm. näin: Tulevaisuudessa tahdotaan uskoa, sitä on ilmassa, sillä Jumala ei ole ulkopuolella meitä, vaan meissä. Nyt sen sijaan on täytynyt panna usko pois, ettei liiaksi erottaisi laumasta. On seisottava sievässä rivissä, jottei näkyisi, että ollaan yhtä hyviä ja yhtä huonoja. Se on elämäntukemme tässä vanhassa sivistyksessä. Uudessa jokainen, pienikin ihminen tuntee tarpeelliseksi uskoa jollakin tavalla itseensä, ajatteluunsa, kaikkeen siihen mitä löytää, keksii ja luo. Hän tahtoo luoda jotain elämästään. Merkkejä oli P.E.:n mielestä jo näkyvissä. Kuten 1800-luvulla alkanut naisten vapautuminen, tuleminen tietoisemmiksi ihmisarvostaan ja yksilöllisyydestään. ”Sentähden pahan probleemi on tullut sanomaan: toimikaa jumalanpoikina, niinkuin näette Jumalan toimivan.”
Miten sitten Jumala toimii? Hieno ja syvällinen esitelmän osa kapenee lähes olemattomiin, mutta etenee ajatuslankana jokseenkin näin: Jumala ja elämä toimii sillä tavalla, ettei se estä ihmisiä tekemästä, mitä haluavat. Eivät myöskään mestarit taikka muut viisaat olennot estä heitä, sillä he koettavat täyttää Jumalan tahdon, tahtoen elää ja toimia samalla lailla kuin elämä ja jumala toimivat. Viitaten maailmansotaan: antaen ihmisten kantaa seuraukset teoistaan, kuten myllätystä ja hävitetystä maailmasta, kalliista ajasta ja raaistumisesta. Mutta se merkitsee myös, tuon pahan probleemin sanomankin kannalta, että Jumala ja elämä neuvoo ihmisiä uskomaan ja luottamaan, opettamaan, ajatuksilla siunaamaan ja näyttämään esimerkkiä. ”Jumala on ristiinnaulittu tässä elämässä, kunnes me otamme Hänet alas ristinpuulta. Tämän me ymmärrämme tulevaisuudessa, tulevassa kulttuurissa. Ja silloin lapsesta lähtien, pienestä käännämme silmämme hyvään.”
Ervast tähdensi jo aiemmin toisen ihmisen tukemisen ja itseensä uskomisen tärkeyttä ja luonnollisuutta uudessa kulttuurissa. Nyt hän tuo myös esiin, kuinka lapsessa ja nuoressa elää yleensä unelma, aavistus ja toivo vielä tehdä ja tuoda itsestään esiin jotain arvokasta. Ja koska uudessa kulttuurissa ei suosita tukahduttamista, vaan koetetaan nähdä kaikkea kaunista, tulee ihmisissä esiin paljon hyvää. Näin kaikki työ tulee kulkemaan yhteistyön ja keskinäisen avunannon merkeissä. ”Vain sillä tavoin häviää paha maailmasta.”
Hän pohtii myös, millä tavalla ihmiset asettuvat elämän suhteen tulevina aikoina sukupuolikysymyksessä ja ns. rakkaudessa. Tämänkin herkän ja ihmismieltä aina askarruttaneen aiheen keskiöön asettuvat Ervastin kautta korkeat ja inhimmilliset arvot, kuten pakottomuus, rehellisyys ja toisen kunnioittaminen. Ja saa myös hieman miettimään ovatko kyseiset asiat yleisesti ottaen ”paremmin, ennallaan tai huonommin” tänään kuin tuolloin, sata vuotta sitten hänen aikanaan. Etenkin kun hän sanoo: ”En tiedä, mutta minusta tuntuu, että uudessa ajassa tulee mahdollisesti suuresti muuttumaan meidän käsityksemme perheestä. Käsitys perheestä tulee ihannekäsitykseksi, ihanteeksi, joka ei siedä mitään irvikuvia, valheita ja petoksia.Tulevaisuudessa käsitys perheestä tulleekin ihannekäsitykseksi.”
Kauniisti, ajatuksia herättävästi Ervast toteaa, että rakkaus on eräs suuri elämänlaki, jossa korkeampi aina ottaa alemman syliinsä, korkeampi seuraa aina alempaa, mutta alempi ei seuraa korkeampaa. Ja vielä kuvaamaansa tulevaa aikaa ja kulttuuria koskien: ”Rakkaus ei koskaan ole silloin mitään pientä, se on kuin seikkailua, uuden luomista, se mullistaa koko maailman ja se saa uutta ja suurta aikaan.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti