Pirjo Rossi: MARJATTA-epilogi Neliosainen runoelma Pekka Ervastin Kalevalan avaimen lukujen 39 ja 40 pohjalta

 .

JOHDANTO

Kertoopa Kalevalamme

opettaapa oppahamme

monen muun tason ohella

juurirodun joudunnasta

ilmoille itämisestä

eritoten neljännestä

viidenteen virittymisestä

Ollessamme neljännessä

joukkona tajunta kulki

yksilöllisyys lymysi

vielä ryhmien rajoilla

Älymme toisin myös kulki

luonnon alemman aloilla

liukumatta loogisuuteen

yltämättä ymmärrykseen

Kuvitelmissa elimme

tuntehilla temmelsimme

lumouksissamme lojuimme

Se on runo Marjatasta

sekä Marjatan pojasta

legendasta lennähtänyt

vertauksellinen tarina

jossa luonnon johtamina

kaipauksen kantamina

uuteen aikaan ajelemme

sivitykseen siirtyilemme

atlantilaisesta rodusta

Niin on Marjatta Marian

äidin toisen kuvajainen

antaen runoon syvyyttä

avaimella kristinuskon

edustain tietoista hyvyyttä

Runo tuo lie syntynytkin

kristillisellä ajalla

eikä kuten kaikki toiset

varhemman laulannan tavalla

Marjattaa kun aattelemme

toimintaansa arvioimme

jälleensyntymäin valossa

Ainona on astellunna

atlantilaisessa talossa

tuolloinkin jo tietoisena

hiukan jo itsestään hereillä

juurirodun kannalta

kuitenkin aikaansa edellä

Kunnes Marjatassa vasta

kantaessaan poikalasta

suoraks selkänsä ojensi

kahdesti karmansa muutti

kolmannen kerrankin kohensi

ottaessaan ohjenuorat

elonsa omakseen todensi

Äläämme kuitenkaan jääkö

luvussa lujassa tässä

varaan pelkkäin persoonien

vaiheisiin elämänkaarten

siltoina sankarit olkoon

joka ihmisen elämään

ilmiöihin ilmavampiin

kaikkeen kasvuun ja elävään

Luonto kun voi herätyttää

monet sielut elähyttää

uutta synnyttäessänsä

muuta virittäessänsä

haavehilla hentoisilla

taikka tunnoilla tosilla

milloin ja missä tahansa

kaikkiin suuntiin katsahtaen

niin hyvässä kuni pahassa

Sanansaattajat tulevat

auttajat alasvaluvat

aina oikeessa ajassa

mielellään maantasalle

ihmiskunnan eetterille

taikka vain risukasalle

raskaaks meitä saattamahan

helmin hedelmöittämähän

ihanteelle ihmisyyden

kasvukohdat kuulostellen

edellisistä edeten

Varsin on tuskaiset vaivat

poltot kovat koettava

uuden rodun syntyessä

uuden laulun löytyessä

vastustuksetkin vakavat

niin kai se on oltavakin

jotta parempi tulisi

etenemään ehdittäisi

entinen evääksi jäisi

2.

MARJATTA KOREANEITI

Marjatta koreaneiti

kuopus kullaisen kotinsa

hyvissä hameissa kulki

kautokengät kantapäissä

ilman lehmää lypsämättä

hevosta herittämättä

Ei kuunnellut kotiväkeä

arjessa elon kulussa

ottautunut osalliseks

taipunut tapain edessä

Mieluiten lapsena leikki

vielä vuodet vanhempana

kiikkusilla keikutteli

varsasena vaaputteli

Kunnes vähän vartuttua

mieltä muuta kartuttua

suostui leivän hankintahan

lampaita paimentamahan

lähimetsäin kankahille

kaunoisille kantomaille

Huokasihe vanhempansa

helpottihe tuntojansa

joko kypsyi joko kasvoi

omapäisestä olento

itsepäisestä inehmo

Viikon viipyi paimennassa

lampahien laskennassa

kun oli pakko palata

madon pahan mataessa

sisiliskon siuottaissa

Ennen tuota tuloansa

paimenesta paluutansa

oli päivä paistanunna

kuitenkin mättäälle mannun

lepotilaan leyhytellen

untenmaille maanitellen

Siihen nukkui noin uinahti

näki unta marjasesta

punaposkipuolukasta

maammonsa metsän mäellä

maan ja ilmojen välillä

Se hälle unessa huusi

virkeän virtensä vikisi

tullos heti poimimahan

omaksesi ottamahan

ennenkuin etana ehtii

sojosarvi silppuaapi

Marjatta matalaneiti

kipaisihe katsomahan

puolukkaa punnitsemahan

aavisti alkua ajoissa

tulevissa tuulosissa

Siitä neuvot laatimahan

vimpaukset virittämähän

miten päästä puolukkaiseen

ylettyä ylähäiseen

Keksi kepakon kiveltä

kartun puisen kalliolta

sillä pyörylän pudotti

kautokengilleen kilautti

Jopa marja maistuvainen

vilahti vipeltämähän

ylemmä Marjatan kehoa

puhtahille polviloille

kaulan kaartuviin kavuten

sitten suuhunsa sujahti

vatsan kaaren kasvatiksi

Niin päättyi tytön unelma

piikaisesta pyhyydestä

neitsyyden neliterästä

Mitäpä auttoi poloista

vaikka kuinka selitteli

emolleen uskoa omaansa

tuohon raskaaksi tuloonsa

Haukkui äiti häpeäksi

isä porton puoliskoksi

ovensuuta osoitteli

louhikoille lähetteli

3.

MARJATTA JA MARJATAN POIKA

Vaan liikkuivat nyt jo voimalla

Marjatan sielun sisällä

heränneet pyhät tunteensa äitinä

Huudahtipa heleästi

ilmaisipa selkeästi

vaikkakin surun seasta

vanhemmilleen vakaville

oman arvonsa avaran

sekä tehtävän tulevan

miehen suuren saadessansa

pojan ponnistettuansa

josta valtias tulevi

tiedot taidot tarjoaapi

Väinämöisenkin opiksi

Marjatta matala neiti

pyhä piika pikkarainen

taapersi kytömäelle

kaiken joukon jättämänä

Luojansa tuen varassa

huonehesen hongikkohon

tallihin Tapionmäelle

varsan lämmön läheisyyteen

poiuttansa saattamahan

lastansa latoamahan

Teki pienen poikasensa

lapsen kauniin latvasensa

kaikin hoiteli hyvällä

hellällä sydänsylillä

Kutsui milloin kukkaseksi

milloin kultaomenaksi

vähät siitä hän välitti

muut kun ventovierahaksi

taikka joutavaks jokuseks

Eipä ollut rahtuakaan

ylpeyttä sitä jälellä

jota tunsi ajoin kaikin

pitäissään piikaista pyhyyttä

Kaikk on kädess kaikkivallan

sekin kun poikanen äkisti

kesken hiusten huolimisen

polveltaan poies katosi

Etsi lasta kaikkialta

jauhinkiveinkin seasta

kysyi kuulta tähtösiltä

vaan eivät olleet velassa

anojata auttamahan

onnetonta opastamahan

kylmissänsä tuikkiessaan

väsyneinä valvoessaan

Suureni Marjatan murhe

laajeni tuska emosen

kunnes Päivyt kertoilihe

päästeli pitkin pihoja

suohon pojan vajoneeksi

kainaloiltaan kaivautuneeksi

Voi sitä emon iloa

juhlaa julkijumalista

pojan suosta saatuansa

kotiin kuljetettuansa

siitä lasta ristimähän

nimeltä nimeämähän

4.

MARJATAN POIKA JA VÄINÄMÖINEN

Pyydettiin ukko luvuille

Virokangas veisungeille

Vaan ei voinutkaan nimetä

ristijänä ripsautella

puolikuista poikuota

jonkun ensin tutkimatta

laatuaan lajittamatta

Tutkijaksi Väinämöinen

tietäjä iänikuinen

Ajatuksin asteleepi

vakavana katseleepi

poikoa emon sylissä

emoa sitten enemmän

tietoa hältä tahtoin

lapsen tämän laitannasta

pojan polveutumisesta

Kuultuaan koko tarinan

punaisesta puolukasta

marjasta Marjatan sisällä

oli hiljakseen hitusen

pitkän tovin tuumaeli

Ilmassa odotus outo

toivottomuus tosi totinen

Veti henkeä vähäsen

ulos huokun paastäellen

siitä ryhtyi lausumahan

synkein sanoin sanelemahan

Kun oli marjasta siinnyt

suonkin melkein jo imemä

mättähälle vietäköhön

puulla päähän lyötäköhön

taikka suolle suotakohon

hautoihin halottakohon

Lakkas metsä huojumasta

mykkäs linnut laulamasta

muutama mustaksi muuttui

Marjatta maantasaan madaltui

Silloin lapsi laukomahan

puolikuinen päästämähän

sanat selkeinä solisi

ohdakkeetkin oikoeli

Väärin veistät Väinämöinen

väärin lasketat lakia

virheemmät omat vikasi

tuhmemmat omat tekosi

eikä silti suolle viety

eikä puulla päähän lyöty

Laitoit lapsen Louhelaan

Ilmarin Pohjolan perille

kun et itse tohtinunna

viitsinnä vihoja ottaa

Muistapas Ainoa aholla

alle aaltoin ajettunna

kun et häntä kuunnellunna

oikeesti oivaltanunna

Kirkastui tietäjän katse

taakka harteilta putosi

kyynelpolku poskellansa

hiljaa mielessään totesi

viattoman voittaneeksi

puolikuisen pärjänneeksi

ahtaiden ehtojen edessä

heittämissään haastehissa

muille myönsi myöntyneensä

tilanteeseen tyytyneensä

Silloin Ukko Virokangas

kastoa kapsahutti

ristiä ripsahutti

lailliseksi Marjatan lapsen

kuninkaaksi kunnahien

valtiaaksi Karjalankin

Kääntyi vanha Väinämöinen

virttynyt jo varreltansa

hopeoinen hiuksiltansa

ympäri yhen vain kerran

kuin ois suurin suuttununna

taikka hiljaisna hävennyt

vaan ei ollut kumpaisnaka

Vapaaksi itsensä tunsi

Luojalleen kiitoksen kohisti

Vielä keskitti kehonsa

sanoilla sivahevilla

vaskisen veneen valutti

purren puhtaan päästeheli

vesille veneensä laski

istui penkille perähän

siitä laululle lovesi

sanain siiville selähti

takaisin lupasi tulla

tuttujansa tukemahan

omia opastamahan

heti kutsun kuultuansa

päiväin muutamain perästä

taikka aikojen alussa

uuen kierron koittaessa

(Pirjo Rossi: Katson kauemmas tänään)

Pekka Ervast: SUOMEN TEHTÄVÄ, Esitelmä 28.4.1929

Suomen ja Suomen kansan tehtävä on Ervastin mukaan sama kuin kaikkien kansojen, Jumalan valtakunnan toteuttaminen maan päällä. Poiminnoin: Kansa kansana ei voi olla olemassa ilman toisia kansoja. Myös niiden tehtävät ovat toisiinsa yhteydessä. Ja niin kuin yksittäisen ihmisenkään tehtävä ei rajoitu vain häneen itseensä, vaan kysymys on siitä, miten hän suhtautuu toisiin eläviin ihmisiin ja olentoihin on kansankin tehtävä yleisesti katsoen siinä, miten se ottaa huomioon toiset kansat. Puhuttaessa Suomen tehtävästä puhutaankin siis sen edellytyksistä ja mahdollisuuksista suhtautua oikealla tavalla toisiin kansoihin Euroopassa ja maan päällä. Kun joku kansa alkaisi toteuttaa Jumalan valtakunnan ihannetta, silloin kuuluisi sen kansan tehtävään, että se luopuisi väkivallasta, aseellisuudesta Se ei tarkoita mitään poliittista ohjelmaa äänestyksineen, vaan siinä on kysymys paljon suuremmasta, kulttuuriohjelmasta, ihanteesta, joka on asetettu kaikkien kansojen nähtäväksi, ja jota niiden on pakko toteuttaa silloin, kun ne sen todella näkevät.

Kansat ovat vielä rakentaneet ns. vanhalle elämänymmärrykselle, sellaiselle oikeudelle, joka nojautuu ulkonaiseen voimaan. Se, jolla on valta on ”oikeassa” ja keinot sen osoittamiseksi, eikä toisille ole jäänyt oikeassa olemisensa todistamiseksi muuta keinoa kuin turvautuminen puolestaan väkivaltaan, ”nyrkkeihin”. Kristuksen elämänymmärrys on, että totuus kulkee käsi kädessä rakkauden kanssa eikä koskaan turvaudu omiin mielihaluihinsa eikä väkivaltaisiin keinoihin niiden toteuttamiseksi. Tämä elämänymmärrys kuitenkin vielä kärsii, ja samalla Jumala kärsii ristinpuuhun naulittuna, odottaen pois nostamistaan, haudasta nousemistaan. Tämä elämänkysymys tulee Ervastin mukaan sekä yksilöiden että kansojen eteen, ja jonkin kansan täytyy ottaa ensimmäinen askel.

Hän on sitä mieltä, että jos Suomessa tahdottaisiin päättää olla ryhtymättä enää minkäänlaiseen väkivaltaan vaan rakastaa kaikkia, venäläisiäkin, ”niin ei siinä mitään häpeää olisi”. Ja hän uskoo myös sellaisen toteutumiseen, vaikkakaan ei ihan tuolloin vielä, vaan jonkin verran myöhemmin. Siihen tulevat vaikuttamaan hänen mielestään myös uudet sodatkin. Aikansa maailman kuvaa vasten hän myös toteaa, ettei ainoastaan negatiivinen puoli viitannut muutostarpeisiin, vaan myös jonkinlainen vallalla ollut positiivinen innostus Euroopassa. Oli mm. rauhanliittoja ja paneurooppalainen liitto humanistisine pyrkimyksineen ja kannanottoineen siitä, miten sodat olivat epäkristillisiä sekä huono ja epäviisas keino asioiden ratkaisemiseksi.

Hän pohtii sitten, mikä voisi olla Suomen tehtävä Euroopassa. Jos vapaissa, itsenäisissä oloissa eläneet Euroopan vanhat kulttuurikansat toimisivat vertauskuvallisessa kartassa tavallaan älynä, päänä, niin ihmisen korkeammat prinsiipit tulevat hänen mielestään näkyviin täällä pohjolassa. Niin ollen Suomen kansan tehtävä olisi olla Euroopan omanatuntona ja korkeampana järkenä. Ja hän lisää, että sen ajatteleminen vie nöyräksi, sillä monista hienoista puolistamme huolimatta olemme mm. riitaisuudessamme vielä kaukana tällaisesta ihanteesta.

Suomen tehtävä ei ole kuitenkaan riippuvainen vain meistä persoonallisista ihmisistä, vaan niistä lukemattomista olennoista, jotka ovat näkymättömässä maailmassa sekä siitä, jota nimitämme Suomen kansallishaltiaksi, P.E. valaisee. - Väinämöinen koettaa johtaa kohtaloitamme, mutta ei siten kuin yksinvaltias. Hän on päättänyt kulkea Kristuksen jälkiä, jotta kansansa tulisi kerran olemaan Jumalan valtakunnan toteuttaja maan päällä . ”Hän on inspiroivana voimana, ja aina silloin tällöin joku ymmärtää, mitä isänmaanrakkaus korkeammassa merkityksessä on, nimittäin että isänmaa ja tämä kansa on kutsuttu jumalalliseen työhön ja tehtävään. Minä näen ja uskon, että Suomen kansan tehtävä, erikoinen tehtävä Suomen kansana, olisi olla Euroopan korkeampana järkenä ja omanatuntona, näyttää toisille kansoille tietä.”

Mitä merkitsisi oleminen omanatuntona? Ervast kysyy ja selittää, tähän tapaan: Suomen kansan kansallishengen inspiraatio kulkee samaan suuntaan Kristuksen elämänymmärryksen kanssa. Tämän vuorisaarnajohtoisen ajattelun levitessä yhä enemmän kansamme keskuuteen, aina useampien tullessa siitä vakuuttuneiksi, toimivat kansamme yksilöt myös kuoltuaan ja ollessaan devakhaanissa, taivaassa, omantunnon äänenä Euroopan kaikille kansoille, neuvoen luopumaan kaikesta pahasta, väkivallasta. ”Sellainen valloitus ei ole sotatoimin valloittamista, vaan se olisi hengestä lähtevää maailman valloittamista jumalanvaltakunnan asialle. Sen `hyöty`olisi yhä suurempi halu tehdä työtä, omantunnon rauha ja onni ja järjen kirkkaus. Sitä voi kutsua myös autuudeksi.”

Kiintoisin esimerkein Ervast kuvaa, kuinka tässä näkyvässä maailmassa Suomi olisi korkeampana järkenä. Ja pyhänä paikkana, tässä näkyvässäkin maailmassa, pyhänä temppelinä, mysteerikouluna. Suomi olisi paikka, jonne Euroopasta ja muualta tulisi ihmisiä tähän ilmapiiriin rauhoittuakseen, kirkastuakseen, pyhittyäkseen. Koko ihmiskuntahan pohjimmaltaan pyrkii kuitenkin yhä suurempaan sivistykseen ja kulttuuriin, hän myös toteaa..

Ervast tähdentää, ettei Euroopan omaksitunnoksi ja korkeammaksi järjeksi tuleminen voi tapahtua yhtäkkiä. Kristuksen opetusten levittäminen on perusasia, mutta sivistyneiden ihmisten joukon, ”hengen aatelin” olemassaololla kansan keskuudessa on ratkaiseva merkitys. Kysymys ei ole ulkonaisesta, siitä, miten paljon on käynyt koulua, mikä on asema tai miten osaa ulkonaisesti olla. Tulee mieleen, että monet Ervastin kuulijat ja työtoverit itse asiassa jo muodostivat tätä joukkoa ollen tietoisia asian vastuullisuudesta ja merkityksestä. Mutta ajatuksissa käy myös, miten paljon onkaan juuri näinä aikoina koettu ja tuotu esiin valoa ja henkisyyttä. Luonnollisesti kerrottu kaikesta mitä on nähty, luettu, koettu ja ajateltu, ehkä vähän eri teitä pitkin kulkien sisäistetty ja ymmärretty. Ervastia luetaan, tutkitaan, opetuksensa koetaan arvokkaina. Monelle, myös itselleni, ne edustavat mm. kaikkiallisen Isän luovaa tahtovoimaa. Mietin myös, mihin uusiin, eläviin suuntiin sanonta ”hengen aateli” pyytäkään katsomaan näinä päivinä.

Esitelmässään Ervast sanoo, että tulevaisuudessa tulee kansassa olemaan henkisesti, itsetietoisesti sivistyneiden ihmisten joukko. Ihmisten, jotka kokevat kasvunsa ja tehtävänsä voivan toteutua parhaiten täällä, ja jotka sen vuoksi haluavat myös palata, syntyä Suomeen uudelleen. Ja kuin arvaten pohdinnan kysyy, entä onko se aina mahdollista, entä jos syntyykin muualle?

Hän etenee kuvaamalla luonnon työskentelyä elämässä ja jälleensyntymisessä, ja vertaamalla kansaa ihmiseen. Siitä pääkohdin ja lyhentäen: Ihmiskehossa tapahtuu alinomaista vaihtelua, niin että seitsemässä vuodessa atomit ovat vaihtuneet. Kuitenkin ihminen tuntee olevansa sama itsensä, mikä johtuu siitä, että fyysisessä olomuodossa on atomi, joka on omamme. Se on oppinut värähtelemään samalla tavalla miten yleensä olemme oppineet värähtelemään. Ottamamme vieraat atomit alkavat tehdä samoin. Tämän kansan pysyvänä atomina on kansallishaltia, ja kaikki muut sielut vastaavat muita atomeja ihmiskehossa. Kansan perusatomi opettaa heidät värähtelemään samalla tavalla tänne synnyttyään.

Luonnon voimasta ihminen kerää luokseen jonkin määrän vanhoja atomejaan, jotka ovat olleet ikään kuin matkalla. Ne ovat osaksi niitä, jotka ovat tottuneet väreilemään ihmisen heikkouksien ja puhdistamattomien vaistojen mukaan. ”Olisi liian hirveää, jos aina lykkäisimme maailmaan sitä pahaa, jota olemme tehneet, jos aina toisten ihmisten luo lykkäisimme kaiken pahan. Tehtävämme on puhdistaa niitä atomeja, opettaa niitä väreilemään toisella tavalla.” Puhdistuneet atomit ryhtyvät palvelemaan sitä, mikä ihmisessä on parasta. Ja, kuten P.E. muutamassa yhteydessä on sanonut: eetterikehomme taipuu vihdoin hyvään.

Tiivistyksinä edeten: Ihmisen organismissa on myös paljon atomeja, jotka palvelevat korkeimpia ajatuksiamme, inspiraatioitamme, kaikkea, mikä meissä on parasta, ja joka aina silloin on tajuista. Sitä mukaa kun tuo hyvä kehittyy se tulee todelliseksi viisaudeksi, hyvyydeksi, totuudeksi. ”Oikein korkean olennon, kuten Jeesus Kristuksen tarvitsisi lähettää vain yhden ajatuksen ja se puhdistaisi hänet, saisi hänet värähtelemään ihmeellisellä tavalla.” - Ihminenkin opettaa atomeja värähtelemään oikealla tavalla, ja maailmaankin hän niitä lähettää, mutta hänen täytyy saada ne takaisin ja ne tulevatkin, auttamaan häntä, sillä vielä ei olla sellaisia olentoja, jotka itsetietoisesti voisivat niitä lähettää. Lisäksi on ihmisessä myös sellaisia neutraaleja atomeja, jotka virtaavat hänestä ulos, kulkien sen jälkeen missä vain palaamatta enää takaisin.

Kansojen suhteen on tilanne sama. Neutraaleja yksilöitä on paljon, etenkin suurissa kansoissa. Mutta sitten on sellaisia, jotka ovat innostuneet tuon kansan tiettyihin puoliin, heikkouksiin, paheisiin, ja kuin luonnon voimasta tuntevat vetäymystä siihen kansaan, kunnes saavat kyllikseen eivätkä enää välitä niistä paheista.

Mutta kysymykseen mitkä taas kansassa vastaavat niitä atomeja, jotka palvelevat hyvää niin vastauksensa on, ettei niitä paitsi kansallishaltiaa ja hänen joukkojaan kovin paljoa ole vielä. Eikä niiden harvojen ääni ole vielä paljoa kuulunut. Näin omana aikanaan, ja ajatus lukijana käväisee taas siinä, miltä tilanne mahtaa näyttää sekä lähi- että kaukaisemmassa tulevaisuudessa.

Esitelmän lopuksi Ervast pohdiskelee, että jos Suomesta tahdottaisiin tehdä Euroopan omatunto ja korkeampi järki heidän työtään ei saisi kuolema katkaista, eikä se sitä katkaisisikaan, sillä nämä ihmiset tahtoisivat syntyä takaisin tähän kansaan jatkaakseen sitä työtä. Eikä elämä suinkaan lukitsisi portteja sanoen- mitä turhia, vaan avaisi niitä sanoen: ”Käy siis koulua; minä tahdon kovasti ravistaa ja koetella sinua, sillä kaikki, mikä ei ole kultaa, se poltetaan pois; tule minun kouluuni; se koulu ei häiritse sinun työtäsi, se ei aseta mitään esteitä tiellesi, sinä saat syntyä takaisin tähän kansaan, saat olla nyt jo mukana niiden sielujen kanssa, jotka tällä tavoin pyhittävät elämänsä”