Suomen ja Suomen kansan tehtävä on Ervastin mukaan sama kuin kaikkien kansojen, Jumalan valtakunnan toteuttaminen maan päällä. Poiminnoin: Kansa kansana ei voi olla olemassa ilman toisia kansoja. Myös niiden tehtävät ovat toisiinsa yhteydessä. Ja niin kuin yksittäisen ihmisenkään tehtävä ei rajoitu vain häneen itseensä, vaan kysymys on siitä, miten hän suhtautuu toisiin eläviin ihmisiin ja olentoihin on kansankin tehtävä yleisesti katsoen siinä, miten se ottaa huomioon toiset kansat. Puhuttaessa Suomen tehtävästä puhutaankin siis sen edellytyksistä ja mahdollisuuksista suhtautua oikealla tavalla toisiin kansoihin Euroopassa ja maan päällä. Kun joku kansa alkaisi toteuttaa Jumalan valtakunnan ihannetta, silloin kuuluisi sen kansan tehtävään, että se luopuisi väkivallasta, aseellisuudesta Se ei tarkoita mitään poliittista ohjelmaa äänestyksineen, vaan siinä on kysymys paljon suuremmasta, kulttuuriohjelmasta, ihanteesta, joka on asetettu kaikkien kansojen nähtäväksi, ja jota niiden on pakko toteuttaa silloin, kun ne sen todella näkevät.
Kansat ovat vielä rakentaneet ns. vanhalle elämänymmärrykselle, sellaiselle oikeudelle, joka nojautuu ulkonaiseen voimaan. Se, jolla on valta on ”oikeassa” ja keinot sen osoittamiseksi, eikä toisille ole jäänyt oikeassa olemisensa todistamiseksi muuta keinoa kuin turvautuminen puolestaan väkivaltaan, ”nyrkkeihin”. Kristuksen elämänymmärrys on, että totuus kulkee käsi kädessä rakkauden kanssa eikä koskaan turvaudu omiin mielihaluihinsa eikä väkivaltaisiin keinoihin niiden toteuttamiseksi. Tämä elämänymmärrys kuitenkin vielä kärsii, ja samalla Jumala kärsii ristinpuuhun naulittuna, odottaen pois nostamistaan, haudasta nousemistaan. Tämä elämänkysymys tulee Ervastin mukaan sekä yksilöiden että kansojen eteen, ja jonkin kansan täytyy ottaa ensimmäinen askel.
Hän on sitä mieltä, että jos Suomessa tahdottaisiin päättää olla ryhtymättä enää minkäänlaiseen väkivaltaan vaan rakastaa kaikkia, venäläisiäkin, ”niin ei siinä mitään häpeää olisi”. Ja hän uskoo myös sellaisen toteutumiseen, vaikkakaan ei ihan tuolloin vielä, vaan jonkin verran myöhemmin. Siihen tulevat vaikuttamaan hänen mielestään myös uudet sodatkin. Aikansa maailman kuvaa vasten hän myös toteaa, ettei ainoastaan negatiivinen puoli viitannut muutostarpeisiin, vaan myös jonkinlainen vallalla ollut positiivinen innostus Euroopassa. Oli mm. rauhanliittoja ja paneurooppalainen liitto humanistisine pyrkimyksineen ja kannanottoineen siitä, miten sodat olivat epäkristillisiä sekä huono ja epäviisas keino asioiden ratkaisemiseksi.
Hän pohtii sitten, mikä voisi olla Suomen tehtävä Euroopassa. Jos vapaissa, itsenäisissä oloissa eläneet Euroopan vanhat kulttuurikansat toimisivat vertauskuvallisessa kartassa tavallaan älynä, päänä, niin ihmisen korkeammat prinsiipit tulevat hänen mielestään näkyviin täällä pohjolassa. Niin ollen Suomen kansan tehtävä olisi olla Euroopan omanatuntona ja korkeampana järkenä. Ja hän lisää, että sen ajatteleminen vie nöyräksi, sillä monista hienoista puolistamme huolimatta olemme mm. riitaisuudessamme vielä kaukana tällaisesta ihanteesta.
Suomen tehtävä ei ole kuitenkaan riippuvainen vain meistä persoonallisista ihmisistä, vaan niistä lukemattomista olennoista, jotka ovat näkymättömässä maailmassa sekä siitä, jota nimitämme Suomen kansallishaltiaksi, P.E. valaisee. - Väinämöinen koettaa johtaa kohtaloitamme, mutta ei siten kuin yksinvaltias. Hän on päättänyt kulkea Kristuksen jälkiä, jotta kansansa tulisi kerran olemaan Jumalan valtakunnan toteuttaja maan päällä . ”Hän on inspiroivana voimana, ja aina silloin tällöin joku ymmärtää, mitä isänmaanrakkaus korkeammassa merkityksessä on, nimittäin että isänmaa ja tämä kansa on kutsuttu jumalalliseen työhön ja tehtävään. Minä näen ja uskon, että Suomen kansan tehtävä, erikoinen tehtävä Suomen kansana, olisi olla Euroopan korkeampana järkenä ja omanatuntona, näyttää toisille kansoille tietä.”
Mitä merkitsisi oleminen omanatuntona? Ervast kysyy ja selittää, tähän tapaan: Suomen kansan kansallishengen inspiraatio kulkee samaan suuntaan Kristuksen elämänymmärryksen kanssa. Tämän vuorisaarnajohtoisen ajattelun levitessä yhä enemmän kansamme keskuuteen, aina useampien tullessa siitä vakuuttuneiksi, toimivat kansamme yksilöt myös kuoltuaan ja ollessaan devakhaanissa, taivaassa, omantunnon äänenä Euroopan kaikille kansoille, neuvoen luopumaan kaikesta pahasta, väkivallasta. ”Sellainen valloitus ei ole sotatoimin valloittamista, vaan se olisi hengestä lähtevää maailman valloittamista jumalanvaltakunnan asialle. Sen `hyöty`olisi yhä suurempi halu tehdä työtä, omantunnon rauha ja onni ja järjen kirkkaus. Sitä voi kutsua myös autuudeksi.”
Kiintoisin esimerkein Ervast kuvaa, kuinka tässä näkyvässä maailmassa Suomi olisi korkeampana järkenä. Ja pyhänä paikkana, tässä näkyvässäkin maailmassa, pyhänä temppelinä, mysteerikouluna. Suomi olisi paikka, jonne Euroopasta ja muualta tulisi ihmisiä tähän ilmapiiriin rauhoittuakseen, kirkastuakseen, pyhittyäkseen. Koko ihmiskuntahan pohjimmaltaan pyrkii kuitenkin yhä suurempaan sivistykseen ja kulttuuriin, hän myös toteaa..
Ervast tähdentää, ettei Euroopan omaksitunnoksi ja korkeammaksi järjeksi tuleminen voi tapahtua yhtäkkiä. Kristuksen opetusten levittäminen on perusasia, mutta sivistyneiden ihmisten joukon, ”hengen aatelin” olemassaololla kansan keskuudessa on ratkaiseva merkitys. Kysymys ei ole ulkonaisesta, siitä, miten paljon on käynyt koulua, mikä on asema tai miten osaa ulkonaisesti olla. Tulee mieleen, että monet Ervastin kuulijat ja työtoverit itse asiassa jo muodostivat tätä joukkoa ollen tietoisia asian vastuullisuudesta ja merkityksestä. Mutta ajatuksissa käy myös, miten paljon onkaan juuri näinä aikoina koettu ja tuotu esiin valoa ja henkisyyttä. Luonnollisesti kerrottu kaikesta mitä on nähty, luettu, koettu ja ajateltu, ehkä vähän eri teitä pitkin kulkien sisäistetty ja ymmärretty. Ervastia luetaan, tutkitaan, opetuksensa koetaan arvokkaina. Monelle, myös itselleni, ne edustavat mm. kaikkiallisen Isän luovaa tahtovoimaa. Mietin myös, mihin uusiin, eläviin suuntiin sanonta ”hengen aateli” pyytäkään katsomaan näinä päivinä.
Esitelmässään Ervast sanoo, että tulevaisuudessa tulee kansassa olemaan henkisesti, itsetietoisesti sivistyneiden ihmisten joukko. Ihmisten, jotka kokevat kasvunsa ja tehtävänsä voivan toteutua parhaiten täällä, ja jotka sen vuoksi haluavat myös palata, syntyä Suomeen uudelleen. Ja kuin arvaten pohdinnan kysyy, entä onko se aina mahdollista, entä jos syntyykin muualle?
Hän etenee kuvaamalla luonnon työskentelyä elämässä ja jälleensyntymisessä, ja vertaamalla kansaa ihmiseen. Siitä pääkohdin ja lyhentäen: Ihmiskehossa tapahtuu alinomaista vaihtelua, niin että seitsemässä vuodessa atomit ovat vaihtuneet. Kuitenkin ihminen tuntee olevansa sama itsensä, mikä johtuu siitä, että fyysisessä olomuodossa on atomi, joka on omamme. Se on oppinut värähtelemään samalla tavalla miten yleensä olemme oppineet värähtelemään. Ottamamme vieraat atomit alkavat tehdä samoin. Tämän kansan pysyvänä atomina on kansallishaltia, ja kaikki muut sielut vastaavat muita atomeja ihmiskehossa. Kansan perusatomi opettaa heidät värähtelemään samalla tavalla tänne synnyttyään.
Luonnon voimasta ihminen kerää luokseen jonkin määrän vanhoja atomejaan, jotka ovat olleet ikään kuin matkalla. Ne ovat osaksi niitä, jotka ovat tottuneet väreilemään ihmisen heikkouksien ja puhdistamattomien vaistojen mukaan. ”Olisi liian hirveää, jos aina lykkäisimme maailmaan sitä pahaa, jota olemme tehneet, jos aina toisten ihmisten luo lykkäisimme kaiken pahan. Tehtävämme on puhdistaa niitä atomeja, opettaa niitä väreilemään toisella tavalla.” Puhdistuneet atomit ryhtyvät palvelemaan sitä, mikä ihmisessä on parasta. Ja, kuten P.E. muutamassa yhteydessä on sanonut: eetterikehomme taipuu vihdoin hyvään.
Tiivistyksinä edeten: Ihmisen organismissa on myös paljon atomeja, jotka palvelevat korkeimpia ajatuksiamme, inspiraatioitamme, kaikkea, mikä meissä on parasta, ja joka aina silloin on tajuista. Sitä mukaa kun tuo hyvä kehittyy se tulee todelliseksi viisaudeksi, hyvyydeksi, totuudeksi. ”Oikein korkean olennon, kuten Jeesus Kristuksen tarvitsisi lähettää vain yhden ajatuksen ja se puhdistaisi hänet, saisi hänet värähtelemään ihmeellisellä tavalla.” - Ihminenkin opettaa atomeja värähtelemään oikealla tavalla, ja maailmaankin hän niitä lähettää, mutta hänen täytyy saada ne takaisin ja ne tulevatkin, auttamaan häntä, sillä vielä ei olla sellaisia olentoja, jotka itsetietoisesti voisivat niitä lähettää. Lisäksi on ihmisessä myös sellaisia neutraaleja atomeja, jotka virtaavat hänestä ulos, kulkien sen jälkeen missä vain palaamatta enää takaisin.
Kansojen suhteen on tilanne sama. Neutraaleja yksilöitä on paljon, etenkin suurissa kansoissa. Mutta sitten on sellaisia, jotka ovat innostuneet tuon kansan tiettyihin puoliin, heikkouksiin, paheisiin, ja kuin luonnon voimasta tuntevat vetäymystä siihen kansaan, kunnes saavat kyllikseen eivätkä enää välitä niistä paheista.
Mutta kysymykseen mitkä taas kansassa vastaavat niitä atomeja, jotka palvelevat hyvää niin vastauksensa on, ettei niitä paitsi kansallishaltiaa ja hänen joukkojaan kovin paljoa ole vielä. Eikä niiden harvojen ääni ole vielä paljoa kuulunut. Näin omana aikanaan, ja ajatus lukijana käväisee taas siinä, miltä tilanne mahtaa näyttää sekä lähi- että kaukaisemmassa tulevaisuudessa.
Esitelmän lopuksi Ervast pohdiskelee, että jos Suomesta tahdottaisiin tehdä Euroopan omatunto ja korkeampi järki heidän työtään ei saisi kuolema katkaista, eikä se sitä katkaisisikaan, sillä nämä ihmiset tahtoisivat syntyä takaisin tähän kansaan jatkaakseen sitä työtä. Eikä elämä suinkaan lukitsisi portteja sanoen- mitä turhia, vaan avaisi niitä sanoen: ”Käy siis koulua; minä tahdon kovasti ravistaa ja koetella sinua, sillä kaikki, mikä ei ole kultaa, se poltetaan pois; tule minun kouluuni; se koulu ei häiritse sinun työtäsi, se ei aseta mitään esteitä tiellesi, sinä saat syntyä takaisin tähän kansaan, saat olla nyt jo mukana niiden sielujen kanssa, jotka tällä tavoin pyhittävät elämänsä”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti