Ervast toteaa aluksi, että yhteiskunnallinen kysymys oikeastaan kärjistyy kysymykseen köyhyydestä ja rikkaudesta. Ja vielä tähän tapaan: Ihmisen on pakko yrittää jollain tavoin tulla toimeen tässä maailmassa. Ja huomatessaan miten paljon on olemassa ulkonaista, aineellista hyvää hänessä herää siihen kaipuu. Ne jotka pohtivat yhteiskunnallista kysymystä ajattelevat miten ratkaista köyhyys ja kurjuus sekä järjestää olot niin, että ihmiset voisivat tyydyttää halujaan ja tarpeitaan kaikessa ulkonaisessa suhteessa. Mutta ne jotka tutkivat ihmisen sielunelämän syvempiä puolia, ja tutkivat ihmistä henkiolentona ovat huomanneet, että hänessä on muutakin. Jotain joka kaipaa korkeampaa, pysyvämpää, vaihtelevien olosuhteiden yläpuolella olevaa. Siksi vastaus tämän maailman hyvän kokemisesta ei useinkaan ratkaisuksi riitä. Eikä Ervastin mukaan ole ollenkaan ihme, että ne ihmiset, jotka ovat esiintyneet joskus täällä maan päällä toisten ihmisten auttajina, suurina opettajina, neuvojina, vapahtajina, ovat ratkaisseet aina tuon köyhyyden ja rikkauden pulman sillä tavalla, että ovat valinneet köyhyyden.
Hän ottaa esimerkiksi Buddhan ja Fransiskus Assisilaisen. Molemmat olivat rikkaan ruhtinaan poikia, jälkimmäinen myös hallitsija isänsä jälkeen. He luopuivat kaikesta loistosta kun tunsivat kaipaavansa Jumalaa. Jeesus ei ollut rikas, hänellä ei ollut mitään, mistä olisi voinut luopua. Tieto elämästä oli hänen sisässään, eikä hänen tarvinnnut kokea tai kaivata mitään. Sen tähden hän oli vielä ihmeellisempi kuin nuo toiset. Entä minkä tähden suurten opettajien elämän pitää olla ulkoisesti köyhä? P.E. kysyy. Poimien ajatuksistaan: Elämän henkinen kehitys käy tähän suuntaan. Kuta rikkaammiksi tullaan sieluina ja henkiolentoina, sitä vähemmän ollaan mitään vailla, etenkään ulkoista rikkautta ja valtaa. Köyhyys kuuluu ikään kuin tällaiseen henkiseen elämään. Se symbolisoi sitä ihmeellistä rikkautta, mikä tuollaisella ihmisellä on.
Köyhyys ei ole kuitenkaan opettajaolennon, ja /tai henkisesti pitkälle kasvaneen ihmisen ainoa tunnusmerkki. Sellainen on P.E.:n mielestä myös rauha ja rakkaus. Siihen kuuluu mm. lempeys, tuomitsemattomuus, anteeksiantavaisuus ja auttavaisuus. Kysymys ”lemmestä” on voitettu, sillä rakkauden salaisuus on kokonaan ratkaistu - he ovat itse rakkautta ja puhtautta. P.E. huomioi myös kuinka suuret ihmiset, kuten Jeesus, vaikka heillä onkin valtaa elämän yli eivät koskaan tahdo auttaa itseään, vaan alistuvat kohtaloon, myöntyvät elämänlakeihin. ”Se saa ihmiset uskomaan, että on rakkautta, hyvyyttä kaiken takana.”
Ervastin mielestä kristikunnassa aina jotkut sielut ovat ymmärtäneet, että ihminen on henkiolento, ja että ihmiskunnan elämä on tie. Myös että ihmisen tulee oppia sellaiseksi epäitsekkääksi, korkeaksi olennoksi, jollaisia nuo suuret vapahtajaolennot ovat olleet. Tähän tähtäsivät myös katolisen kirkon munkkilupaukset, jotka olivat oikeastaan Vuorisaarnasta, Jeesuksen autuudenjulistuksista, hän muistuttaa. - Jos tahtoi tulla munkiksi täytyi elää köyhyydessä, täytyi elää puhtaudessa - mikä tarkoitti silloin naimattomuutta - ja täytyi elää nöyryydessä. Lupaus rauhan tekemisestä kuitenkin puuttui. ”Tämä oli munkkikuntien suuri erehdys, etteivät he uskaltanet ottaa tätä neljättä autuudenjulistusta huomioon, sillä me näemme historiasta, että kun munkit kielsivät neljännen lupauksen, heidän karmakseen tuli olla aina kaikkien riitojen, vainojen ja sotien puolella.” P.E. katsoo Buddhalaisten munkkikuntien onnistuneen tässä paremmin, sotimattomuuden ja rauhan rakentamisen kuuluessa niiden lupauksiin.
Kuitenkin munkkikunnat, jotka lupasivat seurata Mestareita tahtoen elää sillä tavalla, että heidän viisautensa täyttäisi heidät, ovat P.E.:n mukaan käsittäneet asian etupäässä ulkonaisesti. Tiedetään myös, että kristikunnassa munkit, jotka itse olivat tehneet köyhyyden lupauksen, kuitenkin kokosivat rikkauksia luostareillensa, rikkoivat muitakin lupauksiaan ja saattoivat elää huonoa elämää. Mikä todistaa juuri siitä, etteivät nuo täydellisyyden olemuspuolet kuten puhtaus, nöyryys, suvaitsevaisuus, anteeksiantavaisuus ole ulkonaisia, vaan sielullisia ominaisuuksia. ”Ihmisen pitää sielussaan saavuttaa nuo hyveet, ennen kuin hänen henkensä voi ne täydellisyydessä omaksua, ja sieltä saattaa ne sitten ilmaista.”
Katsaus munkkikuntiin tuo Ervastin mielestä hyvin esiin sen, kuinka ihmiset sieluina asetetaan ongelman eteen. Hänen on ratkaistava köyhyyden ja rikkauden probleemi. Hiukan tiivistäen tarkennuksestaan: Kun ihminen herää henkiseen elämään, hän tuntee, että hänen täytyy luopua ulkonaisesta, hän tahtoo köyhäksi. Pitkälle kehittyneen, henkisen ihmisen elämä mukautuukin tuohon haluunsa ja tahtoonsa elää ulkonaisessa köyhyydessä. Jokainen ihminen jossain määrin niin myös tekee. Hän luopuu, mutta jos ei ole valmis elämä asettaa hänen eteensä mammonan ongelman. Hän pääsee alkuun, mutta huomaa kohta, ettei ulkonainen köyhyys ole ainoa - hänen elämänsä kuuluu olla palvelusta. Mutta jos hän luopuisi kaikesta, miten silloin voisi palvella ihmiskuntaa.. Ervast tähdentää: jos ihminen voisi tuolloin kulkea Mestarien jäljissä elämä näyttäisi hänelle, mitä hänen on tehtävä, mutta jos se on vasta yritystä, niin silloin elämä heittää nuo toiset ongelmat hänen eteensä. Silloin Ihminen joutuu huomaamaan, että asiat ovat sielullisia, ja että hänen tulee sielullisesti puhdistua, jottei kuvatulla tavalla jäisi erehdykseen, että kaikki on ulkonaista. Ja vielä hän lisää, että se on vain hetkellisesti ulkonaista, mutta sitten siitä tulee sielullinen draama ja tragedia elämässä, jolloin ihmisen täytyy oppia "kaikesta luopumaan ja kaikkea voittamaan".
Luopuminen on kuitenkin kasvun edellytys ja on Ervastin mukaan sitä, että ihminen tulee nöyräksi ja vastuunalaiseksi elämästään. Niinpä jos hänellä on varallisuutta, ”onnea”, (ns. hyvää karmaa) asemaa ja valtaa osaa käyttää niitä oikein. Samoin muitakin elämän voimia, niin että ne saavat hyvää ja pyhää aikaan. Ja edelleen Ervastin viisautta: ”Ja koska hän näkee täydellisyyden ihanteena hän on kiitollinen elämälle, kiitollinen Jumalalle ja kohtalolle, ettei se ulkonaisesti asettanut häntä semmoiseen nöyryyteen, joka itse asiassa on suurinta henkistä kunniaa, elämä ei vielä asettanut häntä aivan köyhäksi, aivan puhtaaksi, aivan rauhanrakentajaksi, se olisi liian suurta hänelle. Hän ei sitä vielä jaksaisi kantaa, koska ei ole sielussaan niin puhdistunut. Hän kiittää kohtaloa, että saa olla keskellä taisteluja, keskellä elämää, jossa hän voi taistella itsensä puhtaaksi ja oppia palvelemaan. ”
Hän palaa vielä Fransiskus Assisilaiseen, kuinka tämä täydellisesti ymmärsi Buddhan opetukset ja sai Kristukselta vielä lempeyden ja rakkauden. Se tapahtui henkimaailman avulla niin että Jeesuksen tunneruumis ikään kuin valui häneen. Henkisessä elämässä ja kasvussa Ervast pitääkin tärkeänä esimerkin ja ihanteen voimaa. Hän paljastaa myös ”salaisuuden”: Korkeiden vapahtaja-olentojen näkymättömät ruumiit ovat hengen maailmassa jäljellä, niitä säilytetään pyhinä jalokivinä, ihmeellisinä voimapattereina, joista on apua.
”Ulkonainen on syvimmiltään kaikista korkein. Juuri tämä fyysinen maailma on suhteissa henkiseen elämään, henkeen. Juuri tämä tekojen ja toiminnan maailma, se kun ottaa inspiraation vastaan saa se sen hengestä ja tahdosta. Sen tähden on kaikista pyhin, kaunein, ihanteellisin ja ihmeellisin se henkinen elämä, se korkea ihanne, jonka me kerran saavutamme äärettömien ponnistusten, taistelujen ja voittojen jälkeen.”
