Pekka Ervast näkee suuren merkityksen siinä, millä tavoin keisari Aleksanteri I Suomen sodan jälkeen v.1809 ymmärsi Suomen liittämisen Venäjän valtakuntaan. Keisarin ”profeetalliset” sanat - ”Suomen kansa on liitettävä kansakuntien joukkoon” toi emämaastaan Ruotsista irrotetulle Suomelle itsehallinnon, mutta näyttivät tietä myös itsenäisyyden suuntaan. Ilman autonomiaa varsinaisesta isänmaastaan, kielestään ja sivistyksestään vielä vähän tietoinen Suomi olisi voinut joutua suuren vallan sortamaksi, hän toteaa, eikä silloin vielä puhuttu paljon kansan itsenäisyydestä, kansallisuudesta ja kansallistunnosta, etenkään Venäjällä. Mutta kansallistuntoon herääminen, oli kuitenkin lähtenyt jo liikkeelle muutamissa Euroopan sivistysmaissa, leviten sitten sen kaikkiin kansoihin. Nyt Suomen kansa saattoi ikään kuin kutsua esiin sellaisia miehiä, jotka saattoivat kansallistuntoa herättää. Siitä, että Suomessa se heräsi ”voimakkaaksi, eläväksi ja valtavaksi” saadaan P.E.:n mukaan kiittää erikoisesti Juhana Vilhelm Snellmania ja hänen työtään, ja kaikkien hänen ystäviensä työtä ja kaikkia niitä kirjailijoita, runoilijoita, joita silloin eli. Myös ruotsinkielisiä kuten Runeberg ja Topelius, jotka tunsivat sisässään tuon kansallistunnon elävän.
Ervast jatkaa, jälleen tiivistetysti tähän tapaan: Kulttuuri alkoi muuttua, vaikka esiintyikin vastustusta. Se, mikä oli ollut vain ruotsinkielisten omaisuutta, alkoi tulla myös suomenkielisten omaksi. Snellman uskoi, ja monet hänen kanssaan, että Suomen salomailla asuu kansa, joka voi tulla tietoiseksi omasta itsestään. Niinpä hän piti kiinni myös siitä, että suomen kielelle olisi käännettävä eurooppalaista kirjallisuutta. Ihmeteltävän lyhyessä ajassa Suomen kansa nousi vuosisataisesta unestaan ja omaksui kulttuurin.
Mutta kansa, joka tulee elävästi tietoiseksi itsestään kansana, odottaa, vaatii kohtalolta myös muuta; ei ehkä enää vuosisatoja, vuosituhansia, ennen kuin noustaisiin Euroopan näyttämöllä itsenäisenä kansana kansakuntien joukkoon. ”Oli kuin ihmiset olisivat tunteneet sisässään, että jossain korkealla, näkymättömissä oli valmistumassa Suomen kansan itsenäisyys.” Ja vaikka se olikin monen mielestä uhkarohkea unelma, elettäessä suuren ja mahtavan alaisuudessa, se, mikä oli tähdissä kirjoitettu, tapahtui. Suomi tuli itsenäiseksi kansaksi, yhtäläiseksi kuin muutkin valtakunnat maan päällä, Ervast toteaa.
Mutta saavutettu itsenäisyys asetti ihmiset koetukselle, niin älyn ja järjen, sisäisen voiman kuin ihmisyyden suhteen. Lyhennetyin poiminnoin: Kyetä järjestämään olot ja talous, tullen yhtä riippumattomiksi kuin kansat yleensä ovat. Siinä oli vielä epävarmuutta. Eikä itsenäisyys kuitenkaan rajoittunut vain siihen. Se oli jotakin muuta ja se myös ikään kuin aavistetiin. Tähän ei muilta kansoilta saanut kuitenkaan paljon neuvoa, opettaja kuvaa, sillä maailmassa ei tuntunut olevan sellaista kansaa, joka olisi itsenäinen korkeammassa merkityksessä, siinä merkityksessä kuin sisässään aavistettiin. Oli kulttuuri, mutta sekään ei voinut rajoittua siihen, että käytti järkeään. Missä oli se kansa, joka löysi enemmän, joka oli noussut korkeammalle?
P.E avaa kysymystä yksilön kehityksen kautta. - Kun ihminen ikään kuin näkee unta lapsena ja jonkin aikaa nuorena, hän yhtäkkiä herää tietoiseksi siitä, että on minuus ja että elämä jotakin häneltä odottaa. Se että syö ja nukkuu ei riitä, on tultava itsenäiseksi. Tämä tulee hänen luokseen ekonomisena vaikeutena. Hän ei tunne itseään itsenäiseksi, ennen kuin saa ponnistaa, tehdä toimeentulonsa eteen työtä.
Mutta onko ihminen sitten itsenäinen, kun hän on taloudellisesti täysin riippumaton? Ja vastauksenaan, tähän tapaan: Ihminen ei tunne vielä olevansa itsenäinen siinä merkityksessä, jota hän tietämättään sisäisesti kaipaa. Hän kaipaa toista itsenäisyyttä, henkistä itsenäisyyttä, jonka olemassaolon hän myös tuntee. Ihmiset tuntevat, että tämän olemassaolon takana on Jumala, jotakin sellaista, josta olemme tulleet, joka on meidät luonut. Jokainen ihminen etsii eri tavoin, joko heikommin tai voimakkaammin, ja jokainen ihminen löytää ennemmin tai myöhemmin Jumalan. Ihminen etsii Jumalaa itsestään. Hänelle muodostuu Jumalaan persoonallinen suhde, ja hän alkaa tulla itsenäiseksi ja ymmärtää elämää. Hän ei ymmärrä elämää ainoastaan aineellisena, vaan että elämä on jotakin syvempää ja korkeampaa. On yhdentekevää mitä ja kuinka Jumalaa kuvitellaan järjessä ja ajatuksissa. Samoin on yhdentekevää, millä tavoin ihmiset kuvaavat itselleenhenkistä todellisuutta. Toiset ajattelevat, että henkinen elämä on siinä, että ihminen elää kuoleman jälkeen ja jää Jumalan yhteyteen. Toiset ajattelevat, että elämä on siinä, että ihmiset elävät hyvyydessä ja jaloudessa ja tulevat täydellisiksi. Toiset taas ajattelevat, että henkinen elämä on siinä, että ihmiset yhtyvät suureen todellisuuteen, joka on kaiken takana. Pääasia on, että jokainen ihminen tuntee henkisesti itsenäistyvänsä. Siinä määrin kuin ihminen pääsee johonkin suhteeseen henkeen, siihen todellisuuteen, joka on kaikkien ilmiöiden takana hän henkisesti itsenäistyy ja ymmärtää omaa elämäänsä. Kun ihminen ymmärtää omaa elämäänsä, niin hän myös käsittää syntyneensä tähän maailmaan tiettyä tarkoitusta varten. Jotakin varten hän on täällä. Se ei rajoitu näkyvään muotoon. Täällä hän vanhenee, mutta henkisessä elämässä tuntee ikään kuin nuortuvansa, tulevansa voimakkaammaksi, viisaammaksi ja kokeneemmaksi. - Samalla tavoin kutsuu kaikkia kansoja korkeampi itsenäisyyden aste, henkinen itsenäisyys. Vaikka kansat ovatkin saavuttaneet taloudellisen itsenäisyyden voiden hoitaa omia asioitaan ja suhteitaan toisiin kansoihin, eivät ne vielä ole saavuttaneet tuota itsenäisyyden loppumäärää.
Mikä on tämä henkinen itsenäisyys? Poimitusti, tähän tapaan: Se on sitä, että niin kuin ihmiset myös kansat kansoina pääsevät suhteeseen Jumalaan, todellisuuteen. Ei riitä, että ihmisiä elähdyttää kansallistunto, tahto elää ja kuolla itsenäisyyden puolesta. Vasta silloin kansa saavuttaa henkisen itsenäisyyden, kun sen suhde todellisuuteen, elämän näkymättömän puoleen, itse elämään tulee eläväksi. Katsoessaan omaan aikaansa ja ehkä tulevaankin P.E. kokee ja uskoo, että kansan syvimmissä riveissä näkivät untaan ne ihmiset, jotka tämän tiesivät ja aavistivat. Ja miten tuo henkeen elävöityminen tapahtuu? Se tapahtuu sillä tavoin, että kansan yksilöt tuntevat yhdessä, että heillä on jokin yhteinen tehtävä maailmassa. Se tekee kansat itsenäisiksi. ”Meillä on jokin tehtävä, sanokaamme, täällä Euroopassa, henkinen tehtävä”. … ”Me elämme tässä maailmassa Suomen kansana sitä varten, että me toisimme jotakin tiettyä sisäisestä maailmasta näkyviin tähän näkyvään maailmaan.”
Ervast tuo myös esiin, että jokaisella kansalla on tavallaan Messias-tehtävänsä. Niinkuin jokainen yksilö on kutsuttu auttajaksi, niin on myös jokainen kansa kutsuttu Messiaaksi, auttajaksi, toisten kansojen vapahtajaksi. Vaikka tällaista kansaa ei vielä ollut maan päällä, niin kansat elävät historiallisesti sitä varten.
Vielä Ervast kysyy missä on se kansa, joka ensimmäisenä voisi tulla Messiaaksi kansojen keskelle? Voisiko Suomen kansa ensimmäisenä tulla tietoiseksi korkeasta tehtävästään, ja koko sydämestään kirkastaa jumallaista totuutta, että se voisi tuoda Jumalan valtakunnan maanpäälle omalla tavallaan? Mutta sellaisella tavalla, että siitä olisi apua toisille. ”Jokainen kansa, joka saavuttaa ulkonaisen itsenäisyyden, asetetaan tämän kysymyksen eteen. Se on se kysymys, jonka elämä asettaa meidänkin eteemme Suomen kansana ja meidän tulee tuohon kysymykseen itse vastata.”
Täydennykseksi:
1)
Ervast on käsitellyt Suomen tehtävää muissakin esitelmissään, mm. esitelmässä ”Suomen tehtävä”, jota tarkastelin tällä blogisivustolla omana kirjoituksenaan 23.8.2020 (teksti 53). Kun Ervast nyt tarkastellussa esitelmässä ”Suomen henkinen itsenäisyys” puhuu mielestäni suurista linjoista, kysymyksiä herättäen, niin tuossa mainitussa hän tuo seikkaperäisemmin ja eloisammin esille näkemyksiään siitä, mikä Suomen tehtävä voisi olla täällä Euroopassa, ja miten näkymätön maailma kansallishaltijamme Väinämöinen mukaan lukien koettaa näissäkin kysymyksissä johtaa kohtaloitamme. ”Suomen tehtävä” kannattaa nyt lukea alkuperäisenä, myös tämänkertaisen tarkastelun täydentymiseksi. Mutta liitän jo tähän muutaman kohdan, jotka sekä inspiroivat että käytännön tasoisesti puhuttelivat.
”Mutta Suomella voisi olla tehtävä korkeamman järjen suhteen; korkeampi järki voisi puhtaana loistaa meissä, korkeampi järki ja sen mukana sydän ja omatunto. Voisimme sanoa, että ihmisen korkeammat prinsiipit voisivat tulla näkyviin täällä pohjolassa. Suomen kansan tehtävä olisi olla Euroopan omanatuntona ja korkeampana järkenä. Ja kun ajattelemme tätä seikkaa, silloin todella tunnemme nöyrtyvämme, koska silloin näemme niin selvästi, kuinka huonoja olemme, itse asiassa hirmuisen kaukana tällaisesta ihanteesta.”
”Onneksi kuitenkin on niin, ettei meidän tehtävämme ole meistä persoonallisista olennoista riippuva, vaan niistä miljoonista olennoista, jotka ovat näkymättömässä maailmassa ja siitä, jota nimitämme Suomen kansallishaltiaksi; he taistelevat näiden asioiden puolesta. Ja Väinämöinen, jos nimitämme Suomen kansallishaltiaa sillä nimellä, koettaa johtaa meidän kohtaloitamme. Mutta hän ei ole yksinvaltias, hän on pikemmin ristiinnaulittu. Ja sanon omana mielipiteenäni, että tämä Väinämöinen on lupautunut Kristuksen palvelijaksi”….. ”Hän on inspiroivana voimana, ja aina silloin tällöin joku ymmärtää, mitä isänmaanrakkaus korkeammassa merkityksessä on, nimittäin että isänmaa ja tämä kansa on kutsuttu jumalalliseen työhön ja tehtävään.”
2)
Laatiessani tämänkertaista tarkastelutiivistelmää huomasin jääväni miettimään muutamaa asiaa ja kohtaa, mitä niistä tämän päivän kokemuksien valossa ajattelen. En halunnut sovitella niitä kuitenkaan tarkastelutekstiin, koska Ervastin ajatuksen kulun seuraaminen on jo sinänsä voimaannuttavaa ja puhdistavaa. Ja toisekseen siksi, että koen esitelmän henkeen sisältyvän ja osittain sieltä nousevankin nuo ajatukseni, jotka kirjaan tähän nyt sen enempi avaamatta ja erillisesti.
- Henkiseen itsenäistymiseen kuuluu erottamiskyvyn ja tahdon kehittäminen/kehittyminen niin ettei sokeasti kumartaisi tämän maailman auktoritetteja
- Vaikka auttaminen onkin henkisen elämän pohja ja perusta niin yksilöiden kuin kansojenkin suhteissa, auttaminen ei voi olla ”kaikki hyvä” -asennetta. Ilman erottamiskykyä se voi johtaa myös aineen, aineellisuuden hallintaan ja ”veljeyden” sijaan ”veljeilyyn”.
- Toisen kunnioittaminen, henkilön tai kansan, on henkistä taitoa ja henkistä taidetta. Se on tilan antamista ja tuppaamattomuutta, luopumista harhasta, että tietäisi toisen parhaan hänen puolestaan ja kiitollisuutta siitä annista, joka syntyy yhteiseksi hyväksi toisen erilaisuuden ja ainutlaatuisuuden pohjalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti