Ervast palaa hetkeksi edelliseen esitelmäänsä, jossa hän lausui ajatuksen: Joka kerta kun lapsi syntyy maailmaan, Kristus syntyy maailmaan. Hän myöntää, että tämän laatuinen ajatus voi tuntua Jumalan pilkalta ihmisestä, joka ei ole sitä ennen kuullut tai tullut ajatelleeksi. Mutta kuitenkin siihen sisältyy hänen mielestään suuri ja syvä totuus. ”On itse asiassa niin, että kun me syvästi henkisesti katselemme elämää ja ihmisen syntymistä tähän maailmaan, on niin, että se on Kristus, joka syntyy. Se on Jumala, joka ruumiillistuu, ilmentää itsensä maan päällä.”
Avauksensa jatkuu, tässä paljon tiivistäen: Kun muistamme, ettei ole muuta kuin yksi suuri elämä, yksi ainoa Jumala, yksi elämän henki, on luonnollista ja itsestään selvää, että tämä elämä on joka paikassa, eläimissä, ihmisissä, kasvikunnassa ja kivikunnassa erilaisia muotoja ja tajuntoja saavuttaen. Ihmiskunnassa saavutus on korkein ja ihmeellisin; ei vain muotoja, aistimuksia, tunteita, ajatuksia, vaan jo minä, ilmeten yksilöllisyyksinä, minuuksina. Ihmiskunnassa Jumala on aivan kuin jakautunut moneen miljardiin minään. - Näin pitkälle voi meitä seurata panteistinen näkökanta.
Panteismia korkeampi on kuitenkin P.E.:n mielestä syvempi ja sisäisempi kanta, jonka mukaan Jumala on kaikkialla, mutta Jumala itsessään on ilmennyt vain harvoissa ihmisissä ihmiskunnassa. Poiminnoin perustelujaan: Luonnossa Jumala on ilmennyt rikkaampana. Siinä ei ole sitä ristiriitaa mitä ihmismaailmassa. Ihminen on ikään kuin jakautunut kahtia. Hän puhuu hyvästä ja pahasta, totuudesta ja valheesta, mutta kun hän ajattelee Jumalaa, hän tuntee itsessään filosofinakin, että jumalallisessa elämässä vallitsee harmonia, pyhyys, totuus, oikeus, rakkaus, hyvyys ja sopusointu. Ei hän voi sanoa, että ihmismaailmassa kaikki olisi Jumalaa, vaan että Jumala on ainoastaan Kristuksessa. Ja sen tähden mystikko sanoo: Vaikka Jumala on joka paikassa ja joka ihmisessä, on kuitenkin Kristus ainoa, joka tuntee Isän Jumalan.
Mikä Kristus on? Joku historiallinen henkilökö? Ei, P.E. vastaa, Kristus on Jumalan Poika, Kristus on Jumalan poikatajunta ja se tajunta ilmenee ihmisessä. Vain ihminen voi oppia tuntemaan itsensä Jumalan pojaksi.
Ervast totea ja pohtii, tähän tapaan: Maailmassa, kristikunnassa ja muissa uskonnoissa etsitään vielä paljon ulkoista Vapahtajaa, jollainen löytyykin joka uskonnosta. Se on luonnollista, ihminen tuntee itsensä yksinäiseksi, hajanaiseksi olennoksi, joka tietää totuudesta ja valheesta, pahasta ja hyvästä, oikeasta ja väärästä vaeltaen kahden maailman välissä, tehden syntiä ja tehden hyvää.
Kaikki eivät kuitenkaan tahdo tuudittaa itseään minkäänlaiseen uneen. He ajattelevat syvemmin, eivät voi uskoa ulkonaisesti johonkuhun, vaan tahtovat päästä tuntemaan, näkemään, tajuamaan tuo vapahtaja, Kristus, Jeesus, Buddha.. omassa itsessään. Kun se on silloin heidän ehdoton vaatimuksensa heille selviää, että Kristus on se tajunta ihmisessä, joka tajuaa Jumalan Isäksi ja itsensä Jumalan pojaksi. ”Ainoastaan yksi ihminen, Jeesus Nasaretilainen, on niin täydellisesti uppoutunut Isä-tajuntaan, että todella ilmensi Isänsä. Jeesus Kristus saattoi sanoa ruumiinsa joka jäsenelle, koko olemuksellaan, kaikilla hermoillaan: minä olen Kristus, minä olen Jumalan Poika, ken minut näkee, hän näkee Jumalan. Sen vuoksi voi sanoa, että Jeesus oli Isän Jumalan ruumiillistunut Poika.”
Tähän seuraavaan palasi lukijana toistamiseen, ilmaisun kauneuden vuoksi, mutta myös siksi, että nuo sanat ikään kuin purkivat mielestä joitakin väärien käsitysten jäänteitä. ” Se on semmoinen tajunnantila ihmisessä ja ainoastaan ihmisessä, joka voi sanoa itsestään: minä olen Jumalan poika, minä olen Kristus, joka voi sen sanoa kaikessa nöyryydessä, kaikessa itsetietoisuudessa, kaikessa helppoudessa ja kirkkaudessa, kaikessa vakavuudessa, ei ylpeydellä, mutta ei keinotekoisella nöyryydellä, vaan todellisella inhimillisellä nöyryydellä, joka voi sanoa: `minä olen Jumalan poika. Se on se tajunta, joka voi kumartua Pojan eteen ja ottaa Isän vastaan, tuntea ihmisenä, että minä olen Isän poika, minä olen Jumalan Poika.”
Esitelmä on pitkä, joten muutama kiintoisa alue jää tarkastelun ulkopuolelle, samoin monet havainnot ja esimerkit. Toisaalta aiheen syvyys ja haasteellisuus johti keskittymään asioiden kulkuun ja pääteemaan.
Ervast tähdentää, jokaiseen ihmiseen, joka syntyy maailmaan, ei ainoastaan ruumillistuteta Jumala, panteistisessa merkityksessä, vaan myös Kristus. ”Se on niin lähellä jokaista, että on ihme, että emme saa siitä kiinni. Suuret joukot, useimmat ihmiset eivät saa kiinni siitä, että he ovat Jumalan poikia.” Miksi näin? Poimintoina tähän tapaan: Se on ihmiskuntamme kohtalo. Synnymme maailmaan, jossa ei ole tuota tietoisuutta vielä, vaan joka on turmeltunut ja sairaalloinen. Vaikka ihmiset ovat sisimmässään Jumalan Poikia, niin persoonallisessa olemuksessaan, koko tässä ilmennyksessään ollaan puutteellisia, epätäydellisiä. Perisynti ja syntiinlankeemus ovat totta. On langettu pois todellisesta tietoisuudesta, Jeesus Kristus – tajunnasta, johon meillä on mahdollisuus, aineelliseen, karman lain alaiseen kohtalon maailmaan, jossa jatkuvat seuraukset omista ja koko ihmiskunnan ajatuksista, tunteista ja teoista. Sen tähden, vaikka itsessämme olemme enkeliolentoja olemme kuin vankeudessa täällä. Miksikä näin?
Pääkohdin kerronnastaan: Kun katselee täysikasvuista ihmistä ja hänen sisäistä sieluelämäänsä, myös historiallisesti sekä okkultisesti, niin huomaa, että ihminen käy täällä koulua, oppien vähitellen hallitsemaan aineellista maailmaa. Miljoonia vuosia sitten hänellä ei vielä ollut ajatusta, kykyä ajatella, vaan hänen tajuntansa vastasi ulkoisiin vaikutuksiin, eräänlaisina astraalisina tajuamuksina. Vähitellen hän oppi näkemään selvemmin siten, että mielikuvitus loihti mukaan kaikenlaista. Pitkien aikojen kuluessa hän oppi erottamaan todellisuutta mielikuvituksestaan ja siitä eteen päin vähitellen näkyväisen maailman todellisuuksia. Aikojen kuluessa siihen liittyi kyky järjestää vaikutelmiaan ja erottaa toisistaan sen minkä todella aisti ja mikä oli sielullista vaikutelmaa. Niinpä tänä päivänä ei juurikaan erehdytä eikä riidellä ulkonaisista aistimuksista. Sielulliset vaikutelmat kylläkin saattavat olla erilaisia. Ei olisi olemassa minkäänlaista kulttuuria, jos emme havaitsisi ulkomaailmaa samalla tavalla.
Pitkän kehityksen tuloksena on opittu ajattelemaan, eikä vain näkyväisen maailman ilmiöitä, vaan myös aatteellisia käsitteitä. Kun ihmiskunta oli nuori ja Jumala tuli maailmaan enkelitajunta ja Kristustajunta olivat lähellä ihmistä, mutta ei kyetty ajattelemaan. Näkymättömästä maailmasta havaittu oli vain jotain hämärää tunnetta. Moraalista tajuntaa ei myöskään ollut, ei paljon tiedetty oikeasta ja väärästä. Pyhissä kirjoissa puhutaan muualta tulleista, korkeammassa kehitysjaksossa olevista olennoista, jotka ruumistuivat tänne opettamaan ihmiskunnan lapsuudessa. Heitä uskottiin, matkittiin ja toteltiin, mutta sitä mukaa kun opittiin näkemään ja ajattelemaan he siirtyivät pois, ja jäätiin oman onnen nojaan. Mutta niiden jättämä ihannekäsitys, aavistus moraalisesta täydellisyydestä jäi kantamaan eteen päin. Vuosimiljoonien kuluessa ihminen on oppinut ajattelemaan ja käsittämään paitsi abstraktisesti myös eettisesti ja moraalisesti. On alettu näkemään ero hyvän ja pahan, totuuden ja valheen, todellisuuden ja mielikuvituksen välillä.
Oikeutta, hyvyyttä, täydellisyyttä ei Ervastin mielestä kukaan kiellä, sillä käsitys niistä on painettu ihmisten olemukseen alkuaikoina. Koetaan, että jotain hyvää `tässä turmeluksen elämässä` pitäisi olla, ehkä pitäisi itsekin pyrkiä hyvään. Ja myös toteamuksenaan: Miljoonien vuosien vieriessä on totuttu toiseen tai toiseen, tehty ensin paljonkin pahaa, ja vähitellen ”sivistytty”. Ei tahdota suorastaan surmata nyt enää, eikä varastaa toiselta mitä tämä on työllään hankkinut. Jotkut voivat olla vielä suuressa määrin sairaita, mutta useimmat ovat jo paljon parempia ja ymmärtävät kehityksen.
P.E. tähdentää, että pelastuminen ristiriitojen ja tuskien elämästä tapahtuu jos ymmärretään Vapahtajan olevan sisässämme, itsessämme. Silloin voidaan myös ymmärtää, että kaikki on saavutettavissa ainoastaan yhdellä keinolla, henkisellä työllä, itsekasvatuksella. Se luo sen, että Kristus-tajunta ottaa meidät itseensä, samalla kun kuljetamme itseämme Vapahtajan luo. Ihmiskunnassa onkin alettu enemmän ja enemmän ymmärtää itsekasvatuksen merkitystä, ja sitä, että siihen sisältyy erilaisia asteita, hän myös sanoo.
Itsekasvatuksessa on hänen mielestään syytä lähteä liikkeelle siitä, mikä meissä on luonnostaan pisimmälle kasvanut ja kehittynyt. Se on ajatuskyky, järki. Vielä vaelletaan kaikenlaisissa ahdasmielisyyksissä, ennakkoluuloissa ja harhaluuloissa. ”Jos tahdomme totuuden tietää, meidän täytyy kasvattaa järkeämme, meidän täytyy kasvattaa ajatustamme. Se on meidän itsekasvatusohjelmamme, ja me voimme hyvin ymmärtää, mikä siitä samalla seuraa ja mikä kuuluu siihen myös tapojemme suhteen.” Tavat ovat P.E.:n mukaan se toinen, joka mikä meissä on kasvanut.
Jatkaen näkemyksistään: Ajatuksen, järjen ja tapojen ohella ja sisällä toinen asia, jonka suhteen ihmisen kuuluu myös kasvattaa itseään on kieli. Kieli tulisi saattaa totuuden palvelijaksi. ”Me puhumme turhia, me puhumme valheita, me puhumme semmoista, joka ei ole kaunista ja kaikissa uskonnoissa varoitetaan meitä siitä, joten meidän ei tarvitse muuta kuin ottaa auki oma kristillinen Raamattumme ja katsella sananlaskuja tai Pietarin ja Paavalin kirjeitä, niin huomaamme heti, että siinä nimenomaan sanotaan, että ihminen on velvollinen kasvattamaan itseään niin, että hän tulee vastuunalaiseksi sanoistaan. Hänen ei pidä puhua turhaan. Hänen ei pidä käyttää kieltään väärin.” Ja tuonnempaa: ”Se joka tahtoo, että hän tulisi tuntemaan Vapahtajan, se joka tahtoo, että Kristus ilmoittaisi itsensä hänelle, Isä tulisi hänessä tietoiseksi Poika-tajunnassa, se oppikoon ajattelemaan oikein ja oppikoon puhumaan oikein.”
Esitelmänsä lopulla Ervast nostaa vielä esiin Paavalin sanat: minä elän, mutta kuitenkaan en minä elä, vaan Kristus elää minussa. Osoittaen tällä, että paljon täytyy ihmisen kasvattaa itseään ja olemaan valmis luopumaan itsestään niin, että Kristus ottaisi hänessä asuinsijan. ”Kuitenkin se on vasta jumalallisen elämän alkua, sillä silloin Kristus alkaa kasvaa ja kehittyä meissä. Päämäärämme on tulla Jeesus Kristuksen kaltaisiksi yhtä suuressa määrässä kuin Isä Jumala oli läsnä Jeesus Kristuksessa, yhtä suuressa määrässä hän voi joskus olla läsnä meissä. Meidänkin täytyy joskus tulla täydellisiksi, niin kuin taivaallinen Isämme on täydellinen. Meidänkin täytyy joskus tehdä niitä tekoja ja vielä suurempia kuin mitä Jeesus Kristus on tehnyt. ”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti