Pekka Ervast: NÄKYMÄTÖN TODELLISUUS. Esitelmä 30.10.1932

Näkymättömästä todellisuudesta on Ervastin mukaan luonnollisena esimerkkinä ihmisen sieluelämä, jonka ihminen tietää todellisuudeksi itsessään, mutta joka ei toisten inhimmillisille aisteille ole sellaisenaan näkyvissä. Mutta näkyy sitten kylläkin muutoin - tekojen, sanojen, katseiden, ilmeiden jne. kautta. - Niiden perusteella tietää, että toinenkin on itsensä kaltainen elävä olento.

Mutta joidenkin on mahdollista tietää sieluelämä todelliseksi voimakkaammin, tajunnallista vertausta käyttäen, kuin määrätyt atomit liikkuisivat heissä, P.E. jatkaa. Ja lisää, tähän tapaan: He ovat ihmisiä, joiden sisäinen olemus ja luomisen tahto pyrkivät lähes yhtämittaa tuomaan esille sitä kauneutta, mikä piilee - ei heissä itsessään, vaan heidän sisäisessä maailmassaan. Heitä ovat olleet mm. suuret säveltäjät, taiteilijat, runoilijat. Tästä enemmän, tiivistäen: Tällainen ihminen ei koe omalla mielellään tai persoonallisuudellaan olevan mitään tekemistä näkemänsä ja kuulemansa kanssa. Kaikki kumpuaa kuin toisesta, tavallaan itsenäisestä maailmasta, jota hän kantaa tajunnassaan. Hän tietää myös, ettei voi vain päättää tulevansa inspiroiduksi, taikka vaatia kuulevansa yksityiskohdissaan uudelleen kaunista sinfoniaa, jonka oli kuullut yhdessä silmänräpäyksessä. Hänen on saatava kiinni siitä uudestaan, Niinpä hän rukoilee, jumalankieltäjänäkin, ei niinkään sanoilla kuin sielunsa asenteella.

Suuria neroja on vasta vähän ymmärretty maan päällä, Ervast toteaa. Näin siksi, että valtaosalle ihmisistä vain fyysisin aistein havaittava elämä ja maailma on ollut totta ja todellista. Niinpä noiden suurten luovien elämän olosuhteet ovat olleet usein vaikeat, ja heitä on pidetty epäkäytännöllisinä, toimettomina haaveilijoina. Toisaalta Ervast antaa ymmärtää, että semmoisia ihmisiä, jotka havaitsevat näkymätöntä todellisuutta objektiivisesti on alkanut olla enemmän ja enemmän. Hänen mielestään kuljemmekn kohti semmoista tulevaisuutta, jolloin se verho, joka kymmeniä miljoonia vuosia sitten laskeutui ihmisen sieluelämän ja tämän aistillisen elämän välille, alkaa vähitellen nousta.

Hän pohtii mikä on ensimmäinen havainto tultaessa tietoiseksi siitä, että ihmisen sisäinen elämä, vaikka onkin näkymätöntä, on todellisuutta, samalla kun hänen ulkopuolellaan elävä elämä, vaikka se on näkyväistä, on myös todellisuutta. Se havainto on, että aistielämä alkaa ikäänkuin venyä ja mennä ulos avaruuteen, hän opastaa, jatkaen pääkohdin näin: Näkymätön tulee näkyväksi samalla kun syntyy silta näkymättömän ja näkyväisen välille. Ne sulautuvat vähitellen yhdeksi niin ettei ole lopulta kuin yksi todellisuus. Ensimmäisenä kasvaa tällöin näköaisti. Mahdolliseen kysymykseen kuuloaistin suhteen hän vastaa, että terve ihminen harvoin kuulee ensin ääniä, ja että täytyy olla todella syvä Jumalan etsijä kuullakseen hengen kuiskeita tai korkeamman olennon puhuvan. Mutta kyllä kuulemistakin tapahtuu, joskus, erikoisina hetkinä, esim. jos on vaarassa. Muutoin, kun ihmisessä lähtee aistielämä luonnollisesti kehittymään hänen näkemiskykynsä laajenee niin että se, mikä ollut näkymätöntä, tulee näkyväiseksi.

Mikä siis tulee näkyväksi? - Sielullinen todellisuus ensin toisissa elävissä olennoissa ja sitten ympäröivässä maailmassa, maailmankaikkeudessa. Ja poimien: Alamme tietää toistemme ajatuksia ja tunteita. Alamme entistä laajemmin ymmärtää myös eläimiä, ja eläinkuntaa. Saatamme arvoonsa eläinten kyvyn puhtaaseen kiintymykseen ja uskollisuuteen. Tunnustamme niiden huonon kohtelun, jopa julmuuden, vielä tässä nykyisessä sivistyksessä. Tajuamme, että eläimetkin osaavat ajatella ja tuntea, vaikkeivat voikaan ihmisten lailla itseään ilmaista. Ymmärrämme, että eläintenkin maailma on aivan sielullinen maailma.

Entä kasvit ja puut? Ne rakastavat aurinkoa, kääntyvät sitä kohti eli ainakin siis tuntevat. Kasvimaailman sielullisuuteen uskotaan jo jonkin verran, mutta kivimaailman suhteen ollaan epävarmempia tai enemmän kallistutaan sille kannalle, ettei se ole sitä. Näin ei olla kuitenkaan aina ajateltu, Ervast jäsentää. - Aiempina aikoina, jolloin ihmisten havaintokyky suuntautui myös näkymättömään päin oltiin tietoisia siitä, että sielua, tajuntaa oli kaikkialla. Näkyväistä pidettiin kuin näkymättömän kuorena, niin että vaikka se oli liikkumaton sen takana piili tajunta. Ervast on vakuuttunut että tulee aika jolloin tajunnan huomataan olevan kuolleeksi tai liikkumattomaksi todellisuudeksikin nimitettyssä esineessä tai asiassa.

Vanhassa intialaisessa ajattelussa avataan Ervastin mielestä hyvin näkymätöntä todellisuutta. Keskeistä siinä on värien merkitys: Näkyväinen todellisuus on vain kokoamus värejä. Maailma ei ole vain yksitasoinen värikäs pinta, taulu, vaan sillä on massa ja samalla kolmas ulottuvuus. On lisäksi valoja ja varjoja johtuen siitä että on syvyyttä. Niinpä voidaan käsittää, että samalla tavalla, kun tämä näkyväinen maailma on värimaailma, niin se ensimmäinen tapa havaita näkymätöntä todellisuutta, kun se liittyy tähän näkyväiseen, on ollut värien havaitsemista, hän opastaa.

Ja edelleen, tuon vanhan intialaisen tietouden mukaan: Värien maailma ei ole paikoillaan pysyvä, vaan laajentuva. Värejeä nähdään enemmän ja enemmän. Vuosituhansien aikana ovat ihmisen silmät oppineet reagoimaan niille ja niille ”väreilyille”, ja muutamien satojen tuhansien vuosien jälkeen paljon suuremmalle värien määrälle. Se merkitsee, että mikä nyt on salattua sieluelämää tunteissamme tulee näkyväksi väri-ilmiöksi. Lisäksi on odottamassa vielä toisia väri-ilmiöitä, jotka näyttävät, mitä sielussa tunteina liikkuu.

Seikkaperäisesti Ervast kuvaa myös kulttuuriin kuulunutta ihmisten jakautumista neljään luokkaan, kastiin, joita nimitettiin sanalla ”varna”, väri, ja tuon ilmiön taustalla olevaa vanhaa filosofiaa ja käytäntöä. Se kaikki jää nyt tämän tarkastelun ulkopuolelle, Ei siksi etteikö se avaisi lisää aihekokonaisuutta, vaan koska se on myös kuin esitelmä esitelmässä. Sen sijaan poimintona, tähän ja muuhunkin liittyen: ”Vanhassa Intiassa ei ollut niin epäkäytännöllistä, että olisi vain puhuttu väreistä, vaan siellä aivan havainnollisesti ja kokeellisesti koetettiin ottaa niistä selvää.”

Tähän viittaa myös P.E.:n esille nostama tarina, joka kertoo tilanteen viisaasta miehestä ja hänen oppilaistaan. Kun oppilaat tulivat kysymään, mikä on heidän elämäntehtävänsä, dharmansa. - Viisas neuvoi heitä menemään lammikolle ja poimimaan lootuskukkia, yhden valkoisen, yhden punaisen, yhden keltaisen ja yhden sinisen kukan. Oppilaat tottelivat heti ja toivat nuo kukat. Opettaja käski heidät istumaan ja antoi heille jokaiselle noita kukkia, yhden kutakin väriä ja käski asettamaan palmikkoon pään päälle kukat ja sanoi: `laulakaa yhdessä tuhat kertaa mantra, jonka olette oppineet. Tämä oli oppilaille tuttua, he olivat oppineet istumaan hiljaa ja laulamaan yhdessä tuon mantran. Koska se oli lyhyt mantra, niin sen laulaminen tuhat kertaa kesti noin kolme tuntia.
Sitten he saivat tulla jokainen vuorostaan viisaan opettajan luo ja hän katseli noita lootuskukkia heidän päässään. Ja oli aina yksi lootuskukka jäänyt parempaan muotoon, kuntoon, elävämmäksi kuin toiset. Jos oli valkoinen kukka elävä, sanoi opettaja: `sinun pitää ruveta tutkimaan filosofiaa, tieteitä. Ja jos punainen oli elävä, hän sanoi: `sinun pitää mennä sotamieheksi, ja jos keltainen `tulla kauppiaaksi, jos sininen: `mene maata viljelemään. Sillä tavalla tuli näkyviin havainnollisesti, mikä heidän sielussaan oli voimakkaampana värinä, sillä se elähdytti samanväristä kukkaa. - ”Tässä ei vaadittu minkäänlaista selvänäköisyyttä, siinä näkyi ulkonaisesti havainnollisella tavalla, mikä oli pohjavärinä ihmisen aurassa”.

Näkymättömän todellisuuden luonnetta aukaisee myös toinen, mielen liikkuvuuttakin inspiroiva kertomus koskien vanhojen intialaisten tapaa valita asuinpaikka itselleen kuoppaan asetettujen eri väristen kukkien elävänä kestävyyden avulla. Ervast toteaa: ”Sillä tavalla he saattoivat myös havainnollisesti nähdä, minkälainen oli sielullisuus myös maaperässä, elottomassa maailmassa, niinkuin me sanomme. Kukat olivat heidän mielestään jonkinlaisia välittäjiä liikkumattoman ja liikkuvaisen maailman välillä, kukat näyttivät, mitä oli liikkumattomassa maailmassa sielullista liikkuvaisuutta. Tällä tavalla vanhoilla indialaisilla oli selvä käsitys sielullisen ja ns. sieluttoman maailman keskinäisestä suhteesta, ettei ole olemassa oikeastaan eroa elottoman ja elollisen maailman välillä.”