Ervast aloittaa toteamalla, ettei ole kovin pitkä aika siitä kun oli kiellettyä puhua julkisesti uskonnollisista, saati valtiollisista asioista saattamatta itseään suureen vaaraan. Ja hän sanoo, että muutosta toivat maailman järkyttävät vaiheet, kuten Ranskan vallankumous sekä ”viime vuosina tapahtuneet tapaukset”, jotka raskaudestaan huolimatta puhdistivat ilmaa totuttaen ajatukseen, etteivät ihmiset ole ainoastaan oikeutettuja ajattelemaan ja puhumaan valtiollisista kysymyksistä, vaan että myös he kaikki kykenevät siihen. Sosialistista liikettä ja työväenliikettä P.E. luonnehtiikin huutavan ääneksi korvessa, eli kapinaksi sitä orjuutta vastaan, ettei saanut puhua, nähdä vikoja yhteiskuntajärjestyksessä eikä lausua niistä mielipiteitä.
P.E.:n mielestä on luonnollista, että johonkin yhteiskuntaluokkaan kuuluessaan ihminen pystyy näkemään epäkohtia, vikoja ja olosuhdevaikeuksia, jotka kohtaavat häntä itseään sekä yhteisönsä elämää. Valittaminen niistä on hänen oikeutensa. Se ei kuitenkaan vielä tee ketään poliitikoksi eli valtiomieheksi sanan positiivisessa merkityksessä. Hän arvioi, että ihmiset kyllä usein luulevat tietävänsä millä tavoin rakentaa ihanteellinen yhteiskunta tai miten jokin yhteiskuntajärjestys olisi korjattavissa. Ja jos kohtalo asettaa heidät tilaisuuteen esimerkiksi jonkinlaisen kumouksen muodossa, niin ei ole tullut muuta ilmi kuin että pohjimmiltaan yhteiskunta palaa pian taas entiseen järjestykseen.
Ervastin esitelmästä on lähes sata vuotta, ja vaikkei se sinänsä vielä ole mitään inhimmillistä elämää ja sen kehityskulkua ajatellen, jää välillä miettimään ajateltaisiinkohan tänään jostain samalla tavalla kuin Ervastin aikaan. Tätä mietin hänen kertoessaan siitä, mitä oli huomannut liikkuvan ihmisten ajatuksissa ”todellisen poliitikon” suhteen. Siitä otteena: Hän ei saisi nojautua ainoastaan järkeensä, mutta myös kaikkinainen huuto ja meluaminen oli turhaa. Lisäksi hänen, joka tahtoi vaikuttaa positiivisesti ja rakentavasti yhteiskuntaelämässä ajateltiin tarvitsevan koulutusta. P.E. muistuttaa, ettei ajatus ollut uusi, sillä se oli ollut vallalla aiempina aikoina, jolloin poliittinen taito oli ammattia ja tiedettä. Ervastin mielestä siinä oli edelleen jotain perää.
Hän muistuttaa, että aihe josta nyt puhuu on ulkopuolella hänen tavallisia tutkimuksiaan, ja että siitä puhuu ihminen, joka tahtoo kaikkien ihmisten onnellisuutta ja hyvää. Tekstiensä lukijana onkin todettava, että olipa teemana mitkä tahansa elämän ilmiöt ja osa-alueet, niitä lähestytään henkisen tiedon ja tajunnan perspektiivistä, ja samalla sekä näkyvään että sen takaiseen suuntautuvana syväluotauksena. Viimeksimainittuun liittyvät usein myös kielitieteelliset huomionsa. Niinpä hän selvittää, että sana politiikka johtuu kreikkalaisesta sanasta politika, joka on monikkomuoto, ja se taas on johtunut sanasta polis, kaupunki, kaupungin järjestys tuossa kaupungissa. Kreikankielessä sana merkitsi vielä ei ainoastaan kaupungin järjestystä, vaan millä tavalla kaupunkia johdettiin ja hallittiin. Polis ei tarkoita ainoastaan kaupunkia, vaan sen ympäristöä ja sitä, mitä nimitetään valtioksi. Sana politeia taas kuvaa sitä järjestystä, millä valtiota hallittiin. Politiikkaan sisältyy tunnetusti niitä asioita, mitkä koskevat valtion järjestystä ja hallintoa. Ja sitten hän kysyy, analyyttisesti, onko hallitus ja tuommoinen yhteiskunnallinen järjestys välttämätön? Ja vastaa ”tuoreesti”, osin omalta kokemuspohjaltaan:.
Nuorena ”eräänlaisessa tajunnassa” ihminen saattaa ajatella ja tuumailla, että ihmiset tulisivat toimeen täällä maan päällä paljon paremmin, jos ei olisi mitään hallituksia ja valtakuntia. Hän oli usein kokenut, ettei ole vapaa. Ei saanut tehdä sitä mitä olisi tahtonut, koska ”merkillinen” hallitus- ja yhteiskuntajärjestys asetti esteitä. ”Kun minä olisin tahtonut julkaista esim. teosofista aikakauskirjaa, niin oli semmoinen olento, toinen ihminen, jolla oli niin merkillinen valta, että hän saattoi sanoa, ettei se ole tarpeen. Minä ihmettelin, kuinka maan päällä on semmoista. Ja minä luulen, että on monta, jotka sitä ihmettelevät, eivät osaa sitä käsittää. Se tuntuu merkilliseltä ilkeydeltä. ”
Ja sitten poimitusti, tähän tapaan: - Vanhempana ihmisen tajunnan tila kuitenkin muuttuu ja hän huomaa syyn valtioiden ja hallituksien syntyyn. Syyn, joka ei ole välttämättä mieltäylentävä. - On siis ihminen, joka kuvatulla tavalla ajatteli nuoruudessaan ja pitää itseään myöhemminkin hyvänä ihmisenä, joka ei tahdo kenellekään pahaa. Mutta hän on joutunut huomaamaan, etteivät kaikki ihmiset ole samanlaisia. On heitä jotka pettävät, tekevät vääryyttä, kadehtivat, valehtelevat, panettelevat, mustamaalaavat, eristävät, pakoittavat, käyttävät hyödykseen toisen tyhmyyttä, heikkoutta tai älykkyyttä, hänen työkykyään, ja ovat kaikella tavalla itsekkäitä tavoitellen vain omaa hyötyään, kunniaa, rikkautta, valtaa (osa luonnehdintaa liitetty toisaalta kirjoituksesta) Niitä ihmisiä on maan päällä kokolailla paljon, hän sanoo. Ja vielä täydentäen: ”Semmoisia me ihmiset enimmäkseen olemme.”
Ja vaikka Ervast muistuttaa, että kysymys on kehittymättömyydestä, ja että elämä on kaikille suurta kasvun koulua, on kuitenkin tosiasia, että on vielä paljon ihmisiä, jotka eivät ole juuri nyt valmiit auttamaan ja rakastamaan. Kaiken sen nuoruuden ”puhtaissa energioissa” (oma ilmaus) elänyt ihminen ennemmin tai myöhemmin huomaa. Ervast: ”Ja vaikka hän ei unohdakaan, mitä profeetat ovat sanoneet, että tulee joskus aika, jolloin ihmiset elävät rakkaudessa keskenään, niin hänen täytyy todeta, että jonkinlainen yhteiskunnallinen, valtiollinen järjestys on välttämätön.” - Sitten hän alkaa ajatella ja tarkastella tuota järjestystä.
Ervast ilmaisee, että yhteiskunnassa hallitus on se, joka istuu yhteiskunnan huipulla jonkinlaisena symboolina siitä, että niin sanottuja lakeja täytyy totella. Tuon hallituksen auktoriteetti perustuu ulkonaiseen järjestysvoimaan, poliisilaitokseen ja armeijaan, jotka seisovat hallituksen takana. Hän toteaa hallitusten olleen enimmäkseen monarkistisia, jolloin hallitsijan tehtävänä on ollut ruumistuttaa valtiolla oleva periaate ohjata ja määrätä toisten elämää. Uudemman ajan ja sen vapaampien tuulien myötä on opittu vaihtamaan ajatuksia hallituksesta, sen toimista ja auktoriteetista sekä ottamaan puheeksi yksinvaltiudessa asuvat vaarat. ”Sellaisen alle ei kansa enää mielellään alistuisi.” Paremmaksi nähtiin tasavalta, jonka hallitusta kansa on itse valitsemassa. Silloin sen on mahdollista itse jollain tavoin hallita, hän kuvaa.
Mutta voiman auktoriteettiin perustuu myös tasavalta, kansan valta. Onko näin aina ollut ja kuuluuko näin aina olla? Pitääkö hallituksen valta aina perustua voimaan? opettaja kysyy ja ohjaa menneisyyteen: Kaukaisina aikoina, perimätietojen, runouden, muistijälkien ja monien muiden kirjoittamattomien lähteiden mukaan oli hallitsijoita, joiden hallitusvalta ei perustunut niin paljon voiman kuin viisauden auktoriteettiin. He olivat viisaampia, jalompia, veljellisempiä, itsensäkieltävämpiä kuin muut. Kansa kunnioitti ja totteli heitä, ei pelosta vaan rakkaudesta. Ervastin mielestä se, että on ollut aikoja, jolloin viisaat ihmiset ovat johtaneet kansojen kohtaloita, järjestäneet kansojen elämää, luo toivoa tähän päivään ja tulevaisuuteen. Kiintoisin esimerkein hän siirtää ja luo joitain visiota edellisen pohjalta tähän päivään.
Ervastin mielestä ihmisten asema on vaikea, ”orpo”, heidän huomattuaan, että ne, jotka istuvat hallitsijan istuimella, eivät olekaan heitä viisaampia. - He tahtovat ottaa ohjat itse käsiinsä. Mutta missä on silloin auktoriteetti, jota totellaan, se, joka kykenee hallitsemaan?
Tuo auktoriteetti on laki, itse järjestys, jonka paikka on silloin yläpuolella kaikkia tasa-arvoisia ihmisiä, olivatpa he sitten missä yhteiskunta-asemassa tahansa. Laki edustaa sitä viisautta jota on alettu kaivata. Pelkkä voiman auktoriteetti ei enää tyydytä, sillä tiedetään jo hallitsijan voivan käyttää sitä väärin, Ervast kokoaa. Laki ja järjestys onkin hänen mukaansa edistystä tyranniudesta vapauteen. - Mutta sittenkin itsevaltius, jos olisi todella viisas hallitsija, olisi tämän yläpuolella, hän lisää.
Analyysinsa jatkuu. Lait laatii kansa, joka on kokoonpantu yksilöistä, samanlaisista kuin me, yhtä viisaista tai yhtä tyhmistä, kuten hän tässä ilmaisee. Näin lait laaditaan oikeastaan toinen toisilleen. Se merkitsee jollain tavoin sitä, että jäädään paikoilleen, voimatta luoda mitään uutta. Mitä meidän täytyy ajatella? esitelmöitsijä kysyy. Ja vastaa, tähän tapaan: Uusien lakien, uusien periaatteiden luominen ei olekaan mahdollista. Ainoastaan yksityiskohtia pystytään järjestämään. Suuret peruslait, ääriviivat on saatava muualta. Ihmiselämää pystyy järjestämään ainoastaan semmoinen viisas olento, joka osaa ottaa lukuun kaikki asianhaarat, joka tietää, mikä ihminen on.
Lukijana kokee kuin itsessään ja ulkopuolellaan hiljenisi, tiivistyisi. Ja huomaa mieleen hiipivän: mitä ihmettä hän puhuu…? Ja sitten: miten muuten se voisi edes olla...”Ainoastaan semmoinen ihminen, joka on ratkaissut elämän ja kuoleman salaisuuden, ainoastaan semmoinen kykenee määrittelemään suurin piirtein ihmisten elämästä maan päällä. Ainoastaan ihmiskunnan suurimmat ja viisaimmat olennot kykenevät lahjoittamaan meille noita suuria periaatteita, joita noudattaen me osaamme laatia pieniä lakeja. Ainoastaan he ovat kyenneet antamaan ohjeita meidän jokapäiväisessä elämässä.” Ja sitten omassa mielessäni: näinhän se menee...ja onneksi menee..
Ervast siis tähdentää viisaiden antamien opetusten tärkeyttä aina kun tahdotaan järjestää oloja maan päällä. Ne ovatkin hänen mielestään vaistomaisesti mielessämme ja veressämme, näkyen ainakin tiettyinä periaatteina, mm. toisen ihmisen työn ja hänen omaisuutensa kunnioittamisena. Mutta monta on sellaista aluetta, kohtaa, joiden suhteen vielä ei voi vielä puhua ainakaan korkeammista periaatteista, hän antaa ymmärtää.
Itseäni ajatteluttaa, kysymyksenomaisesti, kunnioitetaanko vieläkään riittävästi toisen ihmisen arvomaailmaa tai hänen elämänkatsomustaan mikäli se ei täytä ns. keskivertostandardeja, ns. normaaliutta tai poikkeaa vaikka vain pieneltä osin totutusta? Nähdäänkö erilaisia vikoja, virheitä ja ns. ääri-ilmiöitä liian paljon ja joskus juuri siellä, missä niitä ei ole. On hyvä jos terve suvaitsevaisuus sekä katsontakannat ulos päin laajenevat, mutta toteutuuko sama riittävässä määrin tutuissa puitteissa, omassa maassa ja kulttuurissa? Ja ymmärretäänkö todelliseen ihmisyyteen sisältyvän aineellisten asioiden ohella myös laajan luovuuden variaatioon, potentiaalin, jota lakia ja järjestystäkään ajatellen ei sopisi missään tapauksessa heittää hukkaan?
Niin on opettaja ja oppilaskin tullut siihen, että jos tahdotaan järjestää oloja, pitäisi suuremmalla huolella ottaa huomioon henkinen viisaus. Todellinen valtio pyrkii tietoiseksi jumalallisesta suunnitelmasta ihmiskunnan hyväksi, ja erikoisesti siitä jumallisesta suunnitelmasta, mikä on sen oman kansan henkijohtajalla, kansallishaltialla, Ervast sanoo. Ja todellinen valtiomieson hänen mukaansa se, joka tietää, mitä kansallishaltia toivoo hänen kansastaan, joka tietää, mitä varten hänen kansansa elää, mitä sen pitäisi yrittää. ”Ja jos ei ole semmoisia valtiomiehiä vielä, jotka kykenevät itse kuuntelemaan sen kuusen kuiskeita, jonka juurella on hänen asuntonsa, niin kuulkoon kansansa profeettain ääntä.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti