Vain voittajalla on valta ja vain valtiaalla on vapaus kuuluisi esitelmän alun sisältö pelkistyksenä. Ervast ei puhu kuitenkaan mistä tahansa voittamisesta, vaan vallan saavuttamisesta itsensä yli ja sillä tavoin samalla maailman voittamista. - Jeesus saavutti tässä suurimman voiton, vaikka ulkoinen maailma tuntuikin voittavan hänet. Tuo voitto näkyi myös siinä, että kun opetukset alkoivat yltää eteen päin, se laittoi aivan kuin alulle maailman voittamisen. Vain itsensä voittanut on vapaa ja tuo voittamisen tie on samalla yksilöllisen vapauden tie, P.E. myös sanoo.
Hän nostaa esiin joitain ihmisen fyysisen olemuksen, olemassaolon keskeisiä sisältöjä. Luonnollista ja tärkeää on levon tarve, mutta rajat ylitettyään ja syvälle syövyttyään voi alkaa hallita jonkinlainen halu toimettomuuteen. Ja vaikka kulttuurisilla piirteillä ja traditioilla on oma merkityksensä niin ”epäilemättä on ihmisen veressä taipumusta laiskuuteen”.
Omalla tavallaan kulttuurikansojen yksilöiden kesken on kuitenkin aivan selvä se maailmankatsomus, että työntekoa kunnioitetaan ja että jokaisen täytyy ansaita leipänsä, hän toteaa.
Tekojen ja työn sekä ajatusten välillä on yhteys, hän jatkaa, vapaasti näin: Kaikki työ on aivotyötä, ajatusvoima huolehtii ruumiillisestakin työstä, sillä aivot ovat aina päättäneet jotakin, vaikka aivovoimaa kuluukin sellaisessa työssä, jossa täytyy koko ajan olla huomio keskitettynä. Myös väsymys tunnistetaan aivoissa. Työn periaatteen suhteen ovat ihmiset näin samalla tasolla toisten kanssa.
Ervastin mielestä elämän ensimmäinen koulu ihmiselle oman itsensä voittamisessa ja itsensä vapaaksi tuntemisessa onkin fyysisen laiskuuden voittaminen ja leipänsä ansaitseminen inhimmillisellä tavalla. Työn tulosten myötä ihminen tuntee voittavansa maailmaa ja sen olosuhteita. Elämän lait puolestaan tulevat vastaan, palvelevat, kun tiedot ja taidot kasvavat ja ihminen pääsee eteen päin tässä maailmassa.
P.E.:n mielestä kysymys työstä ei ole kuitenkaan ristiriidaton.
Nuoruudestaan hän muistaa ajankohdan, jolloin monet olisivat mielellään tehneet työtä, mutta eivät saaneet, ja kuinka se oli koskettanut häntä: ”Tämä Suomenmaa on laaja, täällä on peltoja kuinka paljon tahansa, miksikä ei sanota, että tuossa on suuri maapalsta, lähde sitä perkaamaan. Miksikä oli sillä tavalla tässä maailmassa, että ihmiselle saatettiin sanoa, että ei ole työtä.” Toisaalta oli hän myös kohta huomannut, että työn puutetta valitettiin, mutta kun sitä oli käsillä ei haluttukaan siihen tarttua tai jatkaa, vaan ajateltiin hänen tapaamansa ukon tapaan - kunpa saisin vain olla tuolla uunin päällä pitkälläni ja sylkeä kattoon. ”Ihmisellä saattaa olla erilaisia ajatuksia elämästä, mutta ennemmin tai myöhemmin elämä käskee häntä täyttämään ensimmäisen ehdon, voittamaan oman ruumiinsa ja tekemään työtä.” Ja niin tapahtuu. Työ ei myöskään petä, kuten moni muu asia elämässä, vaan se rakastaa meitä yhtä paljon kuin me sitä. Tiellä vapauteen on merkittävä löytö siinä kun ihminen huomaa että onni on työssä, hän kuvaa.
Työ ei ole ainoa alue, joka auttaa ihmistä vapautumiseen. Toinen alue koskee tunteita. Ahkera ihminen voi vihastua laiskalle tai kahdehtia jotain toista. Tai olla niin vaativa itseään sekä muita kohtaan, että pitää ”hienoja” tapoja, etikettejä tai muita olemassa olevia käytäntöjä niin itsetarkoituksellisina, että on kaiken aikaa valvovassa mielentilassa ja ennakkoluulojen vallassa. Väärät, itsekkäät tunteet ja luulot ovat P.E.:n mielestä kahleita, jotka tekevät ihmisen itsensä onnettomaksi, estäen häntä olemasta mikä oikeasti olisi. Mutta hän antaa myös ymmärtää, että paljosta kuvatun kaltaisesta on myös jo vapauduttu. Syvempiä elämänkysymyksiä ne kuitenkin vielä hallitsivat.
Hän nostaa esiin käsityksen, jonka mukaan ihminen ei olisi olemassa kuoleman jälkeen, käsityksen, jolle hänen mielestään jumalalliset olennot hymyilevät - nuo ihmisethän ovat yhtämittaa tekemisissä kanssamme. ”Ei ihminen voi olla haudassa eikä ruumista voi nimittää ihmiseksi. Kun ihminen haudataan, hän seisoo siinä vieressä, sitä he pitävät ihmisenä.”
Miten sitten kokee tuo ihminen, hautaan laskettava vainaja, joka näkee ja tajuaa, ettei hän olekaan siinä, mutta kuulee puheet herätetyksi tulemisestaan viimeisenä päivänä? hän jatkaa ja toteaa siitä tähän tapaan: Jos ei ole päässyt selville elämän todellisesta luonteesta, henkisen elämän olemuksesta, hän hämmästyy: eikö hän sitten olekaan enää olemassa, eikä autuaallisesti nukkunut? Onko se mitä nyt on helvettiä? Ja jos ei hänellä ole tuota syvempää ymmärrystä myös kiirastuli, puhdistustila, jonka kaikki läpikäyvät, senkin hän voi myös kokea ikuiseksi helvetiksi, ja häntä on silloin vaikeampi nostaa pois siitä. Hän puhuu myös niistä vaikeuksista, joita itsemurhan tehnyt kohtaa. Mutta myös avunsaannista, siitä, ettei ketään lopulta jätetä yksin. Ja tähdentää - emme saa itse riistää pois ruumistamme, vaan meidän täytyy olla siinä niin kauan, kuin karma sen meille määrää.
Epäitsekkäiden tunteiden lisäksi ja siihen liittyen on siis opettajan mukaan tärkeää oikea tieto, tietämättömyydestä vapautuminen. ”On eräs ominaisuus ihmisellä, jota usein nimitämme halveksivalla nimellä uteliaisuus. Ei meidän tarvitse olla uteliaita kaikissa turhanpäiväisissä asioissa ─ vaan tiedonhaluisia. Ihmiselle tiedonhalu on sitä, että hän tahtoo aina olla varma asioista.” Ja toisesta kohdin, kuin edellistä täydentäen: ”On hyvä lähteä liikkeelle kaikkea kuuntelemalla, katselemalla, ei yliaistillisia kykyjä odottamalla tai vaatimalla. ”
Esitelmässään Ervast kertoo myös esimerkin siitä, millaisia vaikeuksia ja sisäisiä ristiriitoja saattaa totuudenetsijälle seurata jos hän tahtoo kehittää itselleen tuollaisia kykyjä mm. askeesin avulla. Kuvaus on kiintoisa ja seikkaperäinen ja sen sisältö nivoutuu muihinkin kohtiin, jonka takia tässä vain siihen viittaus.
Mutta tuotakoon esiin, että Ervastin mukaan hindujen, japanilaisten ja kiinalaisten ruumiit ovat vanhasta kulttuurista, jossa on aina harjoitettu yliaistillista askeesia. Länsimaalaisilla, jotka ovat ”vereltään aivan kuin paljon nuorempia”, on etenkin Kristuksen jälkeen aurassaan toisenlaisia mahdollisuuksia. Tunnusomaista sille on järki ja rakkauden tahto, jolloin ihmiselle nousee eteen esimerkiksi kysymys, mitä varten tahdot tulla selvänäköiseksi. Jos hän huomaa, että motiivinsa ovat itsekkäät, hän yleensä luopuu. Jos taas, että hänen motiivinsa on auttaa toisia ihmisiä hän tuntee voivansa turvallisesti toimia Kristuksen avulla.
Vielä on P.E.:n mukaan alue, joka liittyy vapauden tiehen, ja jossa täytyy myös käydä uudistus. Se on tahto, tahtoelämä. ”On tahdottava hyvää, kaunista ja puhdasta. Tahdon täytyy olla rakkautta. Ei rakkaus ole paljasta tunne-elämää. Se ei ole tavallaan tunne-elämää lainkaan. Rakkaus voi siten nousta älyyn, että se on niin ylevää, hienoa liikutusta, ettemme voi sanoin sitä ilmaista.
”
Miten sitten puhdistaa tahtoaan kuvatunkaltaiseksi? Vastauksensa kuuluu tähän tapaan: Apukeinona on toisten auttaminen pois heikkouksistaan. Ei komentamalla tai vaatimalla, vaan olemalla avoin ja rehellinen sen suhteen, missä hänen itsensä pitää kehittyä ja näyttämällä esimerkkiä siinä, missä on jo itse kehittynyt. Se on silloin kuin yhteistyötä, tai ikään kuin muuttuu yhteiseksi toistensa auttamiseksi.
Hän tähdentää vielä, että ilman rakkautta, Jumalaa ei voi kasvaa, päästä vioistaan ja heikkouksistaan; ilman Jumalaa ei voi itseään voittaa. Ihminen ottaa tällöin Jumalan, rakkauden avuksi pyrkimyksissään. Se tarkoittaa, että hän on vakava sisäisesti. ”Kenties hän on suuri humoristi. Se, joka enemmän tekee työtä itsensä kanssa, enemmän auttaa toisia, tulee ehkä suureksi humoristiksi. Hän näkee, kuinka koko elämä tulee kodikkaaksi, tuttavalliseksi, hauskaksi ja kiintoisaksi. Hän pääsee siitä, että hän ottaisi kaiken pahan ja vaikeuden liian totisesti. Hän alkaa tavallaan jo hymyillä kaikille kärsimyksille. Hän tietää, että olemassaolo on juuri sellainen, kuin se on. Keskellä kärsimyksiä hän nostaa päänsä ja hymyilee. Ja koko olemassaolo on kuin suuri suloinen seikkailu. Elämä on suloista seikkailua, jossa Isä meitä auttaa, kun vain tahdomme olla hänen poikiaan.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti