Ervast aloittaa aiheen muistelemalla nuoruuden lukukokemustaan, kirjaa, jossa terveyttä ihannoitiin ihmisen normaalina, luonnollisena tilana, kun taas sairaudesta puhuttiin moittivaan ja jopa hiukan pilkalliseen sävyyn. Lopuksi oli kerrottu jostain uudesta elintavasta ja ravintojarjestelmästä. Luettuaan hän oli tuntenut olonsa masentuneeksi, koska tiesi, ettei voinut olla milloinkaan täysin vahva ja terve. ”Myöhemmin kun ymmärsin, että itse asiassa terveys oli ihanne, sillä se oli pitkiä aikoja sitten ihmisen luonnollinen tila, ja tulisi jälleensyntymisten myötä sitä myös olemaan, saavutin mielenrauhan, joka oli tullut tuon kirjan kautta häirityksi.” Kiintoisaa on myös kun kertoo, ettei kahdentoista ikävuoden jälkeen ollut päivääkään vuoteen omana ja tekemättä työtä, sillä jo varhain hänelle oli syntynyt käsitys, että ilman työtä ei ihmisen ruumis pysynyt kunnossa.
Tulee aika, jolloin ollaan voimakkaita, kirkkaan terveitä ja vapaita, ja siitä on aavistus ihmisen tietoisúudessa, Ervast luonnehtii. Tämän hetkinen keho on hänen mielestään kuin peite, joka vedetään päälle vaivan ajaksi, eikä sen karmassa vielä pitkiin aikoihin ole olla mikään lentävä lintu. Niinpä ei pidä moittia, komentaa, arvostella tai vähätellä ihmisiä heidän sairauksistaan, ei myöskään viittaamalla karmaan. Vaikka elämä kulkisikin suurelta osin terveydessä, kaikilla on taipumuksia sairauksiin, ja sairaus on pikemmin luonnollinen tila vielä tässä ajassa. Hän nostaa esiin Jeesuksen, Buddhan ja kaikkien suurten viisaiden esimerkillisyyden. He tahtoivat parantaa sairaita, poistaa ihmisten kärsimyksiä, ja heistä juontaa sivistyksessä kuvautuva asenne kärsivien rakastamisesta. Luonnollisena suhtautumisena sairauksiin on Ervastin mielestä aina suuri myötätunto. Tämäkin kosketti selkeydellään: ”Silloinkin kun on kiitollinen omasta ruumiistaan ─ niinkuin minä olen aina kiitollinen elämälle omasta ruumiistani ─, täytyy aina kuitenkin muistaa ja tietää, että hänellä on tämmöinen käyttöväline, joka on annettu ristiksi ja taakaksi hänelle. Sen tähden juuri puhun terveyden ihanteesta.”
Kun siis teosofiassa puhutaan täydellisestä terveydestä, puhutaan siitä tulevaisuuden ihanteen näkökulmasta, johon monipuolisena sisältyy tuo tuttu - ”terve sielu terveessä ruumissa”, hän selkiyttää. Ja antaa ymmärtää, että sielu ja ruumis ovat tavallaan yhtä, ollen ihmisen sisäisiä "käyttövälineitä", joiden olisi tultava terveiksi. Henki on aina terve. Noita käyttövälineitä tarkastellaan monissa Ervastin kirjoissa, esimerkiksi Ihmisen Synnyssä. Puhutaan ihmisen fyysisestä ruumiista ja sen eetterisestä kaksoispuolesta, astraali- eli tunneruumiista, mentaali- eli ajatus-, älyruumiista ja kausaali- eli syyruumiista ja vielä muistakin, mutta eniten noista. Kysymys ei ole mistään erillisistä kehoista, vaan egon, ihmisenä olemisen ilmenemismuodoista ja -välineistä. Ensimmäinen ehto terveydelle Ervastin mukaan on, että näiden käyttövälineiden välillä vallitsee harmonia, niin kuin onkin korkeammassa minässä, puhtaassa minuudessa. Puhdas minuus merkitsee niin yleviä, ihania ja korkean kauniita asioita, että ihmisen kaikki käyttövälineet katsovat sitä ihastellen ylös päin ja tuntevat nousevansa. - Näin on ihanne teosofiassa.
Millä tavalla tuo ihanne on sitten saavutettavissa - tuleminen terveeksi niin etteivät sairaudet, haitalliset taipumukset, tavat, tottumukset ja tunteet asettuisi esteeksi sille kun tahtoo tehdä hyvää? hän kysyy ja sitten vastaa, että koko vanha viisaus, oman sydämemme inspiraatio sekä omat kokemuksemme antavat yhdessä siihen järkevän, ymmärrettävän vastauksen. Ensinnäkin se neuvoo ihmistä, ellei hän jo ole, ryhtymään totuuden- eli Jumalanetsijäksi. Kiintoisaa ja ajatuksiin virittävää: "Tämä ensimmäinen ehto kääntyy sen puoleen, joka on ihmisessä ikäänkuin nuorin. Fyysillinen ruumiimme on vanhin, eetteriruumis sen perästä vanhin. Astraali- eli tunneruumis on sitten vähän nuorempi; persoonallinen minä on vielä nuorempi, mutta kaikista nuorin on se, joka herää ihmisessä, se totuutta etsivä, Jumalaa ikävöivä, täydellisyyttä, hyvyyttä ja rakkautta ikävöivä minä, joka tekee ihmisestä totuudenetsijän.”
Ervast tähdentää, että olipa ihminen miten miettivä ja fantasioiva tahansa hän huomaa pian, ettei aivan omin neuvoin pääse perille elämän ilmiöistä ja elämän todellisuudesta. Avun pyytäminen ja auttaminen tällä tähdellämme kuuluu elämän omaan järjestelyyn. Niinpä kun totuudenetsijä tahtoo päästä ymmärtämään elämää eivät vain tavalliset ihmiset sinään osaa häntä auttaa, vaan hän saa apua toisilta, viisaammilta. Se apu ei ole täältä, vaan muualta - Valkoiselta Veljeskunnalta. Mutta jos näiden auttajaolentojen olemassaolo tuntuu epäselvältä ainakin täytyy päästä selvyyteen siitä, että joku ihminen on kyennyt näyttämään toisille tietä elämän ymmärtämiseen; kristikunnassa Jeesus Kristus - toisilla tahoilla Buddha ja muut viisaat ja tietäjät. Tärkeää on kuulla heidän omaa ääntään. Se on mahdollista kirjoitusten ja Pyhien kirjojen avulla. Ja vielä lisää, vähän tiivistäen: - Niiden kautta pääsee ymmärtämään elämää, sitä että ihminen on jälleensyntyvä olento ja että Jumala asuu jokaisen ihmisen sisässä. joka on kaikkialla oleva suuri elämä. Kun ihminen saa näin tuen koko omalle henkiselle pyrkimykselleen hänen ajatuselämänsä muuttuu, tulee rauhalliseksi ja iloiseksi, tyyntyy.
P.E. puhuu ihmisen saamasta avusta - mikäli ihminen sitä tahtoo - elävästi ja seikkaperäisesti, käyttäen myös vertauksia ja rinnastuksia. Niitä olisi ollut kiintoisaa ottaa tähän mukaan, mutta koska esitelmä on kaikkiaan pitkä tyydyn tässä seuraamaan vain ”asiapuolta”, terveyden ihanne -aihetta ja - teemaa, poimien, lauseitakin yhdistellen ja runsaasti tiivistäen, mutta toivon mukaan keskeiset ajatuksensa säilyttäen. Hän jatkaa:
Niinpä jos ihminen on sairas, hän ymmärtää silloin sen olevan karmaansa, ja se on hänestä kuten kuuluu, sillä hän sillä saa maksaa velkaansa. Kärsimykset kadottavat kärkensä tiedettäessä niiden olevan ohimeneviä. Hän ei napise, eikä moiti elämää eikä Jumalaa, vaan kantaa ristinsä. Kaikki muuttuu toisenlaiseksi ja ihminen voi vapaasti kuvitella jo terveyden ihannetta, uskoa siihen, että saa kerran ruumiin joka on terve, olipa nyt kuinka sairas hyvänsä. Silloin on otollinen aika, ja hän tietää osaavansa käyttää terveyttään oikein. Kaiken tämän ymmärtäessään ihminen ei olekaan enää samalla tavoin ruumiinsa orja ja hän tunnistaa ajatuskäyttövälineensä voiman. Hän on ainakin ajatusten kirkkaassa käyttövälineessä vapaa.
Sitten seuraa Ervastin esityksessä astraalinen tunneruumis, jonka tervehtymistä hän pohtii tähän tapaan:. Niin kauan kuin siinä on nautinnonhimoja, rikkauden ja ahneuden pyyteitä, itsekästä vallanhalua, ne estävät olemasta sisäisesti onnellinen ja terve. Kun ihminen sitten herää huomamaan, että noin toimiessaan tunnepuoli on sairas, se alkaa vähän myöntyä ja totella jonkin verran ajatusruumista. Tuo egon käyttöväline on kuitenkin raskaampi ja hitaampi eikä lähde lentoon niin kuin ajatus. Mutta hitaudessa on myös hyvää: ”Ihminen saattaa ajatuksissaan, eli mentaalisessa käyttövälineessään kuvitella ymmärtävänsä enemmän ja enemmän elämän totuutta tullen kohtaan, jossa ajattelee, ettei mitään tunteita, himoja ja haluja ollenkaan tarvitse olla, että hän on ajatuksissaan vapaa lentämään mihin vaan ja tunteet saavat vaikka kuolla pois. Silloin onneksi hänen tunneruumiinsa alkaa puhumaan hänelle saattaakseen hänet takaisin oikealle tielle. Voi käydä niin ettei ihminen halua kuunnella sitä ja siitä voi taas koitua monenlaisia ikäviä, jopa tuhoisia seurauksia. Mutta tavalliset ihmiset eivät mene semmoisiin äärimmäisyyksiin, pysyvät maassa kiinni ja kysyvät tunneruumiiltaan älykkäästi ja järkevästi mitä se tahtoo.”
Ervast tähdentää, että vaikka ihmisen tunnekäyttöväline kaipaakin puhdistamista tervehtyäkseen ei se tarkoita sen kuolettamista. Tunnepuolen arvo on sen suuressa käyttövoimassa. Mikä ja millainen on siis se voima? ”Se on aivan ääretön nautinnon kyky, iloitsemisen kyky. Ei mikään karkea nautinnon kyky. En keksi mitään sopivaa sanaa. Siinä ei ole mitään tunnottoman kalpeata. Se on ääretöntä iloitsemista kaiken kauneudesta. Se on suurta, sanomatonta rakkautta kaikkea ja kaikkia kohtaan. Se on aivan uusi tunnemaailma, joka avautuu tuossa astraaliruumiissa.ja siinä, että se on kuin elämä itse.”
Ja edelleen, ajatuskulkuaan seuraten: Se on lunastavaa rakkautta, mutta matka siihen on pitkä. Vaikka ihmisen ajatusmaailma, mentaalinen käyttöväline olisi puhdasta todellisuuden peilikuvaa kulkien oikeaan suuntaan ei tunne-elämä, astraaliruumis puhdistu erakkona, vaan myös siihen tarvitaan toisten apua, joka voi tulla monella tavalla. Se on elämän ihmeellinen romantiikka. ” Ja kyllähän sitä on olemassakin, P.E. muistuttaa, tuota suurta apua tässä tunnekäyttövälineemme vaikeuksissa.
Niin hän saapuu vanhimpaan, joka on fyysillis-eetterinen ruumiis, ”tekojen ruumis”. Lähtökohta on selkeä: ei voi tuntea ja ajatella ilman, että myöskin tekee ja toimii. Elämä on vuorovaikutusta ajatusten, tunteiden ja tekojen kanssa. Hän muistuttaa mitä viisaat ovat sanoneet pyrittäessä ylöspäin, terveyteen ja onneen: Ette voi alkaa teoista, silloin olisitte ulkokultaisia, sillä ajatuksenne eivät ole niin kauniita kuin tekonne ovat. Alkakaa juuri nuorimmasta ja tulkaa lopulta vanhimpaan, tekojen ruumiiseen, joka seuraa mukana, kun ajatukset ja tunteet ovat kauniita ja puhtaita. Silloin teotkin ovat sitä.
Ervast tähdentää anteeksiantoa, kaikkien viisaiden opetusta ja osviittaa. Kun opitaan antamaan anteeksi, maksamaan paha hyvällä, opitaan myös puhdistamaan omia tekojaan. ”Sillä tavoin tekojen maailmassa puhdistumme, jalostumme ja voimme ihmiskuntaa auttaa.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti