Pekka Ervast: kirja KRISTUS MEISSÄ 3.Luku: Jeesus Kristus lunastajana (tarkastelua kahdessa osassa - luvun loppupuoli)

Pekka Ervast: kirja KRISTUS MEISSÄ
3.Luku: Jeesus Kristus lunastajana
(tarkastelua kahdessa osassa - luvun loppupuoli)

Mutta se ei Ervastin mukaan tarkoita sitä, että pääsisimme karmasta, vaan että emme luo enää niin paljon uutta huonoa karmaa. Sen sijaan rakennamme entistä tahtoperäisemmin ja tietoisemmin hyvää. ”Tietysti saamme syntyä uudestaan ennen kuin paha karma on tyhjentynyt, ja se loppuu pikemmin, kun kutsumme päällemme kaiken pahan menneistä teoista, tunteista, ajatuksista, pyrkimyksistä . . . kun kutsumme sen luoksemme.” Mielestäni tässä on kysymys sisäisestä itsekasvatuksesta ja silloin vähintäänkin tunteidensa ja ajatustensa tunnistamisesta. Ja vaikka P.E. tuokin esiin, että henkiselle pyrkijälle karmojensa suorittaminen merkitsee iloa ja riemua, hän myös toteaa, ettei Isän yhteyteen päässeen ihmisen elämä ole kuitenkaan pelkästään ruusuilla tanssimista. Mutta hän ei napise eikä tule katkeraksi, sillä hän tietää olevan sen jumalallista armoa, että saa kärsiä, vapautuakseen karmoistaan ja samalla nopeammin työhön toisten puolesta. ”Palvelemista varten me ihmiset olemme, ja siinä on lunastuksen inhimillinen, individuaalinen puoli. ” Tässä työskentelyssä ihmistä auttaa ylhäältä päin vuotava Kristuksen elämän voima, ns. Jeesuksen veri.

Lunastuskysymyksellä on Ervastin mukaan vielä toinenkin, ”hyvin merkillinen puoli”, jota hän tahtoo myös koskettaa. Hän opastaa, että maapallo, jossa elämämme on sangen erikoinen pallo. Sitä on nimitetty surun tähdeksi ja jopa aurinkokunnan kuritushuoneeksi, johon meitä sieluina lähetetään suorittamaan velkojamme ja oppimaan hyvää. Itse hän nimittää tätä elämän kouluksi tai tuskallisten ponnistelujen kouluksi, mutta kaikki nimitykset viittaavat hänen mielestään siihen, ”että on jotain erikoista johtoa tässä elämässä”. Eikä se olisi elämän koulu, ellei olisi olemassa myös paha. ”Paha on suuri, ääretön, metafyysinen todellisuus ei vain tällä pallolla, vaan toisissakin tässä aurinkokunnassamme.” Lunastuminen edellyttää pahan voittamista, ja yhdeltä kannalta katsoen se on meidän tehtävämme. Virheellistä on kuitenkin nähdä vain niin, ”minä olen paha ja voin päästä heti pois siitä”. Ei myöskään ole kysymys vain semmoisesta pahasta, että talo kaatuu ja ihmiset kuolevat, vedet nousevat, on maanjäristyksiä j.n.e. Paha on olemassa objektiivisesti; on jotain joka voi houkutella meitä pahaan, P.E. avaa.

Ja vapaammin, kirjoituksestaan: On siis kolmenlaista pahaa, sitä jota on sisässämme, se mistä kärsimme ulkoisesti ja ns. viettelijä eli paha henki, josta kaikki uskonnot omalla nimityksellään puhuvat. Kristinuskossa siitä puhutaan noudattaen vanhoja kaldealais-egyptiläis-juutalaisia opetuksia. Puhutaan olennosta, paholaisesta, joka kulkee ympäriinsä ja koettaa vietellä, mutta todellisuus ei ole aivan niin. Semmoista erikoista olentoa ei ole , mutta itse elämän koulu on niin järjestetty, että ihminen joutuu alituiseen voittamaan kiusauksia ja viettelyksiä. Tämä johtuu juuri siitä, että tämä pallo on ihmisten kehityskoulu, ja paha hänelle välttämätön läksy. Jollei opita tuntemaan pahaa, ei opita tuntemaan hyvää. Jollei opita voittamaan pahaa, ei hyvässäkään ole mitään merkitystä. Mutta kun hyvä on tullut tiedoksi sillä tavalla, että ihminen on valinnut hyvän pahan asemasta ─ on hän oppinut tietämään pahan ja sitten valinnut hyvän, ─ silloin hän vasta tietää, mitä hyvä on ja antaa arvoa sille omissa valinnoissaan.

Entä mistä johtuu tämä pahan olemassaolo maapallollamme, sen objektiivisessa elämässä, joissa se viettelee ihmisiä itsekkyyteen ja kaikkeen pahaan? Kuten useissa muissakin yhteyksissä, P.E. kertoo maapalloamme johtaneen ja johtavan suureksi osaksi vieläkin erään äärettömän korkean enkeliolennon, jumal-olennon, jota nimitetään Saatanaksi. Ja viitaten myös Jobin kirjan enkelikertomukseen, hän kertoo sen olevan sellaisen taivaallisen olennon, joka on ottanut päällensä äärettömän tuskan ja kärsimyksen järjestäessään tämän maapallomme koulun. Hänen tarkoituksensa on hyvä, mutta hän peittää itsensä mustaan naamioon, mikä kertoo siitä, ettei hän saa olla tämän maapallon korkeampana minänä. Hän on saanut vain luoda jonkunlaisen personallisuuden itsestään. Se on hänen suuri palvelustyönsä.

Ja jälleen yhdistäen ja tiivistäen, mutta kuvauksen avautuvuudesta ja tarkkuudesta tinkimään joutuen - tuo korkea olento esiintyy aina vertauskuvallisesti jonkunlaisena Mefistofeleena, itse luomanaan persoonallisuutena, joka johtaa tätä palloa pahan kaikkivalta kädessään. Hän on saanut olla ainoastaan sen musta hallitsija, joka järjestää kärsimyksiä ja kiusauksia tälle ihmiskunnalle. Hän on täten kieltäytynyt olemasta minkäänlainen maapallon vapahtaja tai lunastaja, sillä jos hän todella olisi, saisi olla, se valkoinen, korkea jumal-olento tässä maapallolla, silloin häipyisi kaikki paha. Niinpä hänkin on saanut yhtä mittaa itkeä ja hänen sydämensä on saanut vuotaa verta. Eikä hän itse osaa kuin rakastaa, mutta rakkauden nimessä hän käyttää kovaa koulua niillä olennoilla, jotka eivät voi kehittyä ilman kärsimyksiä, ts. ”ilman jolleivat ne tee pahaa ja syntiä”. Se on hänen kieltäytymisensä. Niinpä hän on siunattu olento ja ihmeellisimpiä enkeliolentoja, mitä on tällä maapallolla, ja mitä näkymättömässä maailmassa joskus voimme kohdata, Ervast sanoo.

Mutta ”kamala” on opettajan mukaan tässä asiassa se puoli, että kaikki mitä teemme, ajattelemme ja tunnemme valokuvautuu auraamme, ja siitä syntyy muisti. Samalla tavalla on myös maapallon laita, hän opastaa. Maapallo on suuri personallisuus, jolla on myös laaja, muistava aura. Kaikki paha mitä on tehty tässä ja edellisissä elämissä ja milloin tahansa, on painautunut maapallon akashisiin ja astraalisiin aikakirjoihin, elämän kirjoihin, kuten on hyväkin.
Minkälaiselta meidän maapallomme näyttää? Ervast kysyy ja kehottaa ajattelemaan mitä on tapahtunut pitkillä ajoilla historiassa. Kuinka paljon julmuutta, veritöitä onkaan tapahtunut. Ja kuinka paljon yhä, voin vain todeta, ajassamme eläen. Kuten Ervast sanoo: ”Se ei ole mikään iloinen näytelmä. Meidän maapallomme puku, se vaippa mihin maapallomme on pukeutunut, ei se ole mikään baalipuku, mikään kuningattaren puku.” Ja toisella tapaa: ”Hirveitä ovat ne pilvet, jotka kulkevat näkymättömässä maailmassa tämän maapallon ympäri, hirveitä kuvat, jotka on joka päivä miljoonina vuosina valokuvattu maapallon auraan.” Ja vahvasti pohtii, kysyy: ”Pitääkö meidän maapallomme aina ikuiset ajat kantaa näitä kuvia?” ”Täytyykö sen suuren persoonallisuuden, joka on uhrautunut meidän tähden, täytyykö sen kantaa aina se paha, jonka me olemme saaneet aikaan? ” ”Eikö maapallon ole mahdollista päästä pois omasta muististaan, niin kuin meidän ihmisten, Kristusvoimien vaikuttaessa meihin?” ”Kuka voi maapallon lunastaa? Ja edelleen: ”Kuinka on ihmisen laita, esimerkiksi kun tulemme semmoiseen kohtaan, kun tahdomme muistaa omaa menneisyyttämme? Muistammeko sitä noin vain, että: katson sitä inkarnaatiota, kun elin Ranskassa silloin ja silloin, ja sitten näen kuin filmikuvina sen edessäni?” ─ Se on roskaa, opettaja sanoo.

Erotan jatkon tuohon toteamukseen näin uuteen kappaleeseen, jotta monet edellä esitetyt tärkeät kysymykset eivät sekoittuisi, ja koska jälleensyntymismuisti on asia, jonka ympärillä on ehkä muutenkin hyvä olla tilaa. Mielessä onkin jo käynyt ajatus tarkastella aihetta joskus enemmän, jonkin P.E:n teoksen pohjalta. Näin hän nyt sanoo: ”Filmikuvia voi tulla eteemme itsestään menneisyydestämme, mutta jos todellinen muisti on herännyt, meidän täytyy luoda omaa menneisyyttämme uudestaan. Ensin mennä korkeampaan minään, joka on elänyt jossain personallisuudessa ennen ja sitten vasta luoda se vanha persoonallisuus. Silloin jossain alitajunnassa on meillä mahdollisuus luoda uudestaan tuo vanha, ja silloin voimme nähdä sen vikoineen, mitä pahaa siinä on ollut. Muuten meille voi tulla filmikuvia menneisyydestä ja ne voivat olla oikeita, mutta ei ole takeita, että ne ovat sitä ennen kuin korkeammasta minästämme voimme löytää jonkun vanhan personallisuuden, mennä tähän vanhaan elämäämme ja jostain salaperäisestä lokerosta muistaa ne ja ne tapahtumat. Kun sitä menneisyyttä ei ole olemassa, kun elämme korkeammassa minässämme, merkitsee se sitä, että menneisyytemme on pois pyyhitty. ”

Mutta palatkaamme tähän maapalloon, joka kuten Ervast sanoo, on viaton synteihimme, vaikkakin sen persoonallisuus onkin houkutellut meitä, toimien näin myös kasvattajanamme. Ja kysymykseen, täytyykö maapallon aina muistaa kaikki, koska sen tajunta on ollut vain tuossa personallisuudessa, aina elänyt tuossa valokuvauksessa? Ja hän muistuttaa kuulijoita, lukijoita siitä, mistä on juuri ollut puhetta, ettei Saatana, joka on johtanut maapalloa, ole saanut sitä lunastaa. Hänen tehtävänsä oli toinen. ”Sen tähden me sanomme, niin kuin tiedätte, että Jeesus Kristus lunasti meidän maapallomme. Jeesus Kristus tuli meidän maapallomme korkeammaksi minäksi. Hän ei voinut tulla sen personallisuudeksi; Saatana on yhä sen personallisuus, mutta Jeesus Kristus tuli sen korkeammaksi minäksi, Saatanan äärettömäksi riemuksi, sillä hän tiesi, että: ─ nyt minäkin saan vähitellen jättää nämä avaimet toisiin käsiin ja pääsen omista tuskistani. Se on hänen oma lunastuksensa.” Tähän P.E.:n lauseeseen sisältyy mielestäni hänen tämän lunastusta koskevan esitelmänsä avain ja ydin, jota esitelmän loppuosa, kuvaus siitä, kuinka se tapahtuu, vielä entisestään avaa.

Niinpä Ervast opastaa, että kun Kristus tuli meidän maapallomme korkeammaksi minäksi, siksi minäksi, jonka ei tarvitse muistaa mitään raskasta menneisyyttä, koska elää Isän tajunnassa, niin hän lähettää itsestään yhtä mittaa lunastavia voimia, samalla lailla kuin saamme tässä personallisuudessamme juuri ylhäältäpäin voimia, että pääsemme vähitellen pahasta. Nuo voimat pesevät puhtaaksi maapallon auraa, pyyhkien pois siitä pahat tekomme, ajatuksemme ja tunteemme sekä niiden painostavat muistot. Mutta ei yhdessä silmänräpäyksessä, P.E. tähdentää. ”Jeesus otti päällensä pitkän työn”. Vapautuessaan hirveistä kuvistaan ja ikävistä muistoistaan se säilyttää kuitenkin puhtaassa aurassaan muistot omista kehitysvaiheistaan, luonnonmullistuksista ja ihmeellisistä olennoista, joita täällä on elänyt. Samalla kun se jää jollain salaperäisellä tavalla meihin. Kiintoisana seikkana P.E tuo vielä myös esiin, että vaikka olikin ollut hyvin täydellisiä ihmisiä myös ennen, he eivät voineet vaikuttaa maapallon auraan. Mutta heti sen jälkeen, kun Jeesus Kristus oli elänyt, alkoi maapallomme loistaa – vielä vähän himmeästi, mutta ei tummilla väreillä enää. Siihen tuli jotain valkoista, joka aiheutti loiston.

Kuinka kauan kestää, ennen kuin maapallomme loistaa aivan puhtaalla, kirkkaalla loistolla, P.E vielä miettii ja päättelee, ettei se luultavastikaan tapahdu ennen kuin autamme niin paljon Kristuksen työtä, ettemme luo uutta saastaa, sillä silloin solkkaamme maapallon auraa taas. Ja päättää kohottavasti, ajatukseensa siitä, että kun me ihmiset aikojen vieriessä tulemme Jumalan palvelijoiksi, Kristuksen kanssatyöntekijöiksi, kun opimme sillä tavalla auttamaan näkymätöntä vapahtajaa, silloin myöskin vähitellen maapallomme alkaa kirkkaammin ja kirkkaammin loistaa.

”Siinä on salaisuus takana, kun sanotaan kristillisessä dogmatiikassa, että Jumalan Karitsa, Jumalan Poika, Jeesus Kristus kantaa meidän syntimme päällänsä ja koettaa pestä lumivalkoisiksi. Siinä on se salaisuus.”