Pekka Ervast: TEOSOFIA HENGEN USKONTONA

Pekka Ervast: TEOSOFIA HENGEN USKONTONA

Pekka Ervastin metafyysisiä tutkielmia- sarjaan kuuluu ensimmäisenä sivumääräisesti ei kovin laaja, mutta sisällöltään varsin tiivis teos Teosofia hengen uskontona. Se jakaantuu kappaleisiin ”Teosofiset opit ja teososofia”, ”Usko ja tieto” sekä ”Salatiede”. Lähtöajatuksenaan tuo Ervast esiin tässä kirjoitelmassaan, että teosofinen maailmankatsomus on niin monipuolinen ja sisältörikas, että joka on siihen juurta jaksain perehtynyt, on jo sinänsä pikku oppinut, muttei teosofisen elämänymmärryksen omaksuminen edellytä mm. sanskriitin-, kreikan-,latinan- jne. kielisten sanojen eikä erilaisten termien oppimista. Sen sijaan teosofisessa maailmankatsomuksessa on joitakin suuria piirteitä, joihin voi tutustua ja syventyä ”selvällä suomen kielellä”, kun tahtoo Jumalan valtakuntaa ymmärtää. Ne ovat samoja, joita löytyy joko kaikkineen tai osittain jokaisesta maailmanuskonnosta, kuten jälleensyntyminen, syysuhteen laki (karma), ihmishengen kuolemattomuus, ihmisen elämä tuonelassa ja taivaassa kuoleman jälkeen ja ennen uutta syntymää, ihmisten veljeys, Jumalan isä-äitiys, kehityksen laki, ihmisten täydellistyminen, kaita tie. Mutta Ervast myös lisää, ettei teosofia henkisessä merkityksessä ei ole välittömässä tekemisissä teosofisten oppien, enempää kuin muidenkaan oppien kanssa, sillä ikuista henkistä varmuutta eli elämää, Jumalaa, ei voi sanoin määritellä. Teosofiaan ei myöskään tulla huvikseen tai asenteella tänään tätä, huomenna toista, vaan joka teosofian omakseen löytää on jo olemassaankin vakava, etsivä ihminen, joka usein on väsynyt niin ulkokultaisuuteen, sokeaan uskoon, pelkän loogisen järjen kumartamiseen, kaikkitietävään rikkiviisauteen, toivoen että ehkä jossain löytyy jotain todellista...

Ervast käsittelee uskonto- sanaa eri yhteyksissään ja merkityksissään. Kun jollain ihmisellä on uskonto, se tarkoittaa jokapäiväisessä puheessa sitä, että hän uskoo johonkin uskonnolliseen maailmankatsomukseen, joka antaa määrätyn kuvan maailmankaikkeuden elämästä. Koska noita maailmankuvia on monta, siitä seuraa kysymys, miten valita, mikä niistä on oikea. Ja vastaus on yleensä kahdenlainen. Toisen mukaan on syytä valita isien ja omaisten uskonto, se, jonka ihminen on perinyt syntyessään. Toinen vastaus neuvoo valitsemaan sen, joka parhaiten vastaa ihmisen kaipuuta ja vaatimuksia. Ilmeikäs on tässä rinnastus vaalimieheen, jonka tukalaan asemaan oltaisiin ulkoisen maailman ja kansainvälisten yhteyksien paljoudessa (jo silloin) jouduttu, ellei teosofinen liike olisi ilmestynyt keskellemme auttajana ja vaaliepäilysten ratkaisijana. Sillä esittäessään maailmankatsomusten ytimen, teosofia tarjoaa samalla maailmankatsomuksen, johon kaikki uskonnot uppoutuvat. Ja siihen maailmankatsomukseen etsijä ja epäilijä voi uskoa, sen ollessa hänen kannaltaan uskontoa sanan jokapäiväisessä korkeimmassa merkityksessä. Mutta kuten opettaja jo aiemmin totesi, tämä kaikki ei ole vielä elävää uskontoa, mitä asiaa hän lähtee havainnollistamaan.
Keskiajalla litteään maapallon muotoon ja sen ylle holvikattona kaareutuvaan taivaaseen uskoivat kristityt, ja siihen uskominen oli uskontoa. Mutta havainnon paljastuttua vääräksi, ei maan pallon muotoon uskomisesta ole tehty kuitenkaan uskontoa, vaan on jo hyvän aikaa puhuttu nykyajan tieteestä. Onko uskominen siis vain tiedon puutetta, ja häviääkö uskonto kun tosiasioin tutkimus etenee, Ervast pohtii, ja liittää aiheeseen ihmiselämän jatkumisen kuoleman jälkeen, mikä yhdistetään perinteisesti uskonnon käsitteeseen. Mutta totuudentutkijan kannalta mahdollisuuksia on kaksi, joko jatkuu tai ei, niistä kummankin ollessa luonnon ja elämän lakien mukaista. Ainoastaan tieto ratkaisee; mikä tänään on epäselvä voi huomenna jo olla tiedossa, eli kysymys on luontojaan tieteellinen. Joko se, että uskonto perustuu tietoon tai niin, että se on kokonaan tiedon ulko- ja yläpuolella, antaa uskonnolle elävän merkityksen. Niinpä Ervastin päättelyissä ja sanojensa mukaan ei myöskään teosofisen maailmankatsomuksen mukaista opetusta, esimerkiksi jälleensyntymisestä voi kutsua uskonnoksi. Vaikka tiedettäisiinkin, niin kuin monet saattavat tietää, ihmisen olevan jälleensyntyvän olennon, se olisi tieteellistä tietoa elämän ja luonnon ilmiöstä, ei elävää uskontoa. Elävässä uskossa ei ole sijaa opinkappaleilla tai epävarmoilla ”totuuksilla”. Uskonto hylkää kaiken, mikä ei ole ehdotonta totuutta, mutta toiselta puolen se, mitä tiedämme, ei ole uskontoa, vaan tiedettä, Ervast kiteyttää.
Siirtyessään kysymykseen elävästä uskosta Ervast toteaa, että se on uskoa Jumalaan, ehdottomaan, joka on yläpuolella kaikkea tietoa, jota ei koskaan voi tieteellisesti tietää. Uskonnon, uskon, ikuinen sisältö on siis Jumala, se saavuttamaton, elämisen ja olemisen oma mysteerio, johon ihminen on ikuisesti suhteessa, ja johon hänen täytyy aina uskoa. Kuitenkaan se usko ei ole järjen työtä, vaan koko olemuksellaan antautumista sille, johon hän ei voi olla uskomatta, jonka olemista hän ei voi kieltää. Tietämisen kohde on totuus, jonka tietoon ihminen voi päästä. Totuus on se Logos, jonka kautta kaikki on tehty, ja se on etsimisen ja löytämisen huippu.

Näin Ervast myös tähdentää, ettei uskon sisältöä voi objektiivisesti kuvata, sillä kaikki tieto on tajunnallemme objektiivista, ja kaikki mikä sellaista on, niin näkyvässä kuin näkymättömässä, lankeaa tieteen piiriin. Uskonnon alalle kuuluu ainoastaan subjektiivinen, jota ei voi ”tietää”, mutta joka sen nojalla onkin varminta varmuutta. Ja tähän kohtaan hän haluaa ottaa mukaan vielä joitain selviöitä, ”joiden avulla puhdistaa subjektiivista saavuttamatonta kaikesta tunkeilevasta objektiivisuudesta.” Ne ovat kolme varmuutta: elämän eli olemisen varmuus, siveellinen varmuus ja yksinäisyyden varmuus.

Ensimmäisessä selviössä, olemisen varmuudessa, ei Ervastin mukaan ole kysymys siitä, tiedämmekö vai emmekö tiedä olevamme olemassa. Kaikessa tiedossamme, ajatuksissamme, toiminnassamme kun on takana se minuus, se itse, se henki, joka on ja josta emme pääse irti.  Mutta sen sijaan kun kysymme, mitä on elämämme ja elämisemme, alkaa tapahtua. Järkeemme vedoten maailma neuvoo meitä astumaan ulos ”kirkkaaseen maailmaan”, tutkimaan ympärillämme olevaa elämää ja toisia ihmisiä. Mutta tehtyään niin,  ihminen toteaakin, ettei hän sellaista tietoa tarvitse, koska se tieto on hetkellistä, muuttuvaa ja ohimenevää, ei edes ehdotonta varmuutta , eikä hänen oma olemisensa siitä muuksi  muutu.  Niinpä häntä kannustetaankin tutkimaan itseään, viitaten kaikkiin mahdollisiin tietoihin ja saavutuksiin mielen, sielun ja ruumiin salaisuuksien ja tietämysten alueilla.  Mutta siitäkään ei ihmisen todellinen jano sammu, että kuulee, minkälainen luonne hänellä on, minkälainen ruumis, mitä kykyjä ja taipumuksia.  Kunnes arvoitus ratkeaa,  selittämättä kuitenkaan mitään, sillä olemisen tosiseikkaa ei voi selittää, ei kuvata ei tutkia.  Siihen täytyy vain uskoa, elämän suurena välttämättömyytenä.  Tuon ratkaisun ollessa: olemme tässä ja nyt, elävää tajuntaa, elävää henkeä ja olemassa subjektiivisesti. 

Toinen selviö on siveellinen varmuus, nykykielellä kenties moraalinen ja eettinen varmuus. Ja vielä täydentäen, niin ikään Ervastin mukaan - vapauden ja synnin varmuus.  Ja hän kertoo kaksinaisuudesta,  joka meissä asuu.  Erehdymme ja valitsemme jopa tieten tahtoen pahan, ja kuitenkin haluamme sitä, mikä on oikein ja totta.  Tässä ristiriidassa maailma rientää taas ihmistä  auttamaan, olalle taputuksineen, ihmisen luontoon ja myös ihmisen eläimellisyyteen vetoamisineen,  kehuineen ja kannustuksineen. Nuhteitakin se antaa, jos ihminen on muka tyytymätön syyttä tai on näkevinään herkästi pahaa kaikkialla, etenkin itsessään. Jopa tietynlainen harhaisuus nostetaan esiin.  Vaikka nuo perustelut voivat kuulostaakin  oikeilta ja järkeenkäyviltä, siltikään ihminen ei tule niillä sisäisesti autetuksi. Ja niin hän tahtoo pysäyttää hetkeksi puheliaan maailman. Ensiksikin hän tahtoo sanoa sanansa siitä, mikä on synti. Synti on sitä, että unohdamme itsemme elävänä henkenä. Sitä tapahtuu silloin kun lankeamme johonkin heikkouteen, jonka objektiivinen luontomme asettaa tiellemme. Näin tietenkin tapahtuu, (emmehän olisi muuten täällä koulussa, ajattelisin), eikä se tarkoita ainoastaan sanoja ja ajatuksia, vaan koko sitä seikkaa, että me jotka olemme vapaita, eläviä henkiä, olemme heitetyt olotilaan, jossa tajuntamme on rajoitettu, kahlehdittu, myrkytetty. Näin laajentaa tuota asiaa Ervast.  Ja sitten hän tuo mukaan mielestäni todella tiukan kohdan toteamalla, ettei ristiriita poistu siitäkään, että käsitämme olevamme jumalsyntyisiä olentoja, sen että ”Jumala on meissä”.  Sillä siitä seuraa hänen mielestään, että joudumme myöntämään  Jumalan olevan kaikissa ja kaikkialla muuallakin (oma ajatus: ilmaisullisesti ja ajatuksellisesti,  toisesta tilanteessa ja asiayhteydestä käsin katsottuna se että meissä ja kaikissa on Jumala on kaunista ja ”totta”), mikä merkitsee ”automaattisesti” joutumista objektiiviseen suhteeseen Jumalaan. Silloin Jumala ei olisi enää Jumala, sillä paikkamme Jumalaan olisi ikään kuin ulkopuolella ja olisimme nousseet häntä korkeammalle. Se ei ole kuitenkaan mahdollista, sillä Jumala itse on salaisuus. Ei ole siis Jumala ulkopuolellamme eikä meissä, vaan Jumala ja me olemme ja oleminen on Jumala. Näin tuli uudelleen esiin ja samalla vahvistui entisestään se, mitä Ervast sanoi jo tuolla aiemmin ensimmäisestä varmuudesta, nimittäin että ensimmäinen varmuutemme on Jumala.  Mutta kun tässä puhutaan nyt toisesta varmuudesta, niin Jumalan ja maailman suhteen se merkitsee opetustensa mukaan  sitä, että ihminen tahtoo pohjimmiltaan aina Jumalaa eikä maailmaa. Ja että tuon tahtomme kahleena on järki. Järki on tahdon tappaja, tämä on siveellinen varmuus, hän kappaleen lopuksi toteaa.

Kolmas selviö on yksinäisyyden varmuus. Ja kun P.E. lausuu,  että uskonnollisessa tietoisuudessa ihminen on yksin Jumalan kanssa, kokee lukijana, että tuossa toteamuksessa on sanottu kaikki ja että se riittää. Mutta kun hän nostaa esiin myös sen puolen, että yksin saamme kärsiä, yksin taistella ja yksin voittaa, elävöityy mielen tasolla enemmänkin, miten se kaikki toimii elämän ja olemisen suhteen. Sitäkin Ervast pian kuvaa. Maailma hätääntyy, vetoaa järkeen ja tunteisiin, tuoden esiin yksinäisyyden valitsemisen mielettömyyttä ja siihen joutumisen varjopuolia.  Tähän tapaan:  Eikö ole oikein ja luonnollista olla hyväksytty ja seurallinen? Hyvällä ja sydämellisellä ihmisellä on aina ystäviä, ei tarvitse kantaa huolta, että jäisi yksin. Seuraeläinkinhän ihminen on. Eikä kohta pelottelu hylkiön osastakaan kai ole kaukana.

Kukapa ei allekirjoittaisi mielessään ainakin osaa noista vetoomuksista, ovathan ne objektiivisen maailman todellisuuksia. Mutta Ervast saattaa lukijan taas keskiöön toteamalla, etteivät ne kykene poistamaan yksinäisyyttämme, johtuen siitä, ettei kukaan voi karkottaa meitä omasta tajunnastamme. Perustuen siihen, ettei Jumalalle mahda kukaan mitään. Ja mitä rakastamiseen tulee, se kohdistuu ainoastaan objektiiviseen maailmaan. Ulkoa päin ei rakkaus subjektiivisuuteen ulotu. Ei myöskään mikään annettu apu. Viisas opettaja tai vapahtajakin jää ulkopuolelle subjektiivista  itseämme, henkemme pyhättöön pääsee astumaan vain Jumala. Siksipä viisaat neuvovatkin luottamaan  heidän sanoihinsa ei sen nojalla mitä he sanovat, vaan sen nojalla, että he puhuvat sitä, mitä Jumalakin puhuu kullekin hänen omassa tajunnassaan.

Noihin selviöihin eli varmuuksiin liittyvä teksti oli kaikkiaan aika metafyysistä ja ilmaisullisestikin lukijan keskittymistä vaativaa.  Niiden jälkeisessä yhteenvedonomaisessa kappaleessa Ervast puhuukin varmuuksien oivaltamisen ja kokemisen merkityksestä enemmän ihmisen voimavarojen ja elämässä selviytymisen kannalta.  Sieltä lopuksi muutamia pomittuja kohtia ja lauseita,  siten kuin olen niiden toisiinsa liittyvän nähnyt ja ymmärtänyt: 

”Meillä on kaksi tietoisuutta (kuin polariteettina, ajattelisin), objektiivinen ja subjektiivinen, tieteellinen ja uskonnollinen, maailmallinen ja jumalallinen. Meidän täytyy taistella itsellemme jälkimmäisenä mainittu, henkisempi tietoisuus, mikä ei tarkoita toisen puolen torjumista tai kieltämistä, vaan voittamista ja lunastamista. Sana kuinka on avainasemassa, esimerkiksi: kuinka osaamme oikealla tavalla suhtautua objektiiviseen tietoon, tai kuinka osaamme taitaa kärjen onnen kaipuultamme? Aine palvelee henkeä ja tieto tahtoa. Usko johtaa meidät ulos ristiriidasta. Jumalalle on kaikki mahdollista. Tämä on teosofiaa.”

Kolmas luku, Salatiede, virittää heti alkuun kysymyksellä, miten käy näkymättömän todellisuuden tutkimisen ja koko teosofisen maailmankatsomuksen, jos kerran uskonnollinen tietoisuus ja objektiivinen tietoisuus ovat vastaparit toisilleen, ja jopa haarniskassa toisiaan vastaan? Ervastin mukaan tilanne on lähtökohtaisesti selkeä. Salatieteellinen tutkimus ei ole sama kuin uskonnollinen tietoisuus eikä perustu siihen. Edellinen on virallisen tieteen jatkoa, joka kuten kaikki tieteellinen tutkimus perustuu havaintoihin, kokeisiin, loogisin johtopäätöksiin, ja on olemukseltaan objektiivista. Jälkimmäisen perussävel on usko, tiedolle ja tietämiselle saavuttamaton.

P.E. laati tämän käsillä olevan tutkielmansa vuonna 1916, ja jo silloin hän otaksui julkisen tieteen tutkimusalan laajentumisen myötä tieteellisen tutkimuksen ennen pitkää ylettyvän myös alueelle, jota kutsumme näkymättömäksi henkimaailmaksi. Samalla kun hän on ollut sitä mieltä, ettei inhimmillinen tiedonjano ja totuudenetsimishalu pysähdy puolitiehen eikä tyydy odottamaan tieteen hitaita askelia, niin kuin ei olekaan. Ja hän tähdentää myös sitä, että uskonnollisen tietoisuus pystyy kyllä tunnustaman totuuden joka alalla. Mutta sen luonteeseen kuuluu siirtää kuitenkin kaikki tieto, myös näkymätöntä maailmaa koskeva, objektiivisen tietoisuuden puolelle. Kiintoisa onkin tässä yhteydessä maailman ja koko objektiivisen todellisuuden rinnastus maapalloon, joka kiertää akselinsa ympäri. Akselia, joka on konkreettisesti olematon ja kuitenkin matemaattisen tarkka, verrataan uskonnolliseen tietoisuuteen, jonka ympäri koko sekä näkyvä että näkymätön objektiivinen maailma kiertää, ilman minkäänlaista riitasointua. Niin että jos eripuraa ulko- ja sisäkohtaisen tietoisuuden välillä ilmenee, se on käytännöllistä ja yksilöllistä laatua. Ihmisen on kuitenkin mahdollista herätä ja sisäisellä uskollaan tuota kehittämäänsä objektiivista tietoisuuttaan voittaa. Mietin, voisikohan tässä olla kysymys myös erottamiskyvystä: "tuo ja tuo on kyllä mielenkiintoista, mutta se ei vastaa ihmisyyden ihannettani", tai: "noinkin voi asian nähdä, mutta taidan oppia siitä nyt vain paremminkin sen, ettei se edistäisi sisäistä iloani eikä tukisi kasvuani", (vaikkapa) luopumisen tai anteeksiannon suuntaan. Mieleeni nousivat tässä yhteydessä myös Sokrateksen sanat: ”Ihminen, tunne itsesi”.

Oman aikansa ihmisenä Ervast toteaa, ettei näkymättömän maailman tutkimista harjoiteta julkisesti maailmassa. Ja vaikkei mitään salatieteen tutkimuksen riemuvoittoa ole tässä sadassa vuodessakaan saavutettukkaan, on tilanne varmaan nyt jo vähän toinen. Onhan eri tahoilla maailmassa kyseisille ilmiöille jo instituuttinsa ja oppituolinsakin. Vaikka vähän osaan toisaalta asiasta sanoa. Mutta sen voi varmaan kuka tahansa todeta myös tänään, kuten Ervast tuolloin ennen, että todellista henkistä tietoa on kätkettynä ja verhottuna virallisten uskontojen opinkappaleisiin ja vertauskuviin, koskien mm. jälleensyntymistä, luonnon haltijoita, jumalia, enkeleitä jne. Eikä toisaalta vain niihin, vaan samoja asioita sisältyy yhä kansan suussa säilyneihin perimätietoihin, alkuperäistaiteisiin ja muihin kulttuurisiin ilmentymiin. Mutta Ervastin painopistealuetta ja ajatuksen kulkua seuraten haitallista tässä kaikessa on ollut se, että alkuperäisten tietojen ympäri on pyritty rakentamaan kaikenlaisia "koristeoppeja", ja liittämään mukaan myös paikkaansa pitämättömiä lisätietoja, jotka ovat syrjäyttäneet alkuperäisen tiedon. Etenkin uskonnondogmeiksi muuttuneet alkuperäiset tiedot ovat Ervastin näkemyksen mukaan olleet omiaan viemään sielullistakin sivistystä harhateille. Ja hän ottaa esimerkin ahdasmielisyyttä, tuomitsevuutta ja jopa julmuutta ruokkivasta sisäisestä sivistyksestä, joka nojautuu valheelliseen tai ainakin virheelliseen käsitykseen helvetistä. Huomasin tässä ajattelevani, että kyseisestä opista lienee jo kuitenkin valtaosiltaan luovuttu. P.E. uskoo, että teosofisen maailmankatsomuksen on mahdollista luoda vielä sisäiselle kulttuurille uusi, pysyväinen pohja.

Aiheeseensa palautuen tutkielma päättyy toteamukseen, että teosofia eli hengen uskonto on sanan uskonnollisessa merkityksessä kuitenkin kaikesta sivistyksestäkin riippumaton, kirkkaudessaan ja puhtaudessaan tuon kaiken yläpuolella. Ja että ennen kaikkea se on elävää elämää, jonka Isä ei kätkeydy, ei etenkään pieniltä ja heikoilta.