Sivun näyttöjä yhteensä

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

KANSAKUNNAN ITSENÄISYYS, tarkastelun päätösjakso
Ervast tähdentää, että luodakseen aatteellista kulttuuria kansa tarvitsee jonkinlaista vapautta ja jonkinlaista itsenäistä kansallista elämää. Onkin ihmeellistä ajatella miten pitkiä aikoja kansojen kehitys nykyisilleen on vienyt ja mitä vaiheita vaatinut.
Ervast opettaa, että kansojen kehitys tapahtuu vaiheittain ja erilaisten prinsiippien mukaan. Nuo prinsiipit eli käyttövälineet vaikuttavat myös ihmisen kehityksessä. Ne ovat fyyysinen ruumis, tunneruumis, ajatusruumis ja kaikkein korkein.
Aluksi eletään aivan kuin fyysisessä ruumiissa. On vain yksi yhteiskuntaluokka, joka taistelee luontoa vastaan olemassaolonsa puolesta. Vähitellen alkaa erottua ihmisiä, joiden tunteet ovat voimakkaampia ja jalompia kuin toisten. Myös rakkaus kehittyy saaden kauniimpia muotoja. Nämä ihmiset muodostavat aivan kuin jalomman osan tuosta joukosta. Siitä joukosta nousee vähitellen johtajia. Ja vasta pitkän ajan kuluttua saattaa tästä kansasta, joka on ennen ollut alkuperäisellä kannalla, muodostua sivistyskansa, johon on muodostunut aivan kuin tiettyjä ihmisluokkia. Yksi vastaa fyysistä ruumista tehden välttämättömät ruumiilliset työt tässä näkyvässä maailmassa.
"Sitten on muitakin kansanluokkia. On luokka, joka vastaa ihmisen tunneruumista. Voisimme sanoa, että sotaväki ja sitten kauppamiehet ja koko virkamiehistö vastaavat ihmisen tunneruumiista, johon on aina yhdistetty jonkinlaisia ajatuksia. Nuo kansanluokat vastaavat ihmisen tunneruumiista sen tähden, että meissä ilmenee ensiksi, mitä kansa kulloinkin himoitsee, mitä se kulloinkin haluaa ja tahtoo. Mutta sitten on niin sanoaksemme korkein luokka, joka vastaa ihmisen ajatusta. Sen tehtävänä on varsinaisesti ajatella, palvella taidetta ja kulttuuria."
Hän huomauttaa vielä että edellisessä kuvauksessa on kysymys jonkinlaisesta "ihanteellisesta tapauksesta", että me saisimme kuvan siitä, mitenkä asiat ovat todellisuudessa. Kuitenkin elämä aina näyttää vähän toisenlaiselta. Tyypilliseltä kannalta katsoen, hänen mielestään, aina on kuitenkin vähimmin kansassa niitä, jotka suorastaan osaavat ajatella, jotka suorastaan osaavat luoda tieteellistä tai taiteellista, tehdä henkistä työtä ─ ne ovat tässä näkyvässä maailmassa kansan ajatusruumis. Ja jatkaa, ettei kansan ajatusruumis voi tulla näkyviin tässä fyysisessä elämässä ennen kuin kansa on siksi suotuisissa olosuhteissa ulkonaisesti, että se ─ samoin kuin yksilö ─ voi myöntää aikaa ja huomiota henkisille kulttuuriarvoille.”
Mutta asiat eivät kulje aina ihanteellisesti eivätkä suoraviivaisesti, kuopat ja mutkat ovat historiallinen välttämättömyys.
Ervast puhuu realistisesti, tähän tapaan: Alkaessaan pyrkiä itsetietoon ja itsenäisyyteen, alkaessaan tavoittaa itseään, hairahdutaankin kaikenlaisiin himoihin ja haluihin, ikään kuin juovutaan..Pyritään valtaan, valloittamaan toisia maita ja kansoja, sortamaan nauttiakseen siitä, että ollaan niin suuria, mahtavia ja ihmeellisiä… Mutta se on kuitenkin jokaisen kansan turmio - lyhyt historiallinen aika ─ ehkä satoja tai tuhat vuotta ─ niin kansa häviää näyttämöltä ainakin vaikuttavana voimana.
Hän nostaa esiin kautta historian näkyneen ilmiön,
kansallisuusaatteen nurinkurisen puolen - jokainen kansa uskoo olevansa se oikea Jumalan kansa, valittu kansa. Mutta hän uskoo siihen, että samoin kuin ihminen pyrkiessään itsetietoisuuteen, yrittäessään olla oma itsensä, lopulta, kun hänen etsimisensä on rehellistä, todella löytää sellaisen itsensä, joka pysyy ja joka on aivan toisenlainen, kuin mitä hän on luullut,. Tosin historian näyttämöllä ei Ervastin mielestä ole nähty kansaa, joka sillä tavoin olisi tullut itsenäiseksi. Mutta se ei vähennä pyrkimyksen merkitystä, sillä kansat, samoin kuin yksilöt, ovat jälleensyntyviä. Kansa, joka muodostaa kokonaisuuden, saattaa kuolla pois, kun se ei tuossa muodossa päässyt itsetietoisuuteen, ja ruumistua joskus tulevaisuudessa toiseen kansaan elääkseen siinä uudestaan pyrkimyksensä Jumalaa kohti.
Ja niin tullaan taas tuohon alun kysymykseen kansan itsestä, mutta kuin syvemmässä asteessa tai korkeammassa potenssissa kun opettaja kysyy: "Eikö sitten kansoilla ole sisäisempää itseä kuin ainoastaan se persoonallisuus, mikä ilmenee kansan ulkonaisessa elämässä, sen ajattelevissa, sen tuntevissa ja toimivissa yksilöissä? "
Ervast opettaa: Se jokin sisäinen, todellinen itse siellä takana aivan kuin odottaa, että kansa persoonallisuutena kääntyisi sen puoleen. Kansan todellinen itse on sen sisäisin olemus, sisin minä, joka käyttää kansan ajatus-, tunne- ja fyysistä ruumista omana ruumiinaan. Se on korkea ja kaunis olento, kansallishaltia eli suojelushenki, olentoryhmä, vaikka sen ryhmän kyllä yksi olento sulkee syliinsä. P.E.n kirjasen ”Suomen kansallishaltia”- mukaan tämä näkymätön enkeli on myös kaikkien toisten kansojen veli ja Jumalan palvelija.
Ja sitten toinenkin kysymys kantautuu elävänä ja määrätietoisena reilun sadan vuoden takaa: Millä tavoin kansa voisi oppia tuntemaan tämän sisäisen itsensä, mitenkä kansa voisi kääntyä sen puoleen?- Samaa tietä kulkien kuin yksilö kääntyessään oman sisäisen itsensä puoleen, kuuluu vastaus. Eräs kohta sillä tiellä on nerous ja lahjakkuus.
.
Tässä lukijana pysähtyy taas kuulostelemaan, miten ymmärtää oikein nuo sanat, nerous ja lahjakkuus.. Eikö pitäisi puhua paremminkin suvaitsevaisuudesta tai lempeydestä...Niin, kyllä. Ja niistä puhutaankin. Ja Ervast tietää kyllä mistä puhuu. Mutta tahdon kuitenkin sanoa, ettei teosofiassa alleviivata "älyä", ainakaan sellaisena kuin se nähdään alemmassa kolminaismaailmassa. Eikä pyritä asettamaan ihmisiä muutenkaan paremmuusjärjestykseen. Ja äly, se on todellisuudessa laaja käsite, ja salaperäinen, tiedemiestenkin mukaan. .
Sanat ovatkin ihmeellisiä, jos katsoo vain niitä. Ja kuitenkin juuri niitä pitää katsoa, ja kuunnella. Mutta niillä saattaa olla useita merkityksiä riippuen asiayhteydestä, ja monista eri tekijöistä. En laajenna kuitenkaan nyt siihen suuntaan. Tarkennan vain, että Ervast puhuu ihmisen ja kansan sisäisestä itsenäisyydestä ja sisäisestä neroudesta, joka siinä on silloin aina mukana. Siitä inspiraation ja sopusoinnun lähteestä, joka välillä aivan kuin lahjana, mutta kuitenkin ponnistusten tuloksena pilkistää pilvennurkalta myös yhteiseen tajuntaamme. Mutta suotuisassa tapauksessa saattaa myös valua yhtäjaksoisemmin henkisen tien kulkijoiden polkua valaisemaan. Mielestäni nerous ja lahjakkuus on kuin tuhatteräinen kukka, ja sen ilmennys on aina sekä uskon että myös tahdon asia. Ervastkin sanoo: ”Kansakin voi pyrkiä sisimmän itsensä tuntemiseen sillä tavoin, että se antaa nerokkuudelle ja lahjakkuudelle mahdollisimman paljon tilaisuutta ilmetä.”
Eräs keino kansamme sisäisen itsen tuntemiseen Ervastin mukaan olisikin, että koettaisimme valmistaa tilaisuuksia lahjakkaille olennoille viemään kulttuuria eteenpäin. Tietäen, että he ovat kansamme sisäisen itsen suojeluksen alaisia. Se merkitsisi ennen muuta tieteen, taiteen, kirjallisuuden, kulttuurin arvostamista. ”Vain siinä määrin kuin kukin meistä Suomen kansan yksilönä tuntee sisässään panevansa arvoa kaikelle henkiselle suuruudelle, neroudelle ja lahjakkuudelle, älylle, kaikelle kulttuurielämälle, kaikelle todelliselle suuruudelle, vain siinä määrin me valmistamme kansallemme kulttuuritulevaisuutta, ja ainoastaan siinä määrin me kutsumme luoksemme sellaisia lahjakkaita neroja, korkeita olentoja, jotka voivat rikastuttaa meidän älyllistä ja henkistä elämäämme.”
Kun ajattelee nykypäivää, niin voi todeta Ervastin toiveen ehkä jossain määrin myös toteutuneen. Tämäkin asia ja aihe on kiintoisa ja pohdittavaksi tässä kovin laaja. Mutta kyllä Suomen kansan sisimpiä tuntoja ja arvoja, tahdonkin myös sanoa
- kalevalaisen viisauden valojuovia - nousee esille lukemattomissa hengentuotteissamme. Erityisen tärkeitä ovat mielestäni sellaiset tieteen ja taiteen saavutukset, jossa korostetaan ihmisyyden, veljeyden ja rauhan merkitystä. Vaikka ei aina niin suoraan, teoksen luonteesta johtuen, mutta kuitenkin siten, että se puhuttelee syvemmin ja herättää vastaanottajasssa tuon suuntaisia tuntoja ja ajatuksia.
Toinen keino, ja ehkä varmin, Ervastin mukaan, koskee koko kansaa, ja lähtee siitä, mitä Jeesus on yksilöllisille ihmisille opettanut; millä tavoin tulisi elää ja kuinka rakastaa lähimmäisiään kuin itseään. Tämä toinen keino kansan ollessa kysymyksessä merkitsisi sitä, että kansa, noustessaan itsetietoisuuteen, näkee, kuinka kaikki kansat ovat veljiä ja kuinka kaikkien kansojen yläpuolella ja takana on isä Jumala, suuri yhteinen elämä, jota meidän ennen kaikkea tulee palvella. ”Tällainen kansa ei koskaan voisi ajatella esimerkiksi lähtevänsä sotaan toista kansaa vastaan, koska jokainen kansa on sen veli ja saman Jumalan lapsi, se tarjoaisi vain veljeskäden jokaiselle kansalle, se ei siis voisi hyväksyä mitään sortoa, vielä vähemmän itse sitä harjoittaa, sen kansan sydän olisi vain täynnä rakkautta, myötätuntoa ja sääliä.”
Lukijana ja totuudenetsijanä koen, että esitelmä loppuaan kohden yhä tiivistyy. Kun Ervast kysyy, kuinka me elävät Suomen kansalaiset voisimme tulla kansamme sisimmän itsen tuntoon ja voisimme siis oppia olemaan oma itsemme, hän empimättä vastaa: Siten, että meidän kansamme kaikki jäsenet tulisivat teosofeiksi. "Silloin se tietäisi kansana elävänsä niin, että vaikka se oltuaan aikansa, tuhansia vuosia, tässä maassa, ─ niin jos se tämän nykyisen näkyvän elämänmuodon sitten jättäisi, se itsetietoisesti siirtyisi jonkin muun kansan keskuuteen ja jatkaisi ihmiskunnan nostamista ja kohottamista henkisesti,"
Ervastin mielestä kansamme oli tuolloin, vuonna 1915, mutta tarkoitti kenties ajallisesti laajemminkin, hyvin merkillisessä vaiheessa. Hän sanoo, että halutessaan kansa olisi saattanut nousta todelliseen tuntoon korkeammalla tavalla kuin ehkä mikään muu kansa historian kuluessa. Ja lisää, ettei sanoillaan lainkaan imartele kansaamme, eikä ole myöskään kiihkokansallinen. Hänen mielestään kansamme oli aivan kuin jälleen syntynyt kansa. Kulttuurielämää ennenkin elänyt ja pimennon jälkeen taas noussut. Takana myös sodat ja valloitukset. Niihin väsynyt, turhuutena ne nähnyt, niistä tarpeekseen saanut. Sen vuoksi sen ei tarvitse nousta ulkonaiseen mahtavuuteen.
Alkanut sen sijaan "synnyttyään" luoda uudestaan kulttuuria, mutta voisi nousta korkeampaan, ihmeelliseen itsetietoisuuteen ja luoda korkeampaa kulttuuria. Sellaisessa kohdassa kansamme oli Ervastin mukaan kehityksessään. Ja hän sanoo nähneensä jo vuosikausia, aivan selvästi kymmenen vuotta, ja sitä ennen jo kuusi vuotta minkälainen tulevaisuus meidän kansallamme voisi olla. ”Ja uskon aivan niinkuin J. V. Snellmankin, että tällä kansalla on tulevaisuus edessään. Mutta minä myös aivan selvästi tiedän, mikä on se epäkohta, joka on esteenä sille, että meidän kansamme voisi palvella todella hyödyllistä tulevaisuutta, voisi todella luoda kulttuuria ja auttaa ihmiskuntaa eteenpäin tässä vaikeassa taistelussa tällä maapallolla. Ja tiedän myös, että on vaikeuksia, suuria vaaroja edessä.”
Ja edelleen intensiivisesti:
”Suomen kansa on paljon kärsinyt. Se on pitkin vuosisatoja tehnyt työtä, raatanut ja ponnistanut, sen vuoksi se ei ehkä lankea mihinkään suoranaiseen ylellisyyteen ja himolliseen raakaan elämään, niin kuin kansat voivat tehdä ja niin kuin Peer Gynt elämässään teki. Mutta sillä on ainakin se mahdollisuus edessä, että se lankeaa tylsyyteen, että se kadottaa näkyvistään aatteet ja ihanteet, hengen. Se voi langeta sellaiseen aineelliseen tylsyyteen, ettei se mistään muusta välitä kuin jokapäiväisestä leivästä ja jokapäiväisistä huvituksista.”
Mutta Ervast uskoo kansamme voittavan tämän vaaran ja pääsevän kulkemaan sellaista merkillistä tulevaisuutta kohti, jota ei yksikään voi vielä aavistaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti