Sivun näyttöjä yhteensä

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Pekka Ervast: KRISTUS MEISSÄ
Luku 5. Jeesus Kristus oppaana ja kuninkaana
Jeesus Kristuksella on tämän maapallon kuninkuus, ei tunnetusti ja muodollisesti, vaan jossain ylhäisissä taivaissa, näkymättömissä, Pekka Ervast sanoo. Ja tuo myös esiin, aiempaakin kerraten, että siten kuin ihmisen korkeamman minän suhde on hänen maalliseen personallisuuteensa, on Jeesus Kristuksen suhde tähän maapalloon.
Mutta tähän rinnakkaiseen asetelmaan alempien ja ylempien puolien välillä sisältyy hänen mielestään myös merkittävä eroavuus, johtuen siitä, että ihmisen korkeampi minä on kuitenkin yhtä hänen personallisuuden kanssa. Eikä vain yhden, vaan monta personallisuutta on pujotettuna muistinsa siteeseen, hän täsmentää. Niinpä ihminen voi myös kokea, tuntea, korkeamman minänsä lähellään, suojaamassa, huolehtimassa, elävöittämässä. Mutta maapallon korkeamman minän suhteen hän ei välittömästi koe sillä tavalla, onhan maapallo ennen kaikkea ihmisten summa.
Hän jatkaa muistuttaen, ettei korkeampi minämmekään ole vielä täydellinen, mutta pyrkii siihen inhimmillisessä minuudessaan, inkarnaatioiden välityksellä - kohti sisäisintään, monadiaan, aatmaa, jossa hän on yhtä Isän, Jumalan pojan kanssa. Matka on mittava. Kun ottaa huomioon, että yhden pitkän pitkän kohdan inkarnaatiosarjassa ja evoluutioketjussa muodostaa minuuden luominen ja sen täydellistyttäminen.
Takanamme on siis minuus, joka kuten P.E. sanoo on hyvä kyllä, johon paha ei voi ylettyä. Mutta se ei ole täydellinen, eikä osaa toimia. ”Se on oppimassa täydellistä olemista. Ja meidän persoonallisuutemme taas on se epätäydellinen, vaillinainen syntinen ─ niinkuin on tapana sanoa, ─ syntinen välikappale, jonka avulla minuutemme kulkee täydellisyyttä kohti.”. Ja myös: ”Tuo minuus kuitenkin aina näkee ihanteeseen, ja persoonallisuuden pelastus alkaa siitä, että sekin osaa nähdä minuuteen ja sen kautta täydellisyyteen”.
Mutta maapallon laita on toinen, hän toteaa viitaten elämän kouluun ja sen opettajaan, maapallomme persoonalliseen minään. Ja poimitusti tästä: Ollessaan Saatanan vallassa tuolla opettajalla ei ole korkeampaa minää, ja koska se on Saatanan vallassa, sillä ei ole mitään korkeampaa minää. Tai kylläkin on, mutta naamion takana, peitettynä omassa maailmassaan, olematta välittömässä tekemisissä maapallon kanssa. Sen sijaan alempi minänsä on, ohjaten, kiusaten sekä hyvän ja pahan tiedon puuna toimien.
Mutta P.E. tuo myös esiin, että maapallon saatua johdon korkeamman minänsä, Jeesus Kristuksen kautta, se sai myös mahdollisuuden olla epäröimättä sinne ja tänne, olla kulkematta harhaan. Ja sekin kuuluu tähän mysterioon, että maapallon persoonallinen minä on luovassa vuorovaikutuksessa sen korkeamman minän, Jeesus Kristuksen kanssa, jumalallisen viisauden mukaan. Mutta samalla se merkitsee, että J.Kr. on ristiinnaulittu maapallomme päänä. Sitä kuvaa myös vanha astrologinen symboli, jossa maapallo on pallona ja risti sen yläpuolella.
Edelleen hän valottaa, tässä tiivistäen, että Saatanan alempi minä, äärettömän suuri joukko eläviä henkiolentoja ja niiden johtajia, hallitsee vielä tätä maapalloa asuen pallon sisällä, sen keskipisteessä. Maapallon korkeampi minä, Jeesus Kristus on kuten edellä todettiin aivan kuin ristiinnaulittuna tässä maapallon ympärillä, sen tajunnallisissa yläilmoissa ja taivaissa. Se on tila, jonne tajuntamme ei ilman muuta ylety. Mutta yhtä lailla hänen mielestään voidaan sanoa J.Kr.:n olevan ristiinnaulittuna eetterimaailmassamme, samalla tavoin kuin ihmisen korkeampi minä on ristiinnaulittuna omassa persoonallisuudessaan, aineellisuudessaan.
Mitä syvempiin ja hienojakoisempiin asioihin tullaan, sitä enemmän tiivistäminen vaatii. Ei tahtoisi ainakaan ajatuksellisesti jättää pois tai kadottaa mitään. Jokainen pysähtyminen ja sen harkinta, miten opettajan sanat esille toisi on kuitenkin antoisa hetki, ja kuin avonainen portti omienkin kokemustensa äärelle. Tässä esitelmässä olen päätynyt paikoin pidempiin lainauksiin.
P.E toteaa, että J.Kr.:n tajunta ympäröi aurana maapalloa. Aurana, joka on samalla kuin kolmio, jonka kärki on alaspäin suunnattuna maapalloa kohti, ja myös jokaista ihmistä kohti. Hän muistuttaa Jeesuksen sanoista: ”Kun Ihmisen Poika tulee, niin se on kuin pitkäisen tuli, kuin ukkosen salama, joka tulee idästä länteen. Sillä tavalla on Jeesus Kristus selittänyt maapallon korkeamman minän tulemuksen jokaisen ihmisen luo. Se on kuin salama, tuli, joka tulee karkean ihmisen sisään, mutta sen takana on semmoinen tajunnan taivas, jolla ei ole mitään mittoja. Se ei siis asu maapallon sisässä.”
Samoin asuu alempi minämme sekä persoonallisuutemme pyöreän osan, pään sisällä, ja korkeampi minämme kuin aurassa ulkopuolella, hän sanoo, ja jatkaa, tähän tapaa: Niin kuin persoonallisuutemme asuu päässä, niin laajat hyvän ja pahan tiedon koulun enkelijoukot asuvat maapallon sisällä ja niiden vaikutus käy sieltä keskipisteestä ulos, samalla kun korkeamman minän vaikutus on estetty vielä ilman muuta tulemasta. Joskus se voi pujahtaa jonkinlaisena salamana ihmisen luo, mutta mistään armon sateesta ei voi puhua. Mutta niin kuin ihmisenkin sisällä täytyy syntyä aivan uusia joukkoja ─ uusi minä, ─ niin mahdollisesti täytyy saada vielä sijaa maapallon sisällä joillekuille toisille joukoille.
Kiintoisasti hän myös pohtii, miten se tapahtuu. Sen sisällyttäminen tähän nyt kuitenkin jää… ” Joka tapauksessa on meidän maapallomme erinomaisen hyvä kuva siitä, mitä ihmisessäkin on tapahtuva, vaikka maapallossa kaikki on niin paljon enemmän itsetietoisempaa kuin yksilöllisessä ihmisessä ”.
Jokaisella ihmisellä on siis salainen kuninkaansa, korkeampana minänään, joka on joskus tuleva hänen todelliseksi kuninkaakseen. Se tapahtuu hänessä heräävien Kristusvoimien ja siitä seuraavan Kristuselämän myötä. Ja sillä tavalla on käyvä joskus maapallollekin. ”Sitten kun ihmiskunta osaa tunnustaa Kristuksen kuninkaakseen, sitten elämä maapallollamme myöskin muuttuu aivan toisenlaiseksi. ”
Se ei kuitenkaan tapahdu itsestään, vaan tarvitaan opas, joka ohjaa ihmistä omaa kuninkuuttaan kohti, Ervast valaisee. Ja tähdentää: - Opas on evankeliumeissa, jotka kertovat Jeesuksen elämästä, työstä ja opetuksista. Mutta voidaan puhua myös oppaista, jotka ovat se tai ne, mikä ja mitkä ihmisillä ennen Jeesus Kristusta oli - entiset suuret uskonnot, tietäjät, viisaat ja profeetat. Kaikki ohjasivat ihmistä Kristuksen luo. Mutta Kristus oli vielä kaukana ihmiskunnasta ja tästä planeetasta. Piti mennä ulos itsestään voidakseen nähdä Kristuksen. Jeesuksen opetus oli välitöntä, niin että Kristus saattoi nyt syntyä ihmisen päivätajuntaan.
Kyllä Ervast myöntää evakeliumeita luetun ja tutkitun paljonkin kristikunnassa. Ja vaikka onkin päästy selville, että täytyy seurata Kristusta, jos tahtoo olla kristitty, niin hänen mielestään se on usein myös ymmärretty varsin epämääräisellä tavalla. On uskottu umpimähkään, sen perusteella mitä joku tai jotkut sanovat. Tai on alettu määräillä itse hengessään, mitä on kulkeminen Kristuksen jäljessä. Näin on siepattu jotain oikeaa tunnelmaa, mutta jääty vaille käytännöllistä ja tieteellistä pohjaa ja varmuutta, hän sanoo.
Pohdintansa jatkuu, näin tiivistäen: Kun kristikuntamme seuraa Jeesus Kristusta milloin niin ja milloin näin, niin koska se kuitenkin on päässyt selvyyteen Kristuksen hengestä, vanhurskaudesta ja rakkaudesta, se kaikki voi johtaa välistä hyvinkin ihmeellisiin tekoihin. On voitu mm. vaatia toisella tavalla ajattelevien pelastamista kadotuksesta polttamalla heitä hiljaisella tulella. Tai ajatella Kristuksen rakkautta ja uskoa samalla kertaa sen vaativan vihollisten ja rikollisten tappamista. Tai monenlaista muuta, jota ei oikeastaan tehtäisi yksilöllisinä olentoina. Vakavia vääristymiä on pitkin kristikunnan historiaa, ja kaikki vanhurskauden ja rakkauden nimissä.
Tärkeää on Ervastin mielestä asettua nöyrälle kannalle, myöntää ”etukäteen” tietämättömyytensä siitä, mikä on Kristuksen seuraaminen. Olisi myös löydettävä ja erotettava tämän asian oikea henki, mikä löytyykin evankeliumeista, niitä tutkimalla - Matteusta ensimmäisenä. Niistä tiedetään, että Jeesus kulki ympäriinsä puhuen mielen muutoksesta ja parannuksesta ilmoittaen, että taivaan valtakunta on lähestynyt. Ja kun tutkii edelleen, löytää vuorisaarnan, elävän esityksen siitä, mitä tuo mielenmuutos on ja mitä se tarkoittaa, käytännössä. Samalla avautuu, mistä Jeesuksen seuraamisessa on kysymys.
Ervast sanoo suoraan,ettei kristikuntamme ole vuorisaarnasta liioin välittänyt, sitä seurannut eikä tunnustanut. Eikä myöskään malttanut ottaa selvää, mitä Jeesus Kristus itse on sanonut, mitä hänen seuraamisensa on. Tai jos onkin vuorisaarna löydetty, sen syvällinen viisaus tunnustettu, ei olla totuttu, tai oltu valmiita, näin itse ajattelisin, ottamaan sitä "käsittelyyn" sekä sitten oman elämänsä mittapuuksi ja ohjenuoraksi, vaan jääty siihen, juututtu paikoilleen. Yksilöiden suhteen on kuitenkin hieman toisin:
”Ja sitten kun ihminen on seurannut tällä tavalla Jeesus Kristusta oppaana, sitten hän uudestaan alkaa lukea evankeliumeja ja silloin käy hänelle kuin jossain evankeliumeissa myöskin sanotaan, että Jeesus avasi opetuslastensa silmät, että he osasivat lukea kirjoituksia. Hän avasi siis niiden silmät, jotka häntä seurasivat ─ ei toisten silmiä, jotka eivät tahdo seurata Jeesusta jokapäiväisessä elämässä, niitä ei aukaistu. Ainoastaan sen ihmisen silmät, joka ensin opetuslapsena seuraa mestaria, kuin aukenevat ja hän osaa lukea kirjoituksia. Ja silloin hän lukee evankeliumeja uudestaan ja huomaa, että niissä on äärettömän ihmeellisiä asioita kerrottuna, ja luultavasti tekee jonkin kokemuksen. Ja sitten hän huomaa, että evankeliumeissa heti alussa ─ niin paljon kuin hän nyt ymmärtää ─ kerrotaan hänen omaa historiaansa. Ei kerrota vain yhden Jeesus Natsarealaisen historiaa, vaan tässä kerrotaan minun omaa historiaani. ”
Hän ottaa mukaan ihmisen menneisyyden: "Jos ihmisellä on aiemman totuudenetsinnän seurauksena takanaan vanhaa hyvää karmaa, hän kokee, että tuo vanha tieto hänessä herää. Tai jos hän on ensimmäistä kertaa totuudenetsijä, niin hän tekee ensimmäistä kertaa suuren ja ihmeellisen kokemuksen: Hän huomaa, että se mitä kerrotaan Jeesus Kristuksen syntymästä, on totta hänen itsensä suhteen henkisesti eli sielullisesti. Hänhän on nyt ollut aivan kuin Josef ja Maria. Sisässään kuin Maria, pyrkien kohti puhtautta ja kauneutta, ja minkä tuntenut Josefiksi, miehinen järkensä, pysyen kohteliaana ja kunniakkaana loitompana.”
Edelliseen liittyen hän vielä kuvaa, kuinka ihminen arvioi tuon järjen kyllä olevan vanhemman kuin sen ihmeellisen sielun, joka on kuin kauneuteen ja puhtauteen uskova nuori tyttö. Mutta silti hämmästyy eikä uskalla sanoa mitään, vaan väistyy syrjään. ”Sitten kyllä tulee riemukas hetki, että järjelle sanotaan: se on sinun omasi tuo, älä pelästy, yhdy siihen. Järki pelästyy: kuinka minä uskaltaisin olla yhtä tuon puhtaan, nuoren tytön kanssa. Minä olen mies, joka olen paljon kokenut. ”
Mutta tulee hetki, hän jatkaa, jolloin kuin järjelle puhuisi jumalallinen ääni: älä pelkää. Ja silloin järki tunnustaa tuon sielun omakseen ja auttaa sitä kaikella ajatuksellaan. Nyt se järki myöskin viisastuu uudella tavalla, ja puhdas sydän saa kuin voimaa ja tukea, suojelusta tuolta järjeltä, sillä sen järki silloin huomaa, että tuota ihanaa kukkaa ei ole jätettävä maailman tallattavaksi, vaan sitä on suojattava, että se voi puolustautua ja taistella maailman arvosteluja ja epäilyksiä vastaan. Se on suojattava tuo hieno ruusu sydämessä. Ja sitten, kun se on tapahtunut, että järki on antanut itsensä tuolle hienolle, puhtaalle sielulle, aivan kuin joku mies uskaltaa tunnustaa omakseen jonkun naisen, silloin tapahtuu semmoinen ihmeellinen, taivaallinen tapahtuma, että syntyy lapsi, ja se lapsi on Kristus. Kristus syntyy ihmisen sisällä, ihmisen sydämessä tai sielussa.
”Ihmisen tultua ensimmäisen kerran siihen kohtaan, että Kristus syntyy hänessä, hän näkee sisässään sen syntymähistorian, ja usein se on yhtäpitävä evankeliumien kuvauksen kanssa, vaikka voi olla muunkinlainen. On Maria ja Josef ja Kristuslapsi, mutta itsestään hän ei tiedä mitään. Myös joitain mestareita tai opettajia kuuluu hänen kokemukseensa, todistamassa syntymää. Tämä näky ja kokemus, esimerkiksi nukkuessaan, on kuitenkin vain ennustus . Todellisuudessa ei ole se vielä tapahtunut. Myöhemmin nuo hahmot ovat todellisuuksia hänen päivätajunnassaan. ”
Ja edellisiin asioihin palaten, niitä tarkentaen, hän myös selvittää, että ennenkin etsineelle, ponnistaneelle ja löytäneelle pyrkijälle voi tulla perätysten kokemuksia, esimerkiksi vuosien välein, tai useita kokemuksia yhtä aikaa. Niin että jos on edellisessä elämässään kokenut itsessään tämän Kristuksen syntymän, niin nyt se tapahtuu enemmän symbolisella tavalla, kuitenkin realistisesti. Ei niin kuin evankeliumeissa, vaan ihminen on tietoinen siitä, että hän on ainakin kaksi, oma itsensä jonakin näkymättömänä todellisuutena ja sitten oma persoonallisuutensa.
”Mutta siihen liittyy aina se kokemus, että toiset ihmiset ovat myös persoonallisuuksia, semmoisia, jotka ovat häneen samassa suhteessa kuin hänen oma persoonallisuutensa. Hän toisin sanoen näkee ainakin, kuinka ─ yhdessä kohden ─ hänessä itsessään on sekä niin sanottu hänen oma persoonallisuutensa, että sitten joku toinen persoonallisuus. Hän asuu niissä molemmissa; hän asuu toisessa ja toisessa. Hän melkein ihmettelee sitä silloin, että hän nimittää tuota toista persoonallisuutta omakseen. Hän ehkei yhtään ymmärrä, mikä on siihen syynä. Kuinka se on mahdollista, ─ hän ajattelee, ─ että nimitän tuota omakseni. Eihän se ole omani enemmän kuin tuokaan. Minä olen molemmissa. Hänen täytyy nähdä ainakin niin paljon. Hän voi nähdä myöskin kokonaisen joukon, ja jokainen on hän. Kristus-tajunta tulee juuri tuommoisena, ja kun ihminen kuin ohimennen tekee vanhan Kristussyntymäkokemuksen, hän näkee ainakin yhden vieraan persoonallisuuden, joka on hänen omansa, mutta vaikka useampiakin."
Pääkohta ja psykologinen painopiste Kristus-kokemuksessa on Ervastin mukaan siinä, että ihminen tuntee itsensä yhdeksi toisten kanssa ja tuntee, näkee ja tietää toiset oman itsensä ilmennyksinä.
Yhteenvedonomaisesti hän vielä toteaa, että kun ihminen kokee ensimmäisen kerran Kristuksen syntymän, se tapahtuu kuin evankeliumissa, mutta sittemmin hän näkee ja on vakuuttunut, että toiset ihmiset ovat häntä itseään, ja että siis Kristus hänessä kuuluu toisillekin. Samalla hän saattaa ihmetellä sitä, kuinka he eivät tiedä, että Vapahtaja on kaikkien heidän oma. Ja näkee, että esteenä on se ja se, ihmisen sielulliset heikkoudet, viat jne. Osuva on myös ilmaisunsa, että ihminen näkee ja tottuu semmoisiin ajatuksiin ja semmoiseen elämään, että hän näkee toisissa heidän vikansa. ”Ei kuitenkaan `heidän vikansa´ sillä tavalla kuin ihmiset yleensä näkevät vikoja toisissa, vaan ne heikkoudet, jotka estävät heitä ottamasta vastaan Kristusta.
Selkeydessään tämäkin kohtaa lukijana hämmästyttää, innostaa..: ”Hän näkee, mutta huulensa ovat sinetöidyt. Hän ei voi sanoa: kuule, semmoiset ja semmoiset viat estävät sinua. Sillä jokaisen on avattava omat silmänsä. Jos hän sanoisi jotain toiselle, olisi niin epäviisas, että hän toisen rukouksesta ja pyynnöstä sanoisi, niin toinen hämmästyisi niin kauheasti, niin kauheasti, että mikä siitä olisikaan seurauksena. Sillä ihminen ei aavista ennen kuin se tulee hänen eteensä, mikä estää häntä ottamasta Kristusta vastaan. ”
Esitelmä Jeesus "Kristus oppaana ja kuninkaana" päättyy ajatuksiinsa ihmisenä olemisesta, kelpaamisesta ja kelpaamattomuudesta. Lähtien havainnosta, että luomme mielellämme kaikenmoisia kuvitelmia omista hyveistämme ja vioistamme. ”Todellisuudessa tiedämme hyveemme ja vikamme vasta kun näemme ne. Joku hyve, jonka nimenomaan luulemme kelpaavan Jumalalle, voikin olla esteenä. Eikä heikkoutemme välttämättä olekaan mikään pahe. Kristus voi syntyä tallissa, keskellä eläintä.” ”En minä ole maailmaan luotu, kelvatakseni toisille epätäydellisille, vaan kelvatakseni täydellisille. Silloin ehkä voin kelvata ja jumala auttaa minua.”
Jos ihminen on ennen kokenut, niin hän käy nopeammin lävitse vanhat kokemukset, ja ne ottavat toisenlaisen muodon, hieman lyhyemmän jollain tavalla ─ yhdellä yhdellä tavalla ja toisella toisella tavalla, hän lopuksi toteaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti