Sivun näyttöjä yhteensä

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Pekka Ervast: MITÄ ON USKO?
Esitelmä 1.10. 1916
Tästä aiheesta, mitä on usko, Ervast on puhunut kahdessa perättäisessä esitelmässään. Niistä ensimmäinen on nyt tarkastelun kohteena. Aihe ja sisältö tuntuivat melko haasteellisilta ja vaikeilta, vaikkakin vain ”tarkastelureferoinnin” tasolla lähestyttäviksi. Mutta koska kaikkea henkisyyden puolia ja perspektiivejä on elämässä syytä ja suotavaakin katsella, en torjunut kiinnostustani. Kommentoinnit jäivät nyt kuitenkin vähäisiksi jo sisällön tiiviydestäkin johtuen. Joitain ajatuksia lähti kirjoituksen jälkeen elävöitymään. Mitä on usko-esitelmän toisen osan tarkastelu seuraa myöhemmin.
Hän nostaa aluksi esiin protestanttisen kirkon sisällyttämän ainoan ja oikean kristillisyyden – uskon ja elämän, ja sen kulmakivenä olevan Lutherin opetuksen, että usko yksin tekee autuaaksi. Sekä protestantismin korostaman ja tärkeänä pitämän omantunnon vapauden vastakohtana katolisen kirkon opetukseen, jonka mukaan usko yhdessä hyvien töiden kanssa tekee ihmisen autuaaksi. Näkemykseen, että katolinen kirkko piti ihmisten omatunnot orjuudessa, ei P.E sinänsä ota kantaa. Toisaalta tulee myös vaikutelma, että teosofisena tutkijana Ervast etsii nyt kuten yleensä opetuksissaan enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä ihmisten ja elämänilmiöiden välillä. Hän etenee tarkastelemaan protestanttisen liikkeen opetusta, jonka mukaan vain usko yksin tekee autuaaksi.
”Niin pysyvät nyt nämä kolme, usko, toivo ja rakkaus, mutta suurin niistä on rakkaus ”, Eivätkö nämä Paavalin sanat ole ristiriidassa tuon Lutherin käsityksen kanssa? Ervast esittää ja on sitä mieltä, että kysymys on ahdistanut monia, joille usko on muuttunut uskoksi joihinkin opinkappaleisiin, kuten ihmisen syntisyyteen ja ikuiseen kadotukseen. Ja jotka ovat huomanneet, kokeneet, että ihminen voi uskoa Jumalan armoon, ja olla kuitenkin kylmä, julma, ilman rakkautta. Mistä johtuu ristiriita uskon ja rakkauden välillä, ja pitääkö tällainen ristiriita yleensä olla olemassa? Hän vastaa kysymykseensä tähän tapaan:
Kun katselee henkistä elämää sellaisena kuin se on, niin ihminen voi ulkonaisesti, älyllisesti uskoa asioihin ja oppeihin, esimerkiksi jälleensyntymiseen ja karmaan, joka kerran kokonaan puhdistaa hänet, taikka sitten Jeesuksen sijaissovitukseen, joka vapauttaa hänet kaikesta pahasta. Ja vaikka nämä asiat saattavat olla tosia ja ovatkin, niin uskosta huolimatta ei ihmisen sydämessä välttämättä ole sitä rakkautta, josta Paavali puhuu.
Ervastin pohdinta etenee lisäkysymyksin ja vastauksin. Osin poimitusti ja tiivistäen näin: Onko protestantismin todellinen aate sellainen, että usko yksin tekee autuaaksi eikä sellaista rakkautta tarvita, joka ilmenee teoissa? Ne, jotka kutsuvat itseään teosofeiksi ovat velvoitetut tutkimaan, ovatko Paavali ja Luther todellakin tarkoittaneet tällaista uskoa. Vai onko olemassa muunkinlaista uskoa? Ja onko ”usko“-sanalla olemassa myös sellainen merkitys, jolloin se ei enää ole ristiriidassa rakkauden kanssa?
Ja edelleen mukaellen: - Kun tutkii Paavalin ja Lutherin opetuksia, niin huomaa, etteivät he ole opettaneet tällaista uskoa, vaan sanoneet, kuten totuudenetsijäteosofitkin, että usko on elävää. Ei siis ainoastaan älyllistä toimintaa, järjen asia, vaan elävää elämää. Sillä sellainenhan olisi kuollutta uskoa, pelkästään joidenkin oppien totena pitämistä. Silti sekin on tarpeen ihmiskunnan kehityksessä. Mutta on olemassa toisenlaistakin uskoa, sellaista, joka on rakkautta. Siitä sankarit, mystikot ja marttyyrit ovat elämällään ja opetuksillaan esimerkkinä. Eikä se usko ole kaukana yhdenkään ihmisen sielusta.
Ja vielä P.E. Lutherin opetusten pohjalta jatkaa, ettei ihmisen tarvitse spekuloida Jumalasta, elämän syvimmästä mysteeristä; hänelle riittää tieto siitä, että Jumala on rakkaus, ja että tämä rakkaus meitä rakastaa. Tämä usko ja tieto on yhdessä todellinen usko, ja se on lausuttu ilmi Jumalan nimessä, jota Jeesus käytti: Isä, ja se sisältyy myös siihen jumalkäsitteeseen, jota rukoillaan katolisessa kirkossa: Äiti.
Ervast toteaa, että sellaisenaan ei ihmisen järki heti sitä hyväksy, vaan tekee sille ensin vastarintaa. Aivan niin kuin Paavali ja Lutherkin olivat kapinoineet sitä vastaan, että Jumala oli ilmoittanut itsensä Jeesuksessa Kristuksessa. Mutta kun ihminen saa opetusta ja oppii tuntemaan elämän lakia, sitä mistä aikain viisauskin puhuu, niin hänen järjelleen selittyy, millä tavalla Jumalan rakkaus ilmenee.
Kun ihminen esim. saa kuulla karmasta ja jälleensyntymisestä ja uskoo niihin, niin hän voi huomata, miten Jumalan rakkaus näyttäytyy siinä, että ihminen, itsessään ikuinen olento, saa syntyä maailmaan uudelleen ja uudelleen, kehittyäkseen ja oppiakseen, ja saavuttaakseen kerran täydellisyyden. Paavalin ja Lutherin tavoin hänelle myös selviää sisässään, että täällä on ollut ihminen, jossa jumalallinen rakkaus on persoonallisessa muodossa astunut elävänä maan päälle. Ja että niin kuin Jeesus, Vapahtaja, rakastaa, niin rakastaa myös Jumala.
Paavali ja Luther olivat siis sisäisten prosessiensa kautta päässeet vahvaan kokemukselliseen tietoon siitä, mitä on elävä usko ja mikä on se kulmakivi, jonka päälle voi rakentaa: Jumalan rakkaus, se että Jumala on rakkaus, Ervast tähdentää. Ja jatkaa, että vaikka ihmisen järki voi todistaa tämän hänelle jo aikaisemmin, niin vapahtajaolennon, sellaisen kuin Jeesus Kristus näkeminen avaa hänelle sen, ettei ole ristiriitaa uskon ja rakkauden välillä. Silloin on hänen mielestään mahdollista ymmärtää, mitä Paavali tarkoitti sanoillaan: vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, eikä minulla olisi rakkautta, en minä olisi mitään … Ervast: ”Hän puhuu siitä rakkaudesta, joka on Jumalan rakkaus ihmisen sielussa. Hän ei puhu rakkaudesta minkäänlaisena tunteena, haihtuvana, niin kuin kaikki tunne. Tunteet haihtuvat, mutta tämä rakkaus, josta Paavali puhuu ja johon Luther uskoo, ei ole tunnetta, sillä se ei katoa!”
Todellinen rakkaus ei asu tunteessa, se asuu tahdossa, P.E. sanoo ja syventää, tähän tapaan: - Kun ihmisessä syntyy elävä usko eli usko rakkauteen, hänen tahtonsa puhdistuu. Tuo tahto pyrkii silloin rakkauteen, joka ei ole tunnetta, vaan todellista katoamatonta rakkautta. Maan päällä on olemassa yksi inhimmillinen sielunvoima, joka vastaa tai ainakin heijastelee jumalallista rakkautta, sillä se on luonteeltaan puhdas, voimakas, kestävä ja järkkymätön. Se on äidin rakkaus. Ja niin kuin äiti rakastaa lastaan, niin Jumalakin rakastaa. Ja sitten vielä laajemmin uskon suuntaan: ”Usko ja rakkaus ovat sama asia, se on Jumala, joka ilmoittaa itsensä ihmiselle. Ja kun Jumala on ilmoittanut itsensä ihmiselle, niin että ihmisen tahto on puhdistunut, silloin ei ihminen voi muuta kuin rakastaa.”
Mielenkiintoisena syvennyksenä ja elävänä jatkumona aiheelle löytyvät esitelmän lopulla vielä Lutherin sanat, joiden sisältöä tai sen suuntaa on kyllä käynyt jo esiin esitelmässä, mutta jotka tähän kokonaisuudessaan. Niistä käy P.E. :n mukaan myös selkeästi esiin, ettei Luther erottanut hyviä töitä uskosta, vaan ne yhdistyivät yhdeksi.
”Synti ei ole paha henki, perkele, synti ei ole se paha, joka vie pois rakkaudesta, vaan se paha on uskon puute, joka on synnin seuraus. Synti itsessään on epätäydellisyyttä, se on sitä, mikä vallitsee elämässä yleensä, mikä vallitsee maailmassa. Me emme voi maailmaa muuttaa toiseksi kuin mitä se on, se on sellainen kuin se on, ja siinä vallitsee synti. Mutta se ei ole itsessään pahaa, sillä se häviää, se, mikä on todellinen paha, on se uskon puute, se heikontava omantunnon tuska, joka valtaa ihmisen, kun hän on tehnyt syntiä. Mutta jos ihminen on saavuttanut elävän uskon, niin että se usko täyttää hänen olemuksensa, niin hän kasvaa askel askeleelta, koska hän ei mistään pahasta tiedä. Ja siksi hän langetessaankin ei voi syntiä tehdä, koska hän näkee siinäkin Jumalan rakkauden, ja sen tähden tämä elävä usko on ainoa, joka vapauttaa. Tämä usko on alinomaista toimintaa, se on suurin hyvä työ, minkä ihminen voi tehdä.“ - ”Tämän portin kautta ovat kulkeneet kaikki mystikot ja viisaat, ja sen tähden jokainen ihminen voi kulkea heidän jäljissään”, Ervast itse vielä lisää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti