Sivun näyttöjä yhteensä

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Pekka Ervast:KRISTUS MEISSÄ
Luku 6. Jeesus Kristuksen elämä esikuvana
Jeesus Kristuksen asettaminen esikuvaksi ei merkitse hänen ulkoisen elämänsä kopioimista. Eikähän toisen ihmisen persoonallista, yksilöllistä elämää voisi kopioidakaan. Kysymys on Kristuksen seuraamisesta, tahdosta elää hänen opetustensa ja henkensä mukaan, josta aikaa myöten seuraa, että hänen silmänsä aukeavat ja hän alkaa ymmärtää pyhiä kirjoituksia. Niistä hän löytää myös oman autobiografiansa, ei yksityiskohdiltaan Jeesuksen elämän kaltaisen, vaan koostuen yhtenevistä henkisistä tapahtumista Kristuksen elämän ja hänen elämänsä välillä, Ervast opettaa.
Edellisessä esitelmässään hän puhui siitä, kuinka evankeliumeja uudella tavalla lukeva ja kuuleva ennen pitkää huomaa Kristuksen syntyvän hänessä. Nyt hän siirtyy toiseen merkittävään tapahtumaan ihmisen sisäisessä elämässä, Jeesuksen kasteeseen Jordanissa.
Kuten syntymän, on ihminen voinut kokea kasteen aiemminkin, jolloin se toistuu nyt hieman lyhennetyssä muodossa, ehkä hieman toisella tavalla kuin mitä kerrotaan evankeliumissa, hän valottaa, ja jatkaa, tässä tiivistäen: - Mutta jos hän ei ole sitä ennen kokenut, se tapahtuu samalla tavalla kuin evankeliumissa. Ei unitilassa niin, että hän herättyään voi sanoa nähneensä unta, vaan aivan realistisesti ja itsetietoisena toisessa todellisuudessa, ns. astraalisessa maailmassa. Tällöin ihminen tulee tilanteeseen, että hänen sisäinen näkönsä aukenee, ja hän saa elää joitain kohtia Jeesuksen kastekokemuksesta. Niistä tärkein on se, kun hän kuulee taivaallisen äänen pilvien takaa, auringon luota, Isän äänen, joka sanoo hänelle: minun rakas poikani, jonka nyt olen synnyttänyt, minä rakastan sinua. Tämän jälkeen totuuden etsijälle alkaa pitkä elämä, pitkä kokemusten sarja, jota hän lähtee kuvaamaan, tähän tapaan:
Elämä tuo ihmisen luo kiusaajan, tällä kertaa hänen oman persoonallisuutensa varjon, sen karmallisen äänen. Kuulostaa kuin se tulisi hänen ulkopuoleltaan, mikä johtuu siitä, että hän on nyt omassa inhimmillisessä minässään, jolloin kiusaaja tuntuu joltain, joka on noussut hänen eteensä. Kiusauksia tai kiusaajia on kolme, ne ovat hänen fyysis-eetterinen ruumiinsa, astraalis-mentaalinen ruumiinsa ja persoonallinen minuutensa. Ne kehottavat ihmistä ajattelemaan vain itseään, luomaan elämänsä saavuttamiensa sielullisten kykyjen ja henkisten kokemustensa mukaan.
Ensimmäinen kiusaaja neuvoo muuttamaan kivet leiviksi, hankkimaan rajattomasti maailman aineellisuutta. Tämän kiusauksen edessä seisovat kaikki nerokkaat ihmiset, jotka ovat ennen jo kokeneet henkisiäkin asioita. Nerokkuus, joka on aina yhteydessä suurten henkisten kokemusten kanssa, saavutetaan omalla työllä, usein suurilla ponnistuksilla edellisissä ruumistuksissa.
Niinpä ihminen sitten joku kerta syntyy nerona, jolla on talentti eikä vain talangi eli kyky. Hänellä on vaikkapa säveltämisen lahja, ja vielä niin, että hän tuntee voivansa hallita ääniä, jotka saapuvat ihmeellisenä soittona, jotka hän kykenee tulkitsemaan esimerkiksi sinfonioina ja tuomaan tähän näkyväiseen maailmaan toisten ihmisten kuultavaksi. Ensimmäinen kiusaus, loistavan aineellisen tulevaisuuden lumo, voi olla varsin vaikuttava. Mutta ennemmin tai myöhemmin tuollainen totuudenetsijä tulee tietoiseksi, tai voisi kai sanoa ”varmistuu” siitä, että nerokkuutensa on jumalallinen lahja, joka on asetettava ihmiskunnan palvelukseen.
Edellistä tarkentaen, P.E. antaa ymmärtää, että henkinen ihminen, joka on kokenut ennen Kristuksen syntymän ja kastekokemuksen Jeesuksen lailla torjuu luotaan tuon kiusauksen ymmärtäen, ettei ihminen elä yksinomaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta. Ja vaikka sen kaltainen hetken houkuttelisikin, hän tietää, ettei hänen sielunsa saisi rauhaa maailman rikkauksissa eikä hän voisi olla onnellinen ilman sitä elävää sanaa, joka lähtee elävän Jumalan suusta, ja mikä siis tulee hänelle hänen omien kykyjensä kautta. Siitä hän elää, ja se elää hänessä sitä mukaa, kuin hän itse osaa työntää luotaan ylenpalttisen aineellisuuden, siinä mielessä, että sitä itselleen tahtoisi.
Tulee toinen kiusaus, josta kerrotaan: ”Silloin perkele otti hänet mukaansa pyhään kaupunkiin ja asetti hänet temppelin harjalle ja sanoi hänelle: jos olet Jumalan Poika, niin heittäydy tästä alas; sillä kirjoitettu on: Hän antaa enkeleilleen käskyn sinusta, että varjelevat sinua; he kantavat sinua käsillään, ettet loukkaisi kiveen jalkaasi.”
Tuo toinen kiusaus, joka siis tulee ihmisen luo astraalis-mentaalisen ruumiinsa kautta, muistuttaa hänen kyvyistään ja lahjoistaan, joilla olisi helppo saada, ansaitusti ja oikeutetusti koko maailman kunnia. Hänen tarvitsisi vain osoittaa kykynsä, näyttää taitonsa, jopa ”ihmetöinä” tai siihen verrattavina saavutuksina. Tämäkään kiusaus ei ole opetuslapselle vaikea, jos hän on henkisesti kokenut ja itsetietoinen. Niinpä hän päätyykin sielussaan sanomaan - älä kiusaa Herraa, Jumalaasi.
Mutta etenkin lahjakkaat ihmiset, jotka eivät ole kyllin kokeneita vielä, Ervastin mielestä etsivät usein maailman kunniaa, vaikka eivät olisikaan niin kiinni aineellisuudessa, että välittäisivät suorastaan paljosta rahasta. Kunnia kiinnostaa, koska se elähdyttää, paisuttaa tunne-elämää ja olisi tavallaan suojakin. Sillä kukapa tahtoisi olla ainakaan torjuttu, häväisty, kunniaton, syrjässä, pilkattu, parjattu. P.E.:n mielestä kunnian tavoittelussa ei olekaan mitään suoranaista pahaa, se on luonnollinen, oikeakin ajattelu, kun on puhe persoonallisesta ihmisestä, sillä se voi kasvattaa moraalisesti mm. kannustaen vastuullisuuteen ja pitkäjänteisyyteen kaikessa työssä. Mutta pitempään henkistä tietä kulkenut huomaa pian, ettei se hänen sisimmälleen riitä.
Kunnian kiusaus voi tulla myös kastekokemuksen omaavalle ihmiselle toisessakin muodossa, jonkinlaisena ”persoonallisuuden viehättävänä voimana” ja sen vaalimisena itsessään. Tuon voiman tavoitteena, jos niin voi sanoa, on vedota ja vetää muita palvelemaan ja tukemaan itseään, ts. ihmisen persoonallisuutta. Ervast toteaa tämänkin kiusauksen olevan sinänsä luonnollinen ilmentymä. Sen voittaminen ole tiedostavalle opetuslapselle ylivoimainen hänen muistaessaan, että niin henkiset kyvyt ja lahjat, kuin persoonallisuuskin on asetettava Jumalan ja totuuden palvelukseen. "Ainoa kunnia, jota henkinen ihminen silloin pyytää, ja joka ei ole kuitenkaan missään erikoisissa tekemisissä kunnian kanssa, on se, että hän kelpaisi jumalien ja isän Jumalan edessä", P.E. toteaa.
Vielä hän nostaa esiin kasvujemme kentältä, että ollaan voitu kokea yhtä ja toista henkisesti, ehkei niin suuria, mutta kuitenkin jotain semmoista, ja että on ”edellytyksiä” langeta kunnianhimoon. Mutta ei niin syvälle, etteikö ajan oloon huomaisi semmoisen kunnianhimon olevan haitallisen ja väärin paitsi elämän myös hänen itsensä kannalta. Pyrkijä katuu, langettaa kuin tuomion itsensä yli. Samalla hän kuin pyytää, että karman herrat ottaisivat häneltä pois kunnian, että saisi kulkea oikeaa tietä. Jos muutos on tullut myöhään elämässään, siis vanhemmalla iällä, se vaikuttaa seuraavaan niin, että hän on edelleen lahjakas ja kyvykäs, mutta ei saavuta mitään kunniaa niin paljon kuin ansaitsisi.
Kolmannessa kiusauksessa nousee vahvimmin esiin ihmisen persoonallinen minä, joka monien elämien kokemusten kautta on saavuttanut jonkunlaisen täydellisyyden, ts. jonkinlaisen eheyden ja toisille esimerkiksi kelpaavan mallikelpoisuuden. Se pyytää totuudenetsijää liittämään sisäisen voimansa häneen - siitä syntyisi loistava, häikäisevän täydellinen persoonallisuus, jonka olisi helppo hankkia valtaa maailmassa, jopa niin, että voisi tällöin hallita ja vallita kaikkia, saada koko maailma omakseen. Ja P.E. edelleen, nyt kerronnastaan poimien: Professori, kuningas, miljardööri, mikä tahansa – valta on suuri houkutus varhemmalla taipaleella. Saada olla kunniallinen ja omata samalla valta, jota miljoonat ihmiset tottelevat. Niinpä he saavat syntyä tilanteeseen, että tämän maailman komeus palvelee heitä. Mutta jos he eivät ole ansainneet sitä, he pian huomaavat, etteivät osaakaan hallita, ja siitä seuraa sielullinen tyhjyys ja ikävä; ”pienessä mökissäkin olisi parempi elää”.
Kiintoisasti Ervast myös luonnehtii kyseisen kiusauksen merkitystä toisille, jo pitempään henkisiä kokemuksia tehneelle ihmiselle, joiltain osin näin: - Kiusaus ei ole siinä, että saisi hallita ja käskeä, että ihmiset juoksisivat hänen viittauksensa mukaan, vaan viehätys ja houkutus on siinä, että hän tietää kykenevänsä olemaan hallitsija, johtaja ja määräämään jokaiselle seikkaperäisesti, mikä työ hänelle kuuluisi. Hänellä ovat ne kyvyt, hän tietää, että voisi hallita. Kyseinen kohta jättää hetkeksi miettimään. Tulee ajatelleeksi, eikö juuri tällaisia johtajia tarvittaisi, tiedostavia, tuntevia, joilla on mm. kyky nähdä asioihin, ilmiöihin ja ihmisiin myös pintaa syvemmältä. Kenties Ervast olisi samaa mieltä, avaten vielä lisää elämän ihmismonisäikeisyyttä, näkyvän ja näkymättömän vuorovaikutusta, elämän ilmiöiden ja tapahtumien symbooliluonnetta ja sitä, kuinka kaikki olemme kasvussa. Mutta ehkä vielä sanoisi: sen tähden onkin tärkeää tarkastella suoraan, verhottomasti, totuudellisuuden, ihanteen, esikuvan ja hengen kannalta.
Esitelmässään hän jatkaa: ”…silloin hän myöskin heti tietää, että hän ei sittenkään vielä ole valmis, vaan vasta keskellä sitä pitkää elämäntyötä, mikä hänelle avautuu henkisesti kokeneena ihmisenä. Ja silloin hän sanoo persoonallisuutensa varjolle, kiusaajalle: `Mene pois tyköäni, saatana, sillä ainoastaan Jumalaa tulee palvella. Jumala yksin on oleva hallitsija, en suinkaan minä. Ja hän työntää sillä tavoin luotaan tuon viimeisen kiusaajan.”
Ervast kertoo, että voitettuaan kiusaukset henkiselle ihmiselle avautuu, kuten evankeliumeissakin, ensin parannus- ja sitten myös opetustyö, mikä ei edellytä erityisiä asemia tai korkeita toimia, ja onkin ehkä paremmin muutoin toteutettavissa, näin ajattelisin. Auttamistahan riittää, ja siinä ihmeetkin ovat todellisia. "Mennä ihmisten joukkoon, antautua mitättömäänkin työhön, joka lähtee rakastavasta sydämestä", P.E. kuvaa. Mutta se ei tarkoita vain ”kätten töitä”, lisään, vaan oikeaa ajatusta ja asennetta. Myötätunto on avain, mielestäni. Opettamista P.E. luonnehtii opastamiseksi, avoimeksi ja iloiseksi tien näyttämiseksi mitä on elämä ja miten se on elettävä. Keskeisenä siinä on Matteuksen evankeliumi ja vuorisaarna.
Opettaja tähdentää, ettei kysymys ei ole kaiken jättämisestä, sauvan ottamisesta ja lähtemisestä ulos saarnaamaan. Velvollisuudet suoritetaan loppuun ilman että edes kaipaisi niiden päättymistä. Kuitenkin ne päättyvät. Karmojensa suojissa on myös hyvä henkisesti kasvaa. Hän antaa myös ymmärtää, että pitkin matkaa totuudenetsijälle ilmestyy tilaisuuksia, jolloin hänen pitää opettaa, mutta ennen kaikkea oman pyrkimyksensä kautta.
Esitelmän loppupuolella Ervast tarkastelee Kristuksen oppiin ja sen opettamiseen liittyen kirkon ja kristinuskon tilaa historiallisine vaiheineen, mm. kristinuskon järjestymistä valtion kirkoksi vuonna 325, ja mitä tämä merkitsi Kristuksen opin ja siitä puhumisen kannalta. Muutos ei hänen mielestään merkinnyt järin hyvää. On myös unohdettu mitä sanotaan evankeliumissa koskien opettajaa, hän sanoo. "Emme kelpaa opettajiksi emmekä voi neuvoa ihmisiä ennen kuin olemme ensin seuranneet Jeesusta niin paljon, että Kristus on syntynyt meissä ja tulleet kastetuiksi. Se opetus ei ainakaan silloin ole Jeesuksen opetusta, niin kuin kansa ihmetteli sitä, että hän ei opettanut niin kuin kirjanoppineet ja fariseukset, vaan niin kuin semmoinen, jolla oli auktoriteettia. Ja sillä tavalla ihmisen pitäisi opettaa."
Kaikkiaan on tämä esitelmän loppu vahvaa, selkeää tekstiä asioista, joiden esille tuominen onkin keskeisintä virtaa hänen elämäntyössään. Mutta hän myös sanoo: ”Onneksi on herännyt toisia pyrkimyksiä maailmassa, tieteellisiä ja filosofisia ajatteluita, jotka ovat ravistelleet dogmeja ja ihmisiä unestaan, että tänä päivänä ei ole enää yhtä surullista, kuin sata- tai sataviisikymmentä vuotta sitten. Nyt on paljon valoisampaa ja kirkkaampaa, ja on alkanut aika, että kristikunnassa ihmiset alkavat ajatella ja kysyä: mikähän Jeesuksen ajatus oli täällä maan päällä? Pitää ottaa selvää. Otan itse ja luen luonnollisilla silmilläni ja koetan ajatella itse.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti