Sivun näyttöjä yhteensä

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Pekka Ervast: MITÄ ON OLLA OMA ITSENSÄ? (OLLA OMA ITSENSÄ)
Esitelmä
Omaksi itsekseen tulemisesta ja omana itsenään olemisesta puhutaan usein psykologisissa ja elämäntaidollisissa julkaisuissa. Ne ovat kiinnostavaa luettavaa, joka usein avaa ainakin muutamia uusia näkökulmia. Parhaimmillaan ne tukevat ihmisarvoa itsekkyyden ja kovuuden maailmassa. Niinpä otsikko ja aihe – Olla oma itsensä/mitä on olla oma itsensä – herätti näin Ervastin esille tuomanakin kiinnostusta. Onhan hänellä tapana huomioida myös asioiden ja ilmiöiden psykologisia puolia pohdinnoissaan. Mitenkähän tämä esitelmä rakentuisi, mihin painottuisi ottaen huomioon, että aihe oli ainakin tätä päivää vasten niin tavallisen tuntuinen? Vaikka toisaalta saattoi arvellakin hänen tarkastelevan teemaa tavanomaista laajemmalta ja syvemmältä. Niin kuin hän tekeekin, myös psykologisen ja elämäntaidollisen näkökulman sanottavaansa sisällyttäen.
Ervast sanoo, että ihmisen ainoa onni ja autuus on siinä, että hän on ja osaa olla itsenäinen, oma itsensä. Eikä vain onni ja autuus, vaan hänen henkinen ja sielullinen pelastuksensa. Mutta ihmiset eivät tiedä mitä on olla oma itsensä, jonka vuoksi eivät osaa sitä olla, vielä. Väite on suorasukainen, mutta ei perusteeton. Siihen palataan myöhemmin. Tutummalta sen sijaan tuntui ajatuksensa, että aina on ollut ja on ihmisiä, joiden sisäisin, vastustamaton halu on olla oma itsensä, jotka eivät voi saada rauhaa sielussaan, ennen kuin ovat löytäneet oman elämäntehtävänsä. Hän luonnehtii heitä lahjakkaiksi ihmisiksi, taiteilijasieluiksi, runoilijoiksi, neroiksi, joita ihmiskunnan keskuudessa on kunakin aikana montakin. Heille on ominaista erityisen vahva sielullinen pyrkimys vapauteen ja itsenäisyyteen, ja lisäksi heillä on ollut keskimääräistä kehittyneempänä sellainen lahja, mikä on ollut välttämätön heidän elämäntehtävälleen, tavallisesti äly. Ja vaikka äly yksin ei oikeanlaisen itsenäistymisen takeeksi riitä, on Ervastin mielestä tärkeää tutkia, sekä koettaa ymmärtää, millä tavalla lahjakkaat ja nerokkaat ihmiset ovat tai tahtovat olla oma itsensä, mitä se kertoo elämän omista voimavirroista ja lainalaisuuksista ja mitenkä itsenäisyys noissa ihmisissä ilmenee.
Sitten P.E. siirtyy ihmisten valtaosan, ns. tavallisten ihmisten pariin, suurien joukkojen, joissa ei olla vielä päästy selville, mitä ihmisen varsinainen itsenäisyys on. Ja kysyy, jäävätkö he sen onnen ulkopuolella, mikä ihmissielulle olisi suotu? - Niin ei tule käymään, sillä joskus tämä kysymys omana itsenään olemisesta, on tuleva kaikille ihmisille elämän tärkeimmäksi kysymykseksi. Tuolloin on käynyt myös selväksi, että ihminen on sisässään iankaikkinen henki, joka syntyy monta kertaa tänne maan päälle ja uudestaan saa yrittää, ponnistaa ja koettaa, voisiko hän saavuttaa itsenäisyyttä. Mutta niin kauan kuin hän uskoo vain yhteen elämään tässä fyysisessä maailmassa, ei hän voi nähdä mitään mahdollisuutta siihen, että suuret joukot saavuttaisivat todellisen itsenäisyyden, ja hän kuolee osaamatta ratkaista elämän suurta henkistä arvoitusta, hän selkiyttää.
Kysymyksen asettelut pitävät lukijankin tarkkaavaisena: ”Onko siis aika ihmissielun suuri kahlitsija ja valtias, niin että vasta pitkien kehitysjaksojen kuluttua antaa heidän joutua tämän niin tärkeän elämänkysymyksen eteen, kunnes aika on kehityksessä vienyt sielun sille kohdalle, että se kykenee tämän kysymyksen tekemään ja sen ratkaisemaan?” - Se jää opettajan mielestä meille aivan kuin sellaiseksi kysymykseksi, joka todella täytyy kysyä jos tuntee sielussaan rakkautta ihmisiä ja elämää kohtaan.
Lukijan osallisuus jatkuu. Nyt häntä pyydetään miettimään, onko ihmissielussa mitään sellaista itsenäisyyttä ja vapautta, jonka ihminen voi saavuttaa, vaikkei olekaan niin perin ihmeellisesti kehittynyt? Sillä olipa äly tai lahjakkuus kuinka korkea tahansa, on se vain yksi puoli ihmisen sisäisessä hengessä eikä välttämättä osoita, että ihminen on kaikin puolin erinomaisesti kehittynyt. ”On useita muitakin, ehkä syvempiäkin ominaisuuksia kuin pelkkä äly ja myös syvempiä ominaisuuksia kuin pelkkä siveellinen (eettinen, moraalinen, oikeudentuntoinen..) tasapaino ja siveellinen erinomaisuus. Sellainen on esimerkiksi hänen rakkauskykynsä”, Ervast sanoo. Vaikka ilmaisujaan ei voi moittia epäselvyydestä, silti jotain kysymystään joutuu lukemaan muutamaan kertaan. Se johtuu siitä, että välillä ajatteluaan on ikään kuin väännettävä esteettömille raiteille, sellaisille, joilla on hyvä näkyvyys. Aina ei nimittäin heti ”muista”, etteivät kysymykset ole ulkokohtaisia eivätkä myöskään ulkoa käsin ratkaistaistavissa. Vaan niihin pitää ottautua omasta sisäisyydestään.
Opastamisensa etenee. Hän kysyy, eikö historian aikana ole koskaan ilmestynyt siinä suhteessa lahjakkaita ihmisiä, että he olisivat yrittäneet ratkaista tätä suurta kysymystä ihmisen itsenäisyydestä, omana itsenään olemista, sillä tavoin, että se ratkaisu todella kelpaisi kenelle tahansa, kuinka pienelle, nöyrälle ja yksinkertaiselle ihmiselle tahansa? Odotettavissa olevasti hän siihen vastaa: - Epäilemättä on ollut sellaisiakin ihmisiä, neroja, lahjakkaita ja suuria ihmisiä, jotka ovat tuota kysymystä tältäkin kannalta pohtineet ja ovat sen tässä valossa ratkaisseet. Sellainen oli Jeesus Natsaretilainen, itsenäinen ihminen, joka tiesi ja osasi olla oma itsensä. Hän oli ratkaissut käytännössä elämän suurimman kysymyksen, kysymyksen ihmisen iankaikkisesta onnellisuudesta, elävyydestä ja autuudesta. Ihmisellä, joka kysymyksen on tällä tavoin ratkaissut, on jotakin kerrottavaa ratkaisustaan koko ihmiskunnalle, P.E. tähdentää. Ja lmaisee asian myös niin, että Jeesus avasi elämän portin eli salaisen elämän tien, opetuslapsen tien koko ihmiskunnalle.- Tällä opetuslapsen tiellä kaikki suuret, lahjakkaat ihmiset ovat kulkeneet, ottaneet tiettyjä askeleita.
Kiintoisalla tavalla Ervast sitten kuvaa Jeesuksen henkilöä ja hänen elämänhistoriaansa. Lukijan/kuulijan tietoisuudesta nousevat sen myötä tutut ja tunnistettavat näyt. Hän kertoo, kuinka jo lapsena olivat Jeesuksen sydämen ja älyn voimat niin suuret, että saattoi ajatella ja haaveilla paljon siitä, mitä tulisi elämässään tekemään. Älyn kehitys ihmiskunnassa oli paljon vähäisempi silloin, ainakin siellä päin. Jos Jeesus olisi syntynyt esimerkiksi Kreikassa sen mahtavuuden ja sivistyksen loistoaikana, hän olisi saattanut valita itselleen jonkin taiteellisen uran. Pienessä Juudean maassa samaa vapautta ja mahdollisuutta ei ollut. Jonkun profeetan tai profeetallisen kirjailijan hän olisi voinut valita esikuvakseen, ja ruveta sepittämään runoja, viisaita profeetallisia kehotuskirjoituksia, niin kuin Vanhan testamentin profeetat, jos hän olisi tahtonut ihmisiin vaikuttaa. Mutta haaveillessaankin hän aina ajatteli, koki, kuinka hän niin paljon kaikkia ihmisiä sääli ja rakasti. Olisiko kammioon sulkeutuminen ja runoteoksen kirjoittaminen sitä, jolla hän parhaiten auttaisi ihmisiä? Hänen sydämensä vastasi hänelle, ettei ollut, hänen tuli keksiä jotakin suurempaa, tapa, jolla lähestyä kaikkia ihmisiä. Jos hän eläisi runoilijan elämää, silloin ainoastaan runoilijat ja muut kaltaisensa lahjakkaat ihmiset ymmärtäisivät häntä. Luovat nuoret ihmiset löytäisivät esikuvan, samaistumisen kohteen, ja hän voisi tukea ja innostaa heitä aloillaan. Mutta hänen apunsa koskisi silloin vain tiettyä piiriä, tiettyä veljeskuntaa. Hän tahtoi osata elää niin, että voisi olla luotettuna, ystävänä, auttajana ja esimerkkinä jokaiselle ihmissielulle, kaikkina aikoina, olkoonpa tuo ihminen kuinka pieni ja nöyrä, ja mielestään kuinka lahjaton tahansa. Silloin nekin, jotka kamppailevat neron tiellä, saavat lohdutusta hänen elämästään.
Ervast jatkaa, puhuen epäilemättä myös itsestään, omasta tiestään, omista kokemuksistaan. Hän kertoo, kuinka keskusteluissaan Jumalan kanssa Jeesukselle vähitellen kuin ilmestyksenä selvisi, millä tavoin hän tulee elämään ja mitä tarkoittaa iankaikkinen elämä, esille tuotuna ihmiskunnan elämässä. Kuten kaikki nerot, lahjakkaat ihmiset Jeesuskin tiesi, että kaiken takana on elämän henki; elämä on yksi ja kaikki osat sen ilmennyksiä. Sitä suurta, yhtenäistä elämää hän kutsui Jumalaksi, tietäen, että hän, niin kuin kaikki, on Jumalan poika, suuren elämän lapsi. Tuosta suuresta, yhtenäisestä elämästä, joka vetää kaikkia yhteen, hänelle kuvastui käsite rakkaus, joka oli myös hänen sydämessään, ja niin hän sanoikin: Jumala on rakkaus.
Jumala, Isä, rakastaa kaikkia lapsiaan, sekä hyviä että pahoja, P.E muistuttaa. Ja onhan hyvä ja paha, ainakin ihmistä koskien aina myös jonkin verran suhteellinen kysymys, tähän lukijana lisään. Ja vielä senkin, että vaikkei elämä olekaan dualistinen, eikä ihminen toisaalta lähestulkoonkaan täydellinen, se ei silti tee tyhjäksi ihmisenä kasvun velvoitetta, kutsua ja mahdollisuuksia.
Ervast sanookin, että kun Jeesus sisäisellä selvänäköisyydellään näki enkeleitä, ja seurusteli niiden kanssa, hän myös näki, että nekin ovat epätäydellisiä. Niin ovat P.E.:n mielestä myös kaikki ihmiset ja kaikki eläimet ja kaikki olennot epätäydellisiä verrattuina täydellisyyteen, jota Jeesuskin kutsui Isäksi. Hän toteaa myös, ettei täydellisyyttä voi koskaan saavuttaa erillisinä, eristyneinä olentoina, erottuneina suuresta elämästä, sillä jo tämä yksilöllinen erottautuminen on epätäydellisyyttä ja sisältää itsessään epätäydellisyyden. Ja että jos joku eristäytynyt olento tahtoo olla täydellinen, silloin on hänen täydellisyytensä ainoastaan siinä, että hän ottaa sisässään vastaan isän täydellisyyden, ei siinä, että hän koettaa olla täydellinen itsekseen. Sillä sitä hän ei voi, siihen hän ei kykene. Ja viitaten Jeesuksen neuvoon - olkaa täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen - , hän vielä jatkaa: ”Mutta kun Jumala on minussa elävä, kun minä elän Jumalassa, silloin minä olen todellakin oma itseni, silloin minä olen oma iankaikkinen itseni, silloin minä elän täydellisyydessä ja täydellisyys minussa.”
Edelleen P.E. syventää, ”Jeesuksen kautta havainnollistaen”, mitä on Jumalan rakkaus. ”Jeesus näki, mitenkä roomalaiset sortivat juutalaisia, miten hänen kansansa kärsi köyhyydessä ja tietämättömyydessä. Ja kuinka hän silloin kysyi: Jumala, jos sinä olet rakkaus, kuinka sinä annat näin tapahtua, kuinka sinä annat elävien olentojesi kärsiä? Miksikä heitä sorretaan? Miksikä he elävät köyhyydessä ja puutteessa ja kurjuudessa, tyhmyydessä ja tietämättömyydessä, jos Sinä heitä kaikkia rakastat? Kauan Jeesus mietiskeli ja kamppaili Jumalansa kanssa pyytäen tätä ilmoittamaan kuka on, millä tavoin suhtautuu asioihin, millä tavoin rakastaa ja mitä rakkaus todellisuudessa on. Kunnes huomasi, ymmärsi, ettei suuri jumalainen rakkaus, suuri elämä, rakastakaan paikallaan seisovaa, liikkumatonta elämää, koska se ei ole elämää, vaan kuolemaa. Mutta rakkaus on liikkuvaa elämää, rakkaus aina elää, rakkauskin rakastaa liikkuvaa elämää. Ja mitä se merkitsee henkisesti? Se merkitsee sitä, että Jumala rakkautena rakastaa kehitystä. ”
Esitelmä lähenee entisestään otsikon sisältämää kysymystä ja sen ratkaisua, kun P.E. toteaa: ”Jeesus huomasi, että Jumala rakastaa siten, että se nostaa kaikkia ihmissieluja ylöspäin kohti omaa itseään, Jumalaa kohti.” Mutta sitten seuraa pysäyttävä kohta, jonka kyllä totuudenetsijänä tietää, mutta jonka kohdalla tahtoisi tietyin osin ummistaa silmänsä: ”Jumalan rakkaus on sillä tavoin henkevä ja suuri, että se ei kohdistu katoavaan ja haihtuvaan, vaan se rakastaa vain ikuista. Suuri elämä ei sääli muotoja. Se antaa vahvemman ja väkevämmän sortaa heikompaa, se antaa mitä vääryyksiä tahansa tapahtua maan päällä. Se aivan liikkumattomana katselee. Jumala ei liikuta sormeaan, vaikka ihmiset nostaisivat minkälaisen sodan ja tulipalon tahansa maan päällä, elämän suuri rakkaus ei tekisi mitään. Siinä suhteessa on ihmiskunta suuri orpo, niin kuin Madame Blavatsky sanoo”. Ja lisäpoiminnoin, otsikkoonkin liittyen: ”Jumalan rakkaus sinänsä rakastaa ihmisiä vain iankaikkisina henkiolentoina, tunkien salamana ja tulena läpi kaikkien ihmissielujen, rakastaen niissä ikuista henkeä, rakastaen niitä vähitellen ylös päin omaan syliinsä, niin että niistä vähitellen tulee itsenäisiä olentoja.” Ja toisesta kohtaa: ”Hän itse asuu meissä kaikissa, ja siis jokaisessa ihmisessä pyrkii meidän oma todellinen itsemme, Jumala, esille, pyrkii itsenäiseksi, pyrkii itsetietoiseksi. ”
Entä mikä on ihmisen osuus, hänen tehtävänsä, asenteensa, ottautumisensa, näin arkisia ilmauksia käyttääkseni, tullakseen omaksi itsekseen, saavuttaakseen iankaikkisen elämän? Ja P.E. opastaa, tähän tapaan: On kaksi suurta asiaa. Niin kuin Jeesus ymmärsi, millä tavoin Jumala rakastaa, niin hän ymmärsi myös, että meidän ihmistenkin, saavuttaaksemme iankaikkisen elämän, pelastuksen ja onnen, tulee rakastaa ennen kaikkea Jumalaa, ylinnä kaiken rakastaa sitä rakkautta, joka rakastaa ikuista meissä ja nostaa meidät vähitellen kaikista kärsimyksistä ylös päin. Tätä jumalaista rakkautta meidän ennen kaikkea täytyy Jeesuksen mukaan rakastaa, jos me tahdomme saavuttaa iankaikkisen elämän.
Toinen on se, että tulee rakastaa lähimmäisiään yhtä paljon kuin itseään, ja olla näin suurelle orvolle ihmiskunnalle Jumalan sijaisia. ”Niin kuin Jumala ihmisen muodossa voi ihmistä rakastaa, niin voimme rakastaa ihmiskuntaa ja ihmisiä samalla tavoin, muodollisina, eristettyinä olentoina. Jumala voi ainoastaan ihmisen muodossa eläen rakastaa ihmisiä eristettyinä, persoonallisina ja yksilöllisinä olentoina.” ”Jos me rakastamme itseämme enemmän kuin toisia, silloin emme rakastakaan Jumalaa toisissa. Mutta jos me rakastamme toisia yhtä paljon kuin itseämme, silloin me rakastamme Jumalaa kaikissa.”
Näin liikkuivat ajatukset ja tunteet Jeesuksen sielussa, Ervast toteaa... Niin on myös tämä esitelmä tuottanut liikkeen ja hiljentymisen vuorottelua omassa tajunnassani. Tämä esitelmä vahvisti itselleni sen, että todellinen itsenäisyys on ensisijaisesti henkistä laatua. ”Etsikää ensin taivasten valtakuntaa niin kaikki muukin teille annetaan.” Siinä on mielestäni myös elämänilon ja inspiraation salaisuus.
Esitelmän alussa Ervast sanoi, että omana itsenään oleminen ei ole vain ihmisen onni ja autuus, vaan hänen henkinen ja sielullinen pelastuksensa. Niinpä hän nyt loppupuolella toteaakin, että läpi aikojen Jeesuksen huuto onkin ollut se, että jokainen ihmissielu voi pelastua. ”Seuratkaa minua; rakastakaa: niin kuin minä olen rakastanut, silloin te saavutatte iankaikkisen elämän. Sillä vaikka teillä ihmisillä ei olisi neron lahjoja, vaikka teillä ei olisi kehittynyttä älyä ja intelligenssiä, teillä on kaikilla syvällä sydämessänne iankaikkisen elämän ja iankaikkisen rakkauden mahdollisuus. Jokainen teistä seuratkoon siis minua siinä epäitsekkäästi. Ja kun te nuorina ajattelette ja suunnittelette elämäänne, suunnitelkaa se epäitsekkääksi. Ajatelkaa silloin, millä tavoin te voisitte ihmisiä palvella, millä tavoin te voisitte luoda onnea toisille. Elämä kyllä näyttää teille, mitä teidän on tehtävä. ”
Päättyköön tämä tarkastelu vielä pariin esitelmän lopun lainaukseen, joita ei hienovaraisuutensa ja vahvuutensa vuoksi sopinut kerronnaksi tiivistää:
Jeesuksen sanoin: ”Ja te, jotka tunnette sisässänne olevan erikoiskykyjä, jotka tunnette, että teillä on älyn lahjoja, jotka tunnette, että teillä on sisässänne kykyjä muuhun, te silloin rakastakaa sillä tavoin Jumalaa, että pyhitätte tuon työnne elävälle elämälle. Koska olette lahjakkaampia ja älykkäämpiä, koska tahdotte kulkea inhimillisen kulttuurin etunenässä, teidän täytyy ymmärtää, mitä varten elämä, kulttuuri on olemassa, mitä varten me elämme maan päällä. Teidän täytyy ymmärtää, millä tavoin Jumala rakastaa; ja teidän täytyy silloin tehdä työtänne niin, että se nostaa ihmisiä iankaikkisina sieluina ja henkiolentoina. Teidänkin täytyy rakastaa Jumalaa ennen muuta. Teissä, jotka olette perineet menneisyydestänne suuremmat lahjat, tämä Jumalan rakkaus ilmenee siinä, että pyhitätte kulttuurityönne Jumalalle, elävälle elämälle, joka nostaa ihmissieluja ikuisina olentoina. Ja teillekin on tuo toinen käsky rakastaa toisianne, yhtä tärkeä kuin ensimmäinen: sillä sekin on kaikille ihmisille sama. Rakastakaa toisianne enemmän kuin itseänne."
”Jeesus Natsaretilainen eli tämän sisäisen tietonsa ja näkemyksensä mukaisesti ja hän kuoli sen puolesta. Hänen elämästään ei siten ole jäljellä vain hänen ikuisesti pätevät sanansa, vaan myös hänen kautta ikuisuuksien elävät tekonsa, hänen epäitsekäs puhdas, kaunis, jalo elämänsä.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti