Sivun näyttöjä yhteensä

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Pekka Ervast: IHMINEN JA KOHTALO
Esitelmä 1.4.1918

Ervastin mielestä kaikki ihmiset, myös materialistit, uskovat kohtaloon. Sen tähden, että he uskovat mekaanisessa luonnossa vallitsevaan syyn ja seurauksen lakiin, siihen, että kaikilla asioilla on jokin syy ja kaikilla asioilla on jokin seuraus. Mutta vähänkin syvemmin ajatellen on helppo nähdä tuon lain vaikuttavan myös yksilön elämässä. Myös historiallinen kehitys aivan kuin punoutuu joistakin langoista osoittaen, ettei mitään maailmassa tapahdu syyttä. Hyvässä taloudellinen asema oleva kansa nousee suuremmalla voimalla mahtavaan asemaan. Kun se näin vaurastuu, silloin on henkisillä kyvyilläkin mahdollisuus ilmetä. Mutta myös toisin päin, ajattelisin. Kohtalo on joka paikassa vaikuttamassa. Mihin kansaan ihminen syntyy, hän ottaa osaa sen kansan elämään. Mutta voiko ajatella, että kohtalo on myös jollain tavoin sokea?
Siihen P.E sanoo, että kohtalo on tosiaan sokea siinä mielessä, ettei se katso yksilöihin silloin kun tarkastellaan elämää materialistiselta kannalta. Se on määrännyt mihin olemme syntyneet kertomatta, miksi meidän täytyi juuri näihin oloihin syntyä ja mikä kohtalo siinä oli. Niinpä yleensä sanotaankin, että se oli sattumaa. (Tässä tulee mieleen: mikäli ihmistä ei ajatella vain biologisena tuotoksena, vaan uskotaan hänellä olevan minuus, sielu tai muu vastaava kehonsa lisäksi) ”Mutta kun me asetutaan sille kannalle, että on olemassa tajuntaa, että on olemassa henkeä, silloin täytyy kysyä: eikö kohtalollakin ole siveellistä (tarkoituksellista, opastavaa, avaavaa jne.) merkitystä? Ei suinkaan se ole vain sokea asiain kulku?”
Millä perusteella ihmisen syntymisellä tiettyyn maahan on sitten jokin tarkoitus ja sisältö? - Koska ihmisen sisäinen henki pukeutuu ihmismuotoon täällä maan päällä, niin tänne ei heitetä sattumalta elämään ilman mitään järjestystä. Täytyy olla järjestelmä minkä takia kaikki tapahtuu niin kuin se tapahtuu, ja samalla myös ihmisen kehollistumilla täytyy olla keskinäinen yhteys ja keskinäinen syy. Ja juuri sen tähden on kohtalokysymys niin tärkeä, koska totuudenetsijöinä ajattelemme sitä jälleensyntymisen kannalta. Niinpä kohtalo muodostuu meille myös kysymykseksi karmasta.
Pohdintansa jatkuu: Onko olemassa semmoista lakia, joka ei ainoastaan vaikuta koneellisesti, vaan joka vaikuttaa siveellisellä tavalla ihmisen elämässä? Onko olemassa sellaista karmaa?
Kahteen suuntaan menee vastaus tähän , hän toteaa. Toisen mukaan sellaista karmaa ei ole. Toinen äärimmäinen käsitys sanoo, että kaikki asiat ihmisen elämässä, luonteemme mukaan lukien on karmaa, syytä ja seurausta jostain menneestä elämästä, ja koska ihminen on tulos menneisyydestään ja itsensä luoma, siitä seuraa, että kaikki mitä ihminen tekee on jo edeltä päin määrätty. Puhutaan vain kohtalosta, sallimuksesta tai Jumalan tahdosta.
Sellainen karma-käsitys ottaa P.E.:n mielestä ihmisiltä pois kaiken aloitekyvyn. Länsimailla onkin tällaisesta karma-uskosta varoitettu. Huolimatta siitä, että on paljon eteviä ajattelijoita, ns. deterministejä, jotka sanovat: me olemme tutkineet ihmistä, mutta emme ole löytäneet hänessä mitään tahtoa. Ihmisessä ei ole tahtoa; hänessä on vain ajatuksia ja tunteita, ja hän toimii niitten kautta. Se on kyllä loogista, P.E.sanoo, mutta näkemys ei hänelle riitä. Hän käsittelee asiaa, tähän tapaan:
Ihminen, joka ajattelee ja etsii totuutta ei tyydy olemaan kysymättä elämältä mitään. Hän tutkii myös itseään, avoimesti ja rehellisesti. Ja huomaa jotakin tutunomaisuutta itsensä ja olosuhteittensa välillä. Ainakin hän kokee, etteivät ne ole hänelle vieraita. Vaikeat olosuhteensakin hän tunnistaa jollain tavoin kuuluvan hänelle ja häneen, ja että juuri siinä hänen täytyy ponnistaa eteenpäin. Eikä hän voi olla lainkaan varma, eikö itsessä ole syytä, tai että olisi turhaan kärsinyt. Syitten näkeminen toisissa tai pelkästään ulkoisissa tekijöissä ei saa häntä ainakaan pitkään rauhalliseksi. Tämä hiukan hämmästytti: ”Korkeintaan hän voi sanoa, ettei ole pyytänyt syntyä tänne maan päälle.” Ja kiintoisa on tähän selityksensäkin: - Kun ihminen huomaa, toteaa, sen olevan kohtalon tai jumalan, joka hänet tänne maan päälle järjesti, niin hän alkaakin syyttää häntä siitä, jos on huonosti. Ja sitten aina useammin ja enemmän. Ja se vaikuttaa ihmiseen rauhoittavasti.
Opetuksensa jatkuu: - Mutta pitkittyessään tämä menettely ei rauhoita eikä auta. Kuin luonnostaan ihminen kysyy - miksi hän on heittänyt meidät tänne maan päälle? Ja kun hän näin kysyy hänen ajattelunsa jo hipoo jälleensyntymistä ja karmaa, luulisin. Ja Ervastin sanoin: ”Me voimme näet ajatella, että Jumalalla oli ehkä se syy, että hän sanoi meille olleen välttämätöntä syntyä tänne maailmaan. Ja ehkä hän sanoi, että meissä oli jokin syy: meidän menneisyydessämme oli jotakin, joka sen vaikutti. Me voimme nyt huomata, että meidän menneisyydessämme saattoi olla jokin syy siihen, että me olemme nyt niin kuin olemme. ”
Tähän päästyään ihminen ymmärtää jo toisella tapaa karmaa ja jälleensyntymistä, hän jatkaa. Ja tahtoo nyt valaista karman luonnon osatekijöitä. Niitä on hänen mukaansa kolme. Yksi on jo esitelmän alussa mainittu syyn ja seurauksen eli karman laki. Kaikella mitä ihminen tekee, sanoo ja ajattelee on seurauksensa. Se määrää mikä on hänen kohtalonsa tulevassa elämässä. Kuten myös sen, mihin kansaan kulloinkin syntyy. Jos me esimerkiksi rakastamme tätä kansaa ja tavallaan elämme koko elämämme sen puolesta, karma antaa taas syntyä takaisin. Ei ehkä suoraviivaisesti, voi olla välillä muualla kokemuksia saamassa, mutta rakkauden elävöittäminä saatetaan ohjautua tänne taas jälleen..
Tämä karma, joka näin aiheutuu, tyhjentyy ihmisen syntyessä, hän opastaa. Uudessa persoonallisessa elämässä ihminen on puhdas lehti, johon saadaan kirjoittaa. Mutta uutena ihmisenäkin tunnemme vastuuntuntoa. Se johtuu karmastamme. Entä mitenkä tähän puhtaaseen lehteen kirjotetaan? hän kysyy. ”Ei siihen voisikaan kirjoittaa, ellei ihminen olisi tahdolla varustettu olento, ellei hänellä olisi minuutta. Ja minuus merkitsee, että hänellä on tahto, ja että hänellä on itsenäinen minä. Mutta jos ihminen olisi kone, jos hän olisi vain tunteitten ja ajatusten tulos, silloin hän ei tarvitsisi mitään minää. ”
Hän ottaa nyt uudelleen esille väitteen, että ihminen olisi vain ajatuksia ja tunteita. ja osoittaa sen paikkansapitämättömyyden. ”Me emme ole vain eläimiä”, hän sanoo. Tähän väliin: Sanonta, että jotkut ihmiset elävät vain ajatuksilla ja tunt eilla ei arkisujuvuudestaan ja käyttökelpoisuudestaan huolimatta ole ollut minusta kaikenkattava eikä vakuuttava. Edelleen P.E.: paikoin poimien: ”Jo aineellinen kulttuuri osoittaa, ettei se ole vain ”koneellisten” voimien aikaansaama, vaan jossa on tarvittu ihmisen tahtoa. Suurten keksintöjen kohdalla sisäinen halu, tahto päästä asioista perille ja tehdä järjellistä työtä on mennyt ulkoisen pakon edelle. Tässä juuri esiintyy ihmisen vapaus, että hän on yksinkertaisesti tahtonut keksiä jotakin.”
Ervastin mielestä tahto ei ole ollut kuitenkaan meissä valmiina, vaan se on jotakin, joka meissä kasvaa. Vähemmän kehittynyt ihminen on kokoamus tunteita ja ajatuksia, eikä hän juurikaan harkitse mitään. Kehittyneemmät ihmiset sen sijaan punnitsevat tekojaan. Heidän toimintansa on luotettavampaa, arvattavissa. Mutta hän mainitsee myös tahdon voiman vaaroista, viitaten suuriin valtiomiehiin, jotka saattavat pitää toisia ihmisiä aivan kuin leikkikaluina. ”He näkevät terävällä silmällään, mitkä ovat heidän heikot kohtansa. Siten he käyttävät heitä hyväkseen, itsensä orjiksi, omiin tarkoituksiinsa.
Mutta tahdosta ilmiönä, voimana ja karman osatekijänä P.E. vielä toteaa, että sitä myötä kun se kasvaa ja kehittyy kasvaa myös ihmisen vapaus ja mahdollisuus kuin edeltäpäin laskien toimia, ja tavallaan näin määrätä itsensä yli. Ja tämä tahto tekee hänelle mahdolliseksi kirjoittaa puhtaaseen lehteen.. Se, kuinka kehittynyt tämä toinen tekijä, tahto on, myöskin määrää, kuinka todellista tämä kirjoittaminen on.
Mutta on olemassa vielä kolmas karman tekijä, Ervasti opastaa. Jotakin tapahtuu, odottamattomasti, seikkoina, joista ei voi sanoa, että ihminen vapaana olentona olisi laittanut sellaiset voimat liikkeelle, jotka ovat aiheuttaneet nuo tapaukset. Joku saa yhtäkkiä suuren perinnön, ihminen äkkiä alkaa rakastaa jotakin henkilöä tai kaikki hänen omaisensa kuolevat. Mikä on siveellinen tarkoitus näissä äkkinäisissä tapauksissa, onko se sokeaa sattumaa vai kuuluvatko ne karmaan?- Kyllä, ne kuuluvat karmaan, P.E vakuuttaa. ”Tässä on kolmas tekijä, joka vaikuttaa karman aikaansaamisessa. Tuo kolmas tekijä on ihmisen sisäinen sielu; hänen korkeampi minänsä”. Hän viittaa luentoihinsa kuolemasta, kuolemattomuudesta ja elämän kirjasta. Sekä kiirastulesta ja sen jälkeisestä taivastilasta, jossa hän syntyy kaikkeen siihen hyvään mikä hänessä on.
Kiinnostavasti opettaja kuvaa myös ihmisen sisäisen minän puhetta itselleen ennen jälleensyntymistään. Kuinka se kertoo oppineensa mikä on pahaa ja haluaa sitä nyt välttää. Sekä kiitollisena ymmärryksestään oppia nyt tekemään hyvää, kartuttaen sitä maailmassa. Tähän liittyen Ervast tahtoo vielä tuoda esiin, ettei synnyttyään ihmisellä ole muistia edellisestä elämästä eikä taivaselämästä, mutta hänellä on kuitenkin sellainen tunne, että se ja se on pahaa, ja sitä on vältettävä. Tämä tunne ilmenee elämän kuluessa ihmisen omanatuntona. Saattaa kuitenkin tapahtua niin, että ihminen unohtaa sen läksyn, ja hän ajaa itsensä uudelleen entiseen haitalliseen tai pahaan..
Mutta voi sattua tapaus, joka herättää hänet. Häntä saattaa kohdata jokin suru tai onnettomuus. Hän voi myös kadottaa koko omaisuutensa. Sellaiset tapaukset voivat herättää omantunnon, ja ihminen ymmärtää mistä ja mistä hänen täytyy nyt todella päästä. Sillä jo hyvään pyrkimys antaa ihmiselle uutta voimaa, ja kuoleman jälkeen se, kuten on sanottu, lisääntyy tuhat kertaa.
Entä tapahtuma, jossa ihminen rakastuu toiseen ensi silmäyksellä ? Kun ihmisestä tuntuu kuin hänen ja tuon toisen välillä olisi jokin vanha side. ”Siinä paljastuu rakkauden mysteeri. Rakastavat tulevat taas yhteen.” Kauniisti hän asiaa kuvaa, vedoten kuulijain sydäntietoisuuteen ja kauemmaskin. ”Rakkauden salaisuus on luomisessa, hän sanoo. Mutta ihmisten rakkaus ei ole ainoastaan nyt tullut. Jos rakkaus on tunteissa, ajatuksissa ja tahdossa, niin silloin heidän rakkautensa, vaikka se ei loisikaan jälkeläisiä, se luo kuitenkin näkymättömässä maailmassa lapsia. Nämä lapset ovat heidän ajatustensa tuotetta. Jos nämä lapset ovat kylliksi voimakkaita, hyvin kauniita ja ihania, niin heidän ikänsä on melkein ääretön. Silloin on rakkaus noiden kahden ihmisen välillä kuolematon. Ja kun he kuolevat ja syntyvät uudestaan, niin he tulevat samaan aikaan maan päälle, ja heidän lapsensa näkymättömässä maailmassa vetävät heidät toistensa luo. Ja ne lisäävät heihin kaikkea hyvän voimaa.” Kuin tuodakseen asiaa lähemmäs tietoisuuksiamme opettaja kysyykin, millä tavoin karma vaikuttaa, kun se tuo meille onnellisuutta, tai kun se tuottaa meille jonkin suuren ilon?
Hän lähtee vastauksessaan siitä, että vaikka emme eläkään ”koneellisessa” maailmankaikkeudessa kaikessa on sisäisen tajunnan aikaan saama järjestys, järjellinen elämä. Samalla tavoin kuin koneellisuus on suuremman järjen ja viisauden aikaan saama. Karman toiminnassa on aina järjellisyyttä, sillä ihmiskuntaa ohjaa viisas, jalo ja ylevä tajunta, joka osaksi on Jumala, osaksi monenlaisia viisaita olentoja. Ne viisaat olennot saattavat aikaan rohkaisevia, onnellisia ja kohottavia tapauksia meidän elämässämme. Mutta ne ovat karmallisia siinä merkityksessä, että ne aiheutuvat meidän luonteestamme.
Ja vielä hän muistuttaa, että me emme ole jätetyt oman onnemme varaan, mutta ei niin että joka askeltamme vartioitaisiin. Saamme taistella ja saamme myös erehtyä… ”Mutta kuitenkin silloin tällöin on kuin Jumalan käsi ulottuisi meihin asti. Sellaisia huomioita voimme tehdä elämässä. Ja silloin saatamme uskoa, että on olemassa rakastava Isä, joka meistä huolen pitää. Mutta meidän uskomme on muodostuttava tieteelliseksi. Se ei saa olla enää vain pelkkää lapsen uskoa.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti