Pekka Ervast: JUMALA JA MAAILMA, Teosofia uskontona, alkuosa

Pekka Ervast: JUMALA JA MAAILMA

Teosofia uskontona

Perustuu esitelmän "Jumala ja maailma" alkuosaan. 

Yhtä suurella syyllä kuin filosofiana ja tieteenä voidaan Ervastin mukaan puhua teosofiasta uskontona, koska teosofia on kaikkien niiden yhteinen ydin, pyrkien uskontojärjestelmien tavoin kaikkia vaatimuksiamme tyydyttävän elämänkäsityksen luomiseen. Eikä vain teoreettisesti, filosofisesti tai tieteellisesti selitettynä, vaan omakohtaisesti ja kouriintuntuvasti, elettävän ja koettavan elämän ulottuvuudella. Näin ajatellen uskonto on ihmiselle se vastaus, jonka hän saa kysymykseensä, mikä on hänen päämääränsä, hänen tehtävänsä täällä. Mutta uskonto, olemukseltaan aina sama, on muotoon ja sisältöön nähden kehityslakien alainen, niin kuin kaikki muukin maailman kaikkeudessa. Kun ihmisyys lisääntyy, järkemme valaistuu, sitä kauniimmaksi ja suuremmaksi muodostuu myös uskontomme. Ja sitten P.E kysyy, minkä käsityksen teosofia nyt antaa inhimmillisestä elämästämme, ja tietenkin erikseen kunkin kysyjän omasta elämästä?

Tarvitaan lähtökohta, jonkinlainen käsitys siitä, joka meidät on saattanut tänne. On tehtävä selväksi kysymys Jumalasta, siitä Äärettömästä, johon olemassaolomme sisältyy, Ervast availee, ja jatkaa tähän tapaan: Kyllä, me uskomme Jumalaan, sillä me olemme monisteja ja uskomme yhteen ainoaan alkusyyhyn, syntyyn, elämään ja kuolemaan. Se ei ole silloin Jumalan rajoittamista, määrittelemistä persoonalliseksi olennoksi, sillä eihän rajoitettu voisi tajuta rajatonta. Mutta se on nöyryyttä Hyvän Lain edessä, tunnetta sen läheisyydestä, jolta on saanut elämän, katsomista rajattomaan, loistavaan järkeen, ja sen rakkauden vastaanottamista, joka virtaa ihmiseen ikuisista syvyyksistä.

Uskonnollisesta näkökulmasta katsoen tuskin on kauniimpaa nimitystä ehdottomalle, absoluutille, kuin kristittyjen Isä, Ervast toteaa. Mutta tähdentää myös nimityksen vähäistä käyttöä teosofiassa kertoen johtuvan sen siitä, että ensiksikin tuo kaunis nimi tahtoo vetää itseensä niin helposti ihmisenkaltaisuuden sivumaun, ja muotouttaa käsitystä tuosta ehdottomasta persoonallisen olennon suuntaan. Toiseksi tuota nimitystä ei mielellään eikä ainakaan yksinomaan käytetä absoluutista, koska sitä voidaan paremmin sovittaa toisiin olosuhteisiin, Jeesuksen elämään ja opetuksiin, ja kuinka hän puhui ”taivaallisesta isästään”.

Ja kuin kertauksena kuulijoilleen hän muistuttaa, ettei kaikkiallisesta elämästä voi siis semmoisenaan mitään tietää, mutta ilmennyt olemassaolo kertoo siitä maailmankaikkeudesta, johon kuulumme. Jolloin ihmisen tutkiva järki tietenkin kysyy, onko maailmankaikkeus jonkun korkeamman voiman käskystä tyhjästä peräisin, tai kuten usein sanotaan - luotu? Jos ei, niin mitä on silloin ilmennyt elämä?

Teosofiassa ei puhuta luomisesta siinä merkityksessä, että maailmankaikkeus jonain iäisyyden ajankohtana olisi singottu ikuista tyhjyyttä olevaan avaruuteen, Ervast huomauttaa, mikä näin tavallisen totuudenetsijän ajatuksinkin olisi jo perusloogisuutta vastaan. Ja tuskinpa monenkaan ymmärrys asettuisi vastaan sille jo aika vanhalle tähtitieteelliselle toteamukselle, ettei avaruuden mikään piste ole keskipiste, ei myöskään päätepiste, niin ikään Ervastin tekstiin nojaten. "Jolla ei ole paikallista alkua eikä loppua, ei myöskään voi olla alkua eikä loppua aikaan nähden"... "Luomista ei ole, maailmankaikkeus on aina ollut olemassa ja tulee aina olemaan", Ervast sanoo, ja jatkaa kysymällä, ääretönko sellaisenaan on ilmennyt? ”Mikään mikä syttyy ja sammuu, syntyy ja kuolee ei ole samaistettavissa puhtaan ikuisuuden kanssa, mutta tuo ikuisuus, ehdoton, on aina ilmenneen olemassaolon yllä, alla ja takana. ”Ja vaikka absoluutti ei siis ilmene, niin tähän ehdottomaan sisältyy objektiivisen elämän ilmenemisen mahdollisuus. Tätä sanotaan teosofisessa metafysiikassa myös ensimmäiseksi mahdollisuudeksi, ja ennen kaikkea ensimmäiseksi kaikkialliseksi Logokseksi.

Mutta mikä yhteys on sitten absoluutilla sekä sillä, kun sanotaan, että maailma on ikuinen ja ääretön? Ja missä on se ikuinen ja ääretön maailma? Kun se ei ole aurinkokuntamme, ei mikään tähtijärjestelmämme eikä mitään, joka on rajoitettua, vaikka miten korkealle kohoaisi, Ervast pohdiskelee. Ja jatkaa, selventää, että yhdistävä yhteys on siinä ikuisessa ja rajattomassa maailmassa, jonka rajattomuus aikaan ja paikkaan nähden on siinä, että se on niiden maailmoiden ääretön summa, jotka ovat rajoitettuja aikaan ja paikkaan nähden. Tyhjä olisi avaruus ja ikuisuus yksi ainoa nykyisyys, ellei se olisi mitattavien aikakausien loppumaton jatkuminen. Jos siis absoluutilla, Parabrahmanilla, ei olisi rajoittumisen mahdollisuutta, se ei ilmenisi eikä siitä tulisi todellisuutta.

Ja kun esitelmä jatkuu, tullaan ensimmäisen Logoksen kahteen olemuspuoleen, henkeen ja aineeseen, tajuntaan ja aineeseen, jota teosofiassa kutsutaan toiseksi Logokseksi. Sen olemusta P.E. kuvaa mm. niin, että se on osittain absoluuttista, abstraktista ulottuvuutta, sillä molemmat ovat yhtä ikuisia. Toinen ei ole syntynyt toisesta, mutta ne eivät myöskään ole kaksi erillistä asiaa, vaan olemukseltaan identtisiä. Elävässä olemassaolossa toinen esiintyy rajoitetuin muodoin aineena, toinen rajoitetuin tuntemuksin tajuntana. Sekä tajunnan että aineen muodot vaihtelevat. Kaikki on elävää olemusta. ”Ilmennyt olemassaolo on itsetajuisten yksilöllisten olentojen näyttämö”, hän toteaa. Ja varoittaa itsekeskeisistä kuvitelmista, että me ihmiset olisimme ainoita, joihin kätkeytyy itsetietoinen, ajatteleva minä.

Kun puhutaan Logoksesta tai Logoksista, liikutaan myös luomisessa. P.E. puhuu asiasta lämpimästi, tähän tapaan: Sana luominen saa teosofiassa rajoitetun merkityksen.. Esimerkiksi aurinkokuntien luomisella sillä ei tarkoiteta enää maailmankaikkeuden ilmestymistä, vaan maailmankaikkeuden muodostumista.. "Kysymys on elävien luojien suorituksesta, ja luominen on tapa, jolla se suoritetaan. Jokaisella maailmalla on oma luojansa, tässä voidaan sanoa - oma persoonallinen jumalansa, kolmas Logos, ja näitä jumalia on leegio."

Ja luomisesta Ervast vielä jatkaa, tässä nyt eri paikoista yhdistäen ja tiivistäen:...Luominen on rakastavaa uhrautumista. Jos yleensä voi kuvitella mitään ”ensimmäistä olentoa”, niin ensimmäinen persoonallinen jumala ilmestyi siten, että kaikkiallinen tajunta eli ensimmäinen Logos rajoitti itsensä, kielsi itsensä heräten minuutena, joka saattoi rajoittaa itsensä kaikesta, joka se ei itse ollut. Maailmankaikkeuden läpäisemä korkein elämää synnyttävä laki ja samalla Jumalan olemus on antamisen laki, itsensä uhraamisen laki. Jokainen olento maailmankaikkeudessa, Logos, kuten häntä nimitetään, joka on siis yhdistänyt olemuksensa absoluuttisen Isän olemukseen ollen valmiina luomaan, antamaan neroutensa, voimansa ja rakkautensa maailmalle, jota ei vielä ole olemassa, alistuu tähän lakiin. Se on silloin astumista alas lihaan ristiinnaulittavaksi aineen ristille. Mutta se on samalla autuutta, rauhaa, ihmeellistä syvyyttä.

Osin vertauskuvallisesti, tajuntaa heräellen P.E heittää vielä yleiskatsauksen luomisen eli kehityksen yhdenmukaisuuteen, siihen, kuinka hengen hedelmöittämänä aineen mahdollisuudesta tulee todellisuus, yhdenkaltaisesta alkuaineesta tietoisiin eläviin olentoihin saakka. ”Muodot jalostuvat, aineelliset käyttövälineet hienostuvat, kunnes taivaallisen ihmisen kuva kohoaa ihanuutensa majesteettiudessa ja vastaanottaa Logoksen ajattelevan järjen, hänen itsetajuisen henkensä, hänen kuolemattoman yksilöllisyytensä. Nyt on uhritoimituksen kohokohta saavutettu. Herra on antanut miljoonille oman persoonallisuutensa, hän on kutsunut eloon olentoja, joilla on mahdollisuus päästä hänen kaltaisekseen…” Ja hän vertaa tätä jakautumista liekkiin, joka sytyttää miljoonia kynttilöitä, mutta loistaa sitten itse aina yhtä kirkkaasti.

Ei ole leikkimistä luominen, vaan uurastamista aamusta iltaan, valveilla oloa illasta aamuun, rakastamista kehdosta hautaan, P.E ilmaisee. Ja yhtä pohditusti jatkaa sen olevan alituisesti kehittyvää, jatkuvaa toimintaa, evoluutiota. ”Maailma ei ole tehty, vaan sitä tehdään, ihminen ei ole luotu, vaan häntä luodaan.”

Logoksia kuvaavien pohdintojen lopulla hän vielä tuo esiin, että vaikka onkin nimittänyt maailmojen luojia, esim. aurinkokuntamme jumalaa persoonalliseksi jumalaksi, on kuitenkin muistettava, ettei kysymys ole persoonallisesta olennosta samalla tavalla kuin me ihmiset olemme persoonallisia. Vaan että hänellä, tuolla olennolla kuten ihmiselläkin on itsetajuinen henki. Ollen silti meitä ja persoonallisuuttamme ylempänä. Kuten Jeesus sanoo, hänet näkevät vain ne, joilla on puhdas sydän. …”siitä yksinkertaisesta syystä, että he ovat ainoat, joiden olemus kestää hänen tässä mielessä persoonattoman suuruutensa säteilyn”.

Mutta siihenhän me kaikki olemme pikku hiljaa matkalla, ajattelisin.